Voiko olla enää suurempaa helvettiä?
Varsinkin kun on naispuolinen. Koko nuoruus meni itseään vihatessa. Eristäytyminen -> ei sosiaalisia suhteita. Tuntuu aivokuolleelta olo. Ainoa oikea kosketukseni elämään on opiskelu alalla, joka ei kiinnosta. Minua ei oikeastaan kiinnostakaan mikään realistinen, johon pystyisin. Silti minussa kuitenkin kytee valtavasti elämänhalua. Olen niin järjettömän h e r k k ä kaikelle, vaikka joskus esitän kovaa palaa. Minua ärsyttää ylisosiaaliset ja suorastaan töykeät ihmiset, joilla kuitenkin on hervottomasti kavereita ja yhteyksiä. Tämä tietenkin tarkoittaa, että olen kateellinen. Miksen minä voi olla sellainen? Puuttuuko minusta jokin oleellinen geeni? Olisiko minusta tullut normaali, jos kasvuympäristöni olisi ollut erilainen?
Kauheasti kysymyksiä, joihin en taida koskaan saada oikeita vastauksia. Nykyaikana hehkutetaan terapiaa, mutta olen itse pitänyt koko elämäni kaikki ajatukset itselläni, joten en voisi kuvitella avautuvani jollekin tuntemattomalle. Alkaisin varmasti änkyttää ja itkeä ja pyytää anteeksi olemassaoloani.
Miksi pitää olla niin yksin?
Tiedän, että jos en tee jotakin ongelmilleni, tulen katumaan hukattua elämääni kuolinvuoteellani/-ojassani/kylppärinlattiallani. Olen ehkä sikäli onnekas, että olen raitis. Ja sitäkin jossakin mielessä voivottelen: en ole kokenut mitään. En uskalla tehdä mitään. Pelkään hirveästi torjutuksi tulemista, juoruja, kaikkia mahdollisia ja mahdottomia seurauksia. Ja kadun, kadun kadun kadun...
Käsittämätöntä paskaa. Eikä kukaan tule onkimaan minua pois tästä viemäristä kuin minä itse.
P.S. En seurustele saati ole naimisissa, minulla ei ole profiilia FB:ssa enkä ole ihastunut luokan söpöön poikaan ja pyydä lähestymisneuvoja. Olisi kai sama tatuoida L otsaan.
Varsinkin kun on naispuolinen. Koko nuoruus meni itseään vihatessa. Eristäytyminen -> ei sosiaalisia suhteita. Tuntuu aivokuolleelta olo. Ainoa oikea kosketukseni elämään on opiskelu alalla, joka ei kiinnosta. Minua ei oikeastaan kiinnostakaan mikään realistinen, johon pystyisin. Silti minussa kuitenkin kytee valtavasti elämänhalua. Olen niin järjettömän h e r k k ä kaikelle, vaikka joskus esitän kovaa palaa. Minua ärsyttää ylisosiaaliset ja suorastaan töykeät ihmiset, joilla kuitenkin on hervottomasti kavereita ja yhteyksiä. Tämä tietenkin tarkoittaa, että olen kateellinen. Miksen minä voi olla sellainen? Puuttuuko minusta jokin oleellinen geeni? Olisiko minusta tullut normaali, jos kasvuympäristöni olisi ollut erilainen?
Kauheasti kysymyksiä, joihin en taida koskaan saada oikeita vastauksia. Nykyaikana hehkutetaan terapiaa, mutta olen itse pitänyt koko elämäni kaikki ajatukset itselläni, joten en voisi kuvitella avautuvani jollekin tuntemattomalle. Alkaisin varmasti änkyttää ja itkeä ja pyytää anteeksi olemassaoloani.
Miksi pitää olla niin yksin?
Tiedän, että jos en tee jotakin ongelmilleni, tulen katumaan hukattua elämääni kuolinvuoteellani/-ojassani/kylppärinlattiallani. Olen ehkä sikäli onnekas, että olen raitis. Ja sitäkin jossakin mielessä voivottelen: en ole kokenut mitään. En uskalla tehdä mitään. Pelkään hirveästi torjutuksi tulemista, juoruja, kaikkia mahdollisia ja mahdottomia seurauksia. Ja kadun, kadun kadun kadun...
