Olen 18-vuotias poika. Käyn viimeistä vuotta ammattikoulua ja menen armeijaan ensi vuonna. Olen asunut monella eri paikkakunnalla ja käynyt eri kouluja. Tuntuu että kaikki hyvä mitä tapahtuu, katoaa nopeasti. Ennen kaikki oli aika hyvin, ku oli pieni ja ei miettinyt maailman murheita.
Vapaa-ajalla kavereita minulla ei ole ollut 6 luokkaan saakka, sillä asuttiin syrjäseudulla. 7 luokalla sain monia hyviä kavereita/ja kaveri ehdokkaita, mutta sitten muutettiin ja ne jäivät taakse. 8 ja 9 luokka meni aikalailla yksinään ollessa ja pyöräillessä. Ammattikoulusta sain paljon uusia kavereita, mutta heistäkään ei ole kuin korkeintaan pari vapaa-ajalla mukana kuvioissa jos sitäkää. Itse olen yrittänyt olla aktiivisesti sosiaalinen ja olen käynyt kavereilla usein, mutta takaisin ei sosiaalisuutta tule miltään suunnalta. Olen siis autokortti iässä, mutta en ole hommannut autokorttia rahan ja koulun takia. Muut kaverit ajavat autoilla jatkuvasti mutta minua ei edes pyydetä mukaan, vaikka luulin että he olivat minun kavereita.
Kotonakaan ei mene yhtään sen paremmin. Riitelen lähes päivittäin äidin kanssa, koska hän alkaa valittaa kaikesta vaikka mitää en ole tehnyt vääri. En halua edes olla kotona pitkään, niinpä vietän omaa aikaani yksin ulkona. Eilenkin ajelin vain pyörällä heti koulun ja syönnin jälkee iltaan asti siellä täällä. Vanhemmat ovat eronneet jotenka suhteet eivät ole isäänkään mitenkään erityisen hyvät mutta hyvät kuitenkin. En uskalla kertoa kenellekkään mistään, sillä suvussa on paljon "juoruja" etenkin semmoisia mitä ei pitäisi olla liikkellä edes. Luottamus siis koko sukuun on lähes nollassa....
Vanhempienkin erotessa heidän suuttumus kohdistui minuun lähes kokonaan, ja siispä sain käsitteen että olen koko soppaan syypää vaikka tiedän että en ole. Siitä eteenpäin hiljenin omista asioistani heidän kanssaan.
Armeijaankin olen menossa tosiaan ensi vuonna ja haaveena on vuoden sotilaspesti ja sen jälkeen jään armeijaan töihin valtion palvelukseen. Ainoa asia joka on haittana siihen on että minun nilkka muljahti paikaltaan vähäks aikaa ja sen jälkeen se ei ole suostunut vieläkään parantumaan. Nilkka saattaa haudata haaveet armeijan suunnitelmista : /
Olen tottunut osittain yksinäisyyteen, koska on vähän pakko. Minulta löytyy sisko ja veljiä mutta kuten kaikki ymmärtää hekin vanhenevat ja muuttavat. Olen taistellut itseni kanssa lähestulkoon 10 vuotta. Olen itselleni melko ankara ja patistan itseni tekemään vaikka ei pystyisikään. Monilta on tullut palautetta että pitäisi hiljentää tahtia ja ottaa rennommin. En vain pysty koska se on minun tapani yrittää unohtaa ongelmat. En edes muista miten paljon olen kokenut vääryyttä, mutta lyhyesti sanottuna LIIKAA! Tunnen oloni niin useasti huonoksi että olen jopa alkanut nauttimaan itseni satuttamisesta. Itsemurhan halukin on ollut niin monesti korkealla, että jo pelkästään vierestä ajava auto voi saada ajatuksen pyörimään etenkin "ton vauhti ei tappais jos hyppäis alle mut ton seuraavan alle vois kyl hypätä, nii loppus tää ikuinen tuska,," ym.
Kuulen monesti että jotkut valittaa siitä että heidän pitkä kaveri suhde loppui.. ite en kehtaa edes alkaa keskutelee tommosista koska pisin kunnon kaveri suhde on vain muutamia kuukausia (vaikka tälläki paikkakunnalla olen asunu melkee 6 vuotta).
Nyt minä mietin joka ikinen päivä mitä minusta tulee isona vai tuleeko minusta muu kuin sureva... -ruumis.
Muistelen jatkuvasti menneisyyttä ja mietin olisiko asiat paremmin jos olisin jäänyt vanhojen kavereiden luokse.. tälläkin hetkellä muistelen vuosien taakse.
En enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä... kaipaan kunnon ystävää joita ei mistään tunnu saavan mistää ja tulevaisuuskin tuntuu laskevan koko ajan. Nyt en edes ole pohjalla kokonaa kuten olin tossa vuosi sitten, jolloin oli todella lähellä itsari.
pelkään elämääni erittäin paljon jota en tahtoisi edes elää ; (
Vapaa-ajalla kavereita minulla ei ole ollut 6 luokkaan saakka, sillä asuttiin syrjäseudulla. 7 luokalla sain monia hyviä kavereita/ja kaveri ehdokkaita, mutta sitten muutettiin ja ne jäivät taakse. 8 ja 9 luokka meni aikalailla yksinään ollessa ja pyöräillