En tiedä mihin tämäkin aihe kuuluisi, mutta nyt olisi muutama neuvo tarpeen.
Jaah, mistä sitä sitten aloittaisi. Olen 16 vuotias tyttö. Minua on kiusattu koko peruskouluaikani, ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle. Tai no, tiedä sitten minkä ihmiset lukevat kiusaamiseksi, minua syrjittiin ja jätettiin kokonaan yksin, haukuttiin ja nälvittiin kaikesta mitä tein tai sanoin, ja toisinaan tönittiin yms.. Muistan, että ennen koulun alkua minulla oli melko hyvä itsetunto, enkä ollut lainkaan ujo. Nykyään minun on erittäin vaikea ottaa minkäänlaista kontaktia vieraisiin ihmisiin ja itsetuntoni on kirjaimellisesti nollissa. Mielestäni minussa on hyvin vähän mitään hyvää, eikä yksinkertaisesti ainuttakaan ylpeyden aihetta. Enkä nyt vain vähättele itseäni ja oikeasti ajattele, miten ihana ihminen olenkaan, olen rehellisesti tätä mieltä. Kadehdin miltei jokaista ihmistä, siitä miten kauniita tai komeita he ovat, ja miten ihanaa heidän elämänsä onkaan.
Olen viillellyt itseäni 22 kertaa, ensimmäisen kerran ollessani 11 vuotias. Lisäksi olen harkinnut ja suunnitellut itsemurhaa vakavasti kerran. Vanhempani tai kukaan muu sukulainen tai aikuinen ei tiedä näistä, vain muutamalle lähimmälle ystävälle olen uskaltanut kertoa.
Peruskoulussa minulla meni aika hyvin omasta mielestäni, päättötodistukseni keskiarvo oli 8.15. Olisin helposti päässyt haluamaani opiskelupaikkaan, mutta halusin silti mennä ammattistarttiin, ihan vain sen takia että ystäväni haki sinne myös, enkä joudu olemaan täysin yksin vieraassa paikassa.
Pelkään vieraita ihmisiä melkein kuollakseni, jopa kauppaan yksin mennessä stressaan sitä kassaosuutta. Yritän kaikin tavoin välttää kaikki kontaktit vieraiden kanssa, ja kun en onnistu niitä kiertämään, panikoin ja stressaan useitakin päiviä ennen kyseistä hetkeä.
Olen usein ahdistunut ja masentunut, ja toisinaan minulle tulee ns. kohtauksia, jolloin koen niin suurta itseinhoa ja ahdistusta, että voin oikeasti pahoin. Nämä "kohtaukset" kestävät yleensä muutamasta sekunnista pariin minuuttiin, eikä minulla ole mitään havaintoa mistä ne yhtäkkiä tulevat. Lisäksi mielialani heittelehtivät puolelta toiselle melko radikaalisti, monta kertaa päivässä ja joskus ihan ilman syytä.
Kaikesta huolimatta minulla menee loistavasti näin päälisin puolin, olen seurustellut 4 kuukautta maailman ihanimman ihmisen kanssa, asun ystäväni kanssa kimppakämpässä, eikä minulla ole perheenkään kanssa mitään suurempia ongelmia.
Joka tapauksessa, olen muutaman vuoden miettinyt että ovatkohaan nämä minun "ongelmani" ihan normaaleita sittenkään, ja päädyin selailemaan erilaisilla sivustoilla. Sain eteeni artikkelin Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, ja epäilykseni saivat lisää vauhtia. Oireet ovat niin samanlaisia verrattuna jokapäiväiseen elämääni, että haluaisin "tutkituttaa pääni" jotenkin, sillä elämä näiden "ongelmieni" kanssa on erittäin hankalaa.
Joten, miten tällaisissa tilanteissa kuuluisi toimia, pitäisikö minun ensinnäkin puhua äitini kanssa ihan kaikesta, ja kertoa epäilykseni? Miten se tutkitaan onko minulla ko. häiriö, ja entä sen jälkeen? Olisiko jollain omakohtaisia kokemuksia jaettavaksi?
Ps. En todellakaan halua lukea täällä "teini
Jaah, mistä sitä sitten aloittaisi. Olen 16 vuotias tyttö. Minua on kiusattu koko peruskouluaikani, ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle. Tai no, tiedä sitten minkä ihmiset lukevat kiusaamiseksi, minua syrjittiin ja jätettiin kokonaan yksin, haukuttiin ja nälvittiin kaikesta mitä tein tai sanoin, ja toisinaan tönittiin yms.. Muistan, että ennen koulun alkua minulla oli melko hyvä itsetunto, enkä ollut lainkaan ujo. Nykyään minun on erittäin vaikea ottaa minkäänlaista kontaktia vieraisiin ihmisiin ja itsetuntoni on kirjaimellisesti nollissa. Mielestäni minussa on hyvin vähän mitään hyvää, eikä yksinkertaisesti ainuttakaan ylpeyden aihetta. Enkä nyt vain vähättele itseäni ja oikeasti ajattele, miten ihana ihminen olenkaan, olen rehellisesti tätä mieltä. Kadehdin miltei jokaista ihmistä, siitä miten kauniita tai komeita he ovat, ja miten ihanaa heidän elämänsä onkaan.
Olen viillellyt itseäni 22 kertaa, ensimmäisen kerran ollessani 11 vuotias. Lisäksi olen harkinnut ja suunnitellut itsemurhaa vakavasti kerran. Vanhempani tai kukaan muu sukulainen tai aikuinen ei tiedä näistä, vain muutamalle lähimmälle ystävälle olen uskaltanut kertoa.
Peruskoulussa minulla meni aika hyvin omasta mielestäni, päättötodistukseni keskiarvo oli 8.15. Olisin helposti päässyt haluamaani opiskelupaikkaan, mutta halusin silti mennä ammattistarttiin, ihan vain sen takia että ystäväni haki sinne myös, enkä joudu olemaan täysin yksin vieraassa paikassa.
Pelkään vieraita ihmisiä melkein kuollakseni, jopa kauppaan yksin mennessä stressaan sitä kassaosuutta. Yritän kaikin tavoin välttää kaikki kontaktit vieraiden kanssa, ja kun en onnistu niitä kiertämään, panikoin ja stressaan useitakin päiviä ennen kyseistä hetkeä.
Olen usein ahdistunut ja masentunut, ja toisinaan minulle tulee ns. kohtauksia, jolloin koen niin suurta itseinhoa ja ahdistusta, että voin oikeasti pahoin. Nämä "kohtaukset" kestävät yleensä muutamasta sekunnista pariin minuuttiin, eikä minulla ole mitään havaintoa mistä ne yhtäkkiä tulevat. Lisäksi mielialani heittelehtivät puolelta toiselle melko radikaalisti, monta kertaa päivässä ja joskus ihan ilman syytä.
Kaikesta huolimatta minulla menee loistavasti näin päälisin puolin, olen seurustellut 4 kuukautta maailman ihanimman ihmisen kanssa, asun ystäväni kanssa kimppakämpässä, eikä minulla ole perheenkään kanssa mitään suurempia ongelmia.
Joka tapauksessa, olen muutaman vuoden miettinyt että ovatkohaan nämä minun "ongelmani" ihan normaaleita sittenkään, ja päädyin selailemaan erilaisilla sivustoilla. Sain eteeni artikkelin Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, ja epäilykseni saivat lisää vauhtia. Oireet ovat niin samanlaisia verrattuna jokapäiväiseen elämääni, että haluaisin "tutkituttaa pääni" jotenkin, sillä elämä näiden "ongelmieni" kanssa on erittäin hankalaa.
Joten, miten tällaisissa tilanteissa kuuluisi toimia, pitäisikö minun ensinnäkin puhua äitini kanssa ihan kaikesta, ja kertoa epäilykseni? Miten se tutkitaan onko minulla ko. häiriö, ja entä sen jälkeen? Olisiko jollain omakohtaisia kokemuksia jaettavaksi?
Ps. En todellakaan halua lukea täällä "teini
Vastaukset 4
Vanhimmat
kyse onkin ihan vaan ahdistuneisuus häiriöstä..kuka tietää kandee mennä mielenterveyshoitajan palkeille.
Tiedostat sinua vaivaavat asiat, mutta tekstistäsi tulee myös sellainen vaikutelma, että vähättelet itseäsi ja omia tunteitasi. Esim. vain sinun oma kokemus kiusatuksi joutumisesta on tärkeä. Sillä ei ole merkitystä, ovatko kiusaajat kokeneet sen olevan kiusaamista. Kannattaa ehdottomasti puhua asiasta jollekin aikuiselle, ettei ongelmat ainakaan enempää kasaantuisi. Itsensä viiltely, itsetuhoiset ajatukset ja jatkuva ahdistus/masennus on aika selviä merkkejä siitä, ettei kaikki ole hyvin.
Epävakaata persoonallisuushäiriötä ei voida käsittääkseni diagnosoida alle 18-vuotiaille.
aloita olemalla vihainen. ne itun kusipäät yrittivät tuhota sinut vain saadakseen hupia. mutta sinä et lannistu, tuollaiset kiusaajat ovat paskasakkia, mutta toisaalta ei niiden takia kannata linaankaan mennä.
oireesi johtuvat siitä ristiriidasta että toisaalta halua sopeutua annettuun tilanteeseen toisaalta koet sen vääräksi. Älä sopeudu! Sinua kotiin tehtiin väärin. Sinä olet sinä ja voit tehdä ihan mitä sinua huvittaa. muuta voivat haistaa pitkät.
Käytännössä aloita tekemällä jotain mitä olet aina halunnut tehdä (harrastus, matka, koulu yms)
Älä usko niitä jotka saarnaavat anteeksiannosta, he puhuvat kiusaajien puolesta-eivät sinun
Suosittelen että hankit välittömästi apua. Kerro joko vanhemmillesi tai vaikkapa koulun terkkarille tilanteestasi. Oma tilanteeni oli täysin samankaltainen tuossa iässä, pelottavan samankaltainen ja ajan myötä se vain paheni. . Älä vähättele tätä, itse tein niin. Nyt olen itse 19v ja annoin oman tilanteeni mennä siihen pisteeseen että makaan kotona tikit ranteessa spontaanin itsemurhayrityksen jäljiltä.