Käsittämätöntä paskaa. Eikä kukaan tule onkimaan minua pois tästä viemäristä kuin minä itse.
P.S. En seurustele saati ole naimisissa, minulla ei ole profiilia FB:ssa enkä ole ihastunut luokan söpöön poikaan ja pyydä lähestymisneuvoja. Olisi kai sama tatuoida L otsaan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Itse olen kanssa rumahko nainen. Oikeastaan minusta rumaa ei tee niinkään kasvoni tai ruumiini. Ruman minusta tämän maailman standardeilla tekee oikeastaan se, etten jaksa meikata, kuljen epämuodikkaissa (viimeksi lienivät muodikkaita joskus ysärillä, jollon ne ostinkin) resuisissa rääsyissä, laahaan jalkojani, tukka hapsottaa ja vieläpä puhun naiseksi vääristä asioista ja väärällä tavalla.
Mutta arvaas mitä? Juuri se on kivaa ja omannäköistäni elämää. Kyllähän mulle kaiken maailmaan pinkkiin pukeutujat jumppaajat ja miesten kuvitteellisista katseista elävät opiskelututut silmiään pyörittelevät, mutta antaa pyöritellä. En minä niiden huomiosta ole koskaan välittänytkään.
Haluaisin puhua tieteestä, kuvataiteista ja musasta. Mutta ei täällä yliopistollakaan kuulkaas "älykkäitä" tahdo saada keskustella. Joskus olinkin pirun turhautunut elämääni. Otti päähän ihmisten tyhmyys, pinnallisuus ja oman elämän yksinäisyys. Tuli silloin tuota yksinäisyyttään "hiukan" noilla huumehillakin lääkittyä. Ja sekös on näissä nykyisissä piireissä sama kuin olisit tappanut äitisi. Ja kun asia on selville tullut, johan sitä supinaa saa kuulla kaikkialla, missä käy. Ja voi jeesus, että nekin mielipiteet ovat elämänkokemuksettominta ja epä-älyttömintä, mitä olen kuullut.
Koskaan en ole ollut yksinäisempi kuin nyt. Kaikkialla toitotetaan, että pitää löytää niitä normaaleja kavereita, mutta mitä tehdään jos ne normaalit kaverit saavat sinut vain tuntemaan itsesi vain yksinäisemmäksi kun silloin, kun olit konkreettisesti yksin. Niinpä olen sitten päättänyt olla yksin. En tietenkään sulje ketään pois periaatteen vuoksi tai umpioidu kokonaan, mutta ehkä olen päätynyt kasvussani siihen vaiheeseen, jossa ei vaan kestä olla sen kaiken pinnallisen sosiaalisen kuvioinnin keskellä. Haluan puhua totta ja elää todella, en pelata muilla vain oman heikkouteni tähden. On niin paljon helpompi nauraa ja irviä toiselle ja sulkea pois vain peittääkseen heikkoutensa kuin että sen todella myöntäisi itsessään ja yrittäisi oikeasti kasvaa ihmisenä. Sori purkaus. Tiedän, olen joutunut vain väärien ihmisten pariin.
Pistä kissa minulle sähköpostia jos tahdot keskustella älyllisesti, minuakin harmittaa pinnalliset ihmiset.
En itse käytä huumeita enkä ole edes kokeillut niitä mutta en myöskään tuomitse niiden käyttöä.
[email protected]
Moi.
Olen myös yksinäinen yliopistolainen, huumeileva ja älykäs. Ilmoita itsestäsi osoitteeseen [email protected]
Fail.
Epä-älyllinen = Älyllinen
Korjaan
Epä-älytön = Älyllinen
Juu, tuollainen ajatuskatko tuli, mutta sehän oli hyvä, kun säkin pääsit siten pätemään. Tosin sullakin toi pilkka hauskasti nyrjäytti ensin oman nilkan ennen kuin sait sen tähän suuntaan lentämään. Joten tuo minuun suunnattu mahtipontinen Fail olikin omasi, kuten elämässä usein käy. Mutta sehän tekee vaan hommista hauskempaa ja huvitti jopa minua. :)
Et pidä pinnallisuudesta, mutta kuitenkin arvostelet muita ihmisiä juuri pintapuolisten seikkojen perusteella...? Sosiaalisissa tilanteissa jutustelu on usein hyväntuulista small talkia. Mutta entäs jos koittaisit tutustua johonkuhun ihan oikeasti ja syvällisemmin. Harva meistä on kovinkaan avoin, ainakaan kovin ison puolitutuista/hyvänpäiväntutuista koostuvan porukan edessä.
