En tarkkaan tajua, miksi minussa on herännyt voimakas viha. Olen pienestä tytöstä asti joutunut kätkemään vihani. En ole saanut osoittaa sitä, ainoastaan isä on saanut osoittaa vihaa, ei kukaan muu perheestä. Isän osoitukset menivätkin vähän yli, väkivaltana.
Päivisin en ole kovin vihainen, tai ainakin onnistun yleensä tukahduttamaan sen. Tosin en aina.. tänä syksynä olen käynyt kumppanini kimppuun 3 kertaa, mustasukkaisuudesta. Raivostuin pettämisestä, ja siitä että luulin hänen pettäneen.
Vihaan myös entistä ystävääni, ehkä enemmän kuin ketään. Toivon hänelle surua ja kärsimystä, vaikka en haluaisi toivoa kenellekään niin. On todella vaikea pitää pokka, varsinkin jos näen hänet. Joskus humalassa olin sanonutkin, että tekisi mieli tappaa sinut, mutta en tee niin.
Vanhempani kai ovat perimmäinen syy siihen, miksi minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi olen katkera. Heitä en kuitenkaan osaa vihata, vaan vain säälin. Vihaan sen sijaan elämää ja muita ihmisiä.
Varsinkin unissani viha pääsee valloilleen. Näen unta tappamisesta, väkivallasta, siitä että raivostun enkä osaa hillitä itseäni mutta olen niin heikko että minua vain satutetaan.
Unissa on ristiriitaisia tunteita. Olen vihainen, syyllinen, myötuntoinen ja mustasukkainen samaan aikaan, tai vielä enemmänkin. Samaan aikaan haluaisin halata ja tappaa esim. henkilön joka unessa on mieheni uusi rakastaja.
Suru ja pelko on vaihtumassa vihaan. Minun tekisi mieli satuttaa, aiheuttaa fyysistä ja henkistä kärsimystä, etenkin niille joilla on ollut hyvin helppoa tai niille joita vihaan. Kai siinä on kateuttakin.
Mitä voisin tehdä asialle? En halua tuntea näin. Pelkään itseäni ja tunteitani, vaikka myönnänkin ne.
Haluaisin kovasti mennä psykologille, mutta en tiedä voinko sillä kävin terapiassa 2 vuotta mutta se lopetettiin koska olin "parantunut" keväällä. Nyt tuntuu, että tarvitsisin psykologia kipeämmin kuin koskaan.. Viha kääntyy taas kohta sisäänpäin, koska tiedän että muihin en saa sitä purkaa ja se on pakko purkaa kohta johonkin, en kestä enää. Kaikki muutkin tunteet ovat hyvin voimakkaita.
Tuntuu niin väärältä, että minussa kuohuu tällainen viha.. Minussa, joka aina olen halunnut auttaa, olla kiltti ja ymmärtää muita. Joka olen inhonnut väkivaltaa ja inhoan edelleen. Tekisi mieli kostaa, panna vahinko kiertämään. Ja samalla minulle tulee ajatuksestakin todella paha olo.
Päivisin en ole kovin vihainen, tai ainakin onnistun yleensä tukahduttamaan sen. Tosin en aina.. tänä syksynä olen käynyt kumppanini kimppuun 3 kertaa, mustasukkaisuudesta. Raivostuin pettämisestä, ja siitä että luulin hänen pettäneen.
Vihaan myös entistä ystävääni, ehkä enemmän kuin ketään. Toivon hänelle surua ja kärsimystä, vaikka en haluaisi toivoa kenellekään niin. On todella vaikea pitää pokka, varsinkin jos näen hänet. Joskus humalassa olin sanonutkin, että tekisi mieli tappaa sinut, mutta en tee niin.
Vanhempani kai ovat perimmäinen syy siihen, miksi minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi olen katkera. Heitä en kuitenkaan osaa vihata, vaan vain säälin. Vihaan sen sijaan elämää ja muita ihmisiä.
Varsinkin unissani viha pääsee valloilleen. Näen unta tappamisesta, väkivallasta, siitä että raivostun enkä osaa hillitä itseäni mutta olen niin heikko että minua vain satutetaan.
Unissa on ristiriitaisia tunteita. Olen vihainen, syyllinen, myötuntoinen ja mustasukkainen samaan aikaan, tai vielä enemmänkin. Samaan aikaan haluaisin halata ja tappaa esim. henkilön joka unessa on mieheni uusi rakastaja.
Suru ja pelko on vaihtumassa vihaan. Minun tekisi mieli satuttaa, aiheuttaa fyysistä ja henkistä kärsimystä, etenkin niille joilla on ollut hyvin helppoa tai niille joita vihaan. Kai siinä on kateuttakin.
Mitä voisin tehdä asialle? En halua tuntea näin. Pelkään itseäni ja tunteitani, vaikka myönnänkin ne.