Tiedän kokemuksesta, että omassa jylhässä yksinäisyydessä on helppo sortua ylimielisyyteen ja se ei ainakaan kaveruussuhteita edistä...
Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi antanut ihmisille mahdollisuutta olla oma itsensä, ehkä juuri päinvastoin. Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö mahdollisuutta syvällisille keskusteluille olisi ollut tai että itse en olisi niitä tarjonnut. Kyse ei ole myöskään vain jostain hyvänpäiväntutuista, joten tämä sinulle m.t.t. tiedoksi korjattakoon.
Mikä minua kirjoitushetkisessä vitutustilassani risoi oli nimenomaan jonkinlainen todellisen elämisen puute nykyisten opiskelukaverieni parissa. Itse haluan puhua ja puhun "syvällisistä" asioista ja ilmaisen mielelläni todelliset ajatukseni, en kulloiseenkin sosiaaliseen kehykseen sopivaksi veisteltyä versiota, jonka tarkoitus on sosiaalinen pelaaminen tai oman aseman nosto totuuden sijaan. En suinkaan ajattele, että jokainen ulkonäköönsä panostava ihminen olisi pinnallinen tai jotenkin tyhjä, kuten kärjistetyt esimerkkini ilmeisesti käsitit, mutta ikävä kyllä nyt vain on sitten kohdallani sattunut niin, että ihmiset, jotka käyttävät paljon aikaansa ulkoasunsa puunaamiseen, ovat myös paljastuneet ajatusmaailmaltaan pinnallisia asioita korostaviksi ja sosiaalisesti sanoisinko hieman ilkeämielisiksi. Toki minulla on ollut myös elämässäni ihmisiä, joiden kanssa olen voinut puhua elämästä, taiteesta tai vaikkapa kosmologiasta, joten olen tietoinen heidän olemassaolostaan, mutta ne ihmiset eivät valitettavasti enää ole osa elämääni.
Palatakseni aloittajan viestiin, joka on nyt hieman tullut sivuutetuksi, korostan, että kyse on pohjimmiltaan tarpeesta ja oikeudestamme tulla hyväksytyksi itsenään. Itsensä rumaksi kokemisesssakin, josta aloittaja puhui, on paljolti kyse samasta asiasta. En minä esimerkiksi koe itseäni rumaksi tai poikkeavaksi ollessani yksin, vaan muiden seurassa. Poikkeavuuden kokemus synnytetään esimerkiksi irvimällä.
Esimerkiksi syrjäytymisessä ei aina ole kyse syrjäytymisestä (kuten sille ovelasti keksitty syyllistävä nimitys antaa olettaa), vaan syrjäyttämisestä. Työtön on puheentavassamme syrjäytynyt, vaikka harvoin hän on sitä aloitteestaan. Usein vaikkapa 50-vuotias työtön on enemminkin työelämästä syrjäytetty kuin syrjäytynyt. Aloittajankin "tietoisuus" omasta "rumuudestaan" on lähtöisin oletettavasti pitkälti muista - omista vanhemmista, koulukiusaamisesta jne. Kun ihmiselle tarpeeksi usein toistetaan sanoissa ja teoissa tiettyjä asioita, hän alkaa ennen pitkää toistaa niitä myös itse sanoissaan ja teoissaan itselleen.
Ei ihmisistä minun silmissäni tyhmiä tai pinnallisia tee se, että he eivät tiedä jotain mitä minä tai että he meikkaavat aamulla, vaan se että he ovat jonkinlaisia "jalostuneita" versioita koulukiusaajista. Se on pinnallista - kyvyttömyyttä nähdä omaa heikkoutta ja haluttomuutta kasvaa. Toki ymmärrän, että ihmisiä ja heikkoja olemme kaikki, mutta yleensä tällainen ilkeämielisyys on jopa hyvin tietoista, joten kyllä siinä oma ymmärrykseni ainakin on kovilla.
Mielestäni olen kaikkea muuta kuin ylimielinen, vaikken itse olekaan itseäni jäävi arvioimaan. Siitä huolimatta monet ihmiset ovat näkökulmastani melko ennakkoluuloisia ja pinnallisia. Esimerkki: ensin ihmiset ovat sinulle mukavia ja tulevat juttelemaan, mutta jokin pieni tieto tai juoru menneisyydestäsi muuttaa kaiken sillä sekunnilla. Monesti täälläkin yksinäisiä moititaan omasta tilastaan. Varmasti kyse on joltain osin myös tilanteeseen alistumisesta, mutta minäkin voin omasta kokemuksestani (käytän nyt tätä valitsemaasi retorista kikkaa...) sanoa, että aina se oma työ tai nöyryys ei auta. Voit pyrkiä olemaan mukava ja hyvä ihminen. Voit pyrkiä rakentamaan ihmisuhteita, mutta jokin seikka, johon et voi vaikuttaa (kuten menneisyys), saa ihmiset vetämään kerta toisensa jälkeen maton altasi. Voit hakeutua ihmisten pariin uudelleen ja uudelleen. Voit antaa heille mahdollisuuden yhä uudelleen ja uudelleen, mutta kukaan ei vain oikein ole koskaan valmis antamaan samaa mahdollisuutta sinulle. Kyllä minä tältä pohjalta ainakin ymmärrän osaa ihmisten katkeruudesta. Ja usein niiltä, joille ei pienintäkään apua olla valmiita antamaan, vaaditaan vielä kaikkein eniten.
Lisäksi miksi yksinäisyyden pitäisi olla ylhäistä ja ylimielistä (kuten ilmaisit)? Se nyt vain on niin, että itse ainakin olen sellainen introspektiivinen sielu jo valmiiksi, että viihdyn paremmin yksin kuin siinä facebook-päivityksiin ym. keskittyvässä small talk -maailmassa. Enkä sanonut vetäytyväni mihinkään ylhäiseen yksinäisyyteen. Elämässäni on kyllä tilaa ihmisille. Tuntuu vain, että se mikä minulle on elämässä keskeistä ja johon haluan pyrkiä, ei ole sitä muille. Kait sitä nyt jokainen kaipaa joskus kaltaistaan ja on mielestäni siihen jopa oikeutettu.
Vielä nolompaa on olla nätti ja yksin. Tuntuu, että en sittenkään ole tarpeeksi nätti, kun ketään ei kiinnosta, tai sitten olen liian nätti, koska kukaan ei uskalla lähestyä kun en itsekään ole aloitetta tekemässä.
Ymmärrän aloittajaa. :) Minulta tuntuu nyt vain puuttuvan rohkeutta elää elämää. Pelkään että minusta ei pidetäkään, ja mietin liikaa olemistani. Haluaisin vain saada itsevarmuutta ja nauttia elämästä.
kun tyrkytän juttuseuraa mutta jos haluat jutella niin [email protected]
Haihtuva kissa kirjotti erittäin hyvin. Itse olen erittäin paljon samoilla linjoilla. Mua kuitenkin mietityttää se, että mistä se johtuu, että jää aina porukan ulkopuolelle. Se on ihan normaalia, että ihmisten seurassa, joita ei tunneta niin ollaan hyvin pintapuolisia, eikä se mua enää haittaa, vaikka joskus on erittäin paljon haitannut. Mua vaan ärsyttää, että jos mä sanon jotain niin siitä saa vaan ilkeilu osakseen tai sitten ei kuunnella tai syntyy vaivaantunut hiljaisuus. Sitä mä en ymmärrä, että mistä se johtuu. Joku piirrehän mussa on pakko olla mikä sen aiheuttaa.