Haluaisin kovasti mennä psykologille, mutta en tiedä voinko sillä kävin terapiassa 2 vuotta mutta se lopetettiin koska olin "parantunut" keväällä. Nyt tuntuu, että tarvitsisin psykologia kipeämmin kuin koskaan.. Viha kääntyy taas kohta sisäänpäin, koska tiedän että muihin en saa sitä purkaa ja se on pakko purkaa kohta johonkin, en kestä enää. Kaikki muutkin tunteet ovat hyvin voimakkaita.
Tuntuu niin väärältä, että minussa kuohuu tällainen viha.. Minussa, joka aina olen halunnut auttaa, olla kiltti ja ymmärtää muita. Joka olen inhonnut väkivaltaa ja inhoan edelleen. Tekisi mieli kostaa, panna vahinko kiertämään. Ja samalla minulle tulee ajatuksestakin todella paha olo.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Suosittelen, että aloitat laihduttamisen.
Kun saat ylipainon pois, et ehkä vihaa niin paljon normaalipainoisia ihmisiä.
Toisaalta, se ei auta siihen että olet hirveän ruma ja typerä.
jos vaikka sätit ystävääsi (ei hänen aikaan) ja purat sitä silleen. Varo käsiksi käymistä, se poikii pahaa.
Mene sille psykiatrille uudestaan ja anna tulla pohjamutiaan myöten kaiken. Jos et mene, rupea ainakin esim. kirjoittamaan näitä juttuja ulos. Se purkaa ja selventää tunnetiloja jollain tapaa kun kirjoittaa paperille.
Älä sorru läiskimään poikaystävääsi, se on pahan alku.
Ja ennen kaikkea: yritä kertoa joka päivä itsellesi että olet hyvä, kaunis ja ihastuttava, todellakin rakastamisen arvoinen.
Tunnistan itsessäni tuon avuttoman hylkäyksen ja vaille jäämisen pelon, joka poikii mustasukkaisuutta. Koita vastustaa sitä vahvistamalla itsetuntoasi. Hanki elämääsi muitakin ystäviä ja kiinnostuksen kohteita kuin poikaystävä (en tarkoita uskottomuutta).
..liikuntaa. Nyrkkeilyssä hyvä purkaa patoutumat tai voit juosta itsesi läkähdyksiin. itse olen kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, niin kotona, ystäviltä ja parisuhteessakin joten tiedän että uhriksi joutuminen on pahinta. ja mene sinne terapiaan ja pura pahaa oloasi liikkumalla. Älä kosta toisille sitä mitä itse olet joutunut kokemaan. Älä manipuloi toisia tai valehtele heille.
Kiitos vastauksista, sain uusia ideoita. Tuo liikunta ja nyrkkeilysäkki voisikin olla hyvä keino. Ainakaan vihan kieltäminen ja siitä itsensä syyttäminen ei auta, se vain yllyttää ennen pitkää.
Kirjoitin aiemmin aktiivisesti, mutta lopetin sen kun joku luki kirjoitukseni salaa.. Nyt aloitin kuitenkin uudestaan ja todella helpottaa!
Kaikki neuvot olivat hyviä, kiitos.
Se juuri, että en halua ihmisille pahaa ja minua harmittaa oma vihani. Itsetuntokin on kyllä huonohko että voi olla osasyynä. vaikka olen normaalipainoinen ja en mitenkään rumakaan. Ihan tavallinen ulkonäöltäni. Enemmän olen kateellinen, että miksi juuri minä, tuntuu että elämä on kohdellut epäreilusti. Vaikka lapsellistahan se on sellaisesta kateellinen olla kun niin se vain menee.. Ärsyttää vaan kun esim. kyseinen ystävä on aina päässyt niin helpolla, ja sitten kehtaa vielä kritisoida minua ja neuvoa: "Piristy! Ota itseäsi niskasta kiinni! Unohda! Älä viitsi olla noin skeptinen/pessimistinen!". Tuollaiset käskyt ei auta mitään, helpommin sanottu kuin tehty.
En ole koskaan oikeasti satuttanut ketään, vaikka sellaisen kuvan saattoi saada. Silleen vain töninyt, mutta en ikinä läppäissyt tai lyönyt. Niissä tilanteissa vaan tuntuu että on vaikea hillitä itseään ja pelkään että teen jotain. Hyvä olisi tietysti mennä pois, mutta joskus tekisi oikein mieli kostaa, esim. jos toinen on pettänyt niin tekisi mieli satuttaa samalla mielellä takaisin. Mutta ehkä on parempi ettei lähde koston tielle, siltä tieltä kun ei helposti pääse pois..
Puhuminenkin auttoi, puhuin nyt suoraan poikaystävälle vaikka aika kamala aihe on.
Ja tämän kirjoittaminen anonyymina ja tunnustaminen auttoi myös :)
Itseasiassa en ole nähnyt noita painajaisia tai kokenut raivoa sen jälkeen kun tämän kirjoitin. Ehkä seuraavalla kerralla osaan purkaa sen jotenkin rakentavasti, ainakin yritän. Tunteilleen ei paljoa mahda, mutta teoilleen voi.