Minä olin joskus samanlainen... Olin ruma ja minulla ei ollut juurikaan elämää. Päätin tehdä asialle jotain. Tajusin, että moni muukin joka on minua rumempi voi elää täyttä elämää. Niimpä päätin, että tästä lähtien olen itsevarma vaikka olisinkin ruma... niin on jotkut muutkin itsevarmoja vaikka eivät ole kauniita. TAHDOIN TODELLA PÄÄSTÄ POIS SIITÄ HELVETISTÄ MISSÄ OLIN. Eli että elämää ei ole ollenkaan. Ja pääsinkin, kavereita alkoi olla kuin mitäkin :) Itsevarmuutta sain... Sain itsevarmuutta jopa kaunistamaan itseäni. Joitakin piirteitä aloin pitämään kauniina, vaikka ennen pidin rumana. Voimpa väittää että lähes kaikki jotka kantavat itseään häpeillen, eivät anna itsestään kovinkaan tavoilteltavaa kuvaa... Kun taas on selkäranka suorana ja itsevarmana eikä peitä mitään, niin varmasti elämä on terveempääkin kaikin puolin. helpompi muidenkin on jutella sellaiselle joka ei ole niin tavattoman herkkä. Noh tullessani itsevarmemmaksi myös muut selvästi alkoivat enemmän huomata minussa niitä hyviä puolia. Toiset katselivat kauneutta, toiset katselivat luonnetta jne. minuun oli helpompi saada yhteys... minä siis itse pelastin itseni siltä, että koko elämäni menisi neljän seinän sisällä yksin. minun eräs lähituttavani kärsii vakavasta yksinäisyydestä, mutta en ikävä kyllä osaa auttaa häntä. saman lainen hänkin on kuin minö olin, mutta minulle tulee paha mieli sillä en oikein osaa auttaa ihmistä joka ei edes tahdo apua vastaan...tai ehkä tahtookin, mutta kuitenkin sen torjuu. minä aikoinaan tahdoin apua ja jopa pikkaisen hain sitä muualtakin kuin vain omista ajatuksistani.
Alkoi melkein itkettää puolestasi kirjoitustasi lukiessani.
Itselleni kauneus on niin tärkeää, vaikka en itseäni pinnallisena pidäkään.
Kuulostaa ristiriitaiselta?
Olen taiteilija. Arvostan kauneutta sisäisenä ja ulkoisena.
(Asiaan voi vaikuttaa myös se että itsekin nykyisin vailla hyviä kavereita ja sitä yksinäisenä ryhtyy panostamaan itseensä ja kauneuteensa että olisi tyytyväinen ja näkisi maailmassa jotain kaunista - kamalan ylimielistä, ylimielisyyskin voi olla asenne jonka on ottanut kun maailma ei tarjoa mitään omille aivoille sopivaa älyllistä keskustelua.)
Tekstini todistaa, että yksinäisyys voi saada ihmisen huonot puolet esiin, eikö vaan :). Minusta ennen nöyryyttä ihannoivasta on tullut ylimielisyyttä ihannoiva.
Ei, sitä en koskaan ihannoisi, että löisi toisia maahan ylimielisellä asenteellaan. Ja että olisi aidosti ylimielinen.
Anteeksi ajatuksenjuoksuni, sitä vaan tulee tekstiä paljon kun ei ole ihmisiä kenen kanssa jutella! ^^
Palataan sinuun, kuulostat fiksulta ja arvostan sitä jos olet sen lisäksi myös herkkä.
Mutta vaikka olet tuota mieltä terapiasta, suosittelen sinun menevän sinne, he voivat osata auttaa sinua, ja pian huomaat että he eivät vihaa sinua vaikka paljataisit möröt sisältäsi heille. Kukaanhan ei ole täydellinen. (Miten olisi, kun täydellisyyttä on varmaan miltein mahdotonta määrittää. Ihmiset voivat olla hyvinkin erilaisia ja erilaiset ihmiset omalla tavallaan ihailtavia.)
Kiitos kaikille, jotka ovat kirjoittaneet tähän. Arvostan kovasti.
olen yksinäinen.
seiskalle mentäessä olin hyvä kaveri luokan tyttöjeni kanssa.luokka jaettiin kahtia.luokalleni tuli mä 2muuta tyttöä,toinen oli uusi.heistä tuli parhaat kaverit.halailevat kokoajan ja silleen.kehuvat toisiaan mutta ei minua koskaan.2 vk sitten tuli uusi tyttö luokalleni.nyt kun tunnemme hänet niin kaverini ovat koko ajan:-mee nyt sen kaa,se on yksinäinen...he haluavat vaan minut pois...en ole kauhian kauniskaan.ymmärrän että heillä on "tärkeitä henkilökohtaisia asiota".mutta kun niitä on melkein joka välkkä.olen ystävystynyt uuden tytön kanssa,hän on ihan kiva mutta haluaisin olla myös muiden luokan tyttöjen kanssa.olen usein "kolmantene pyöränä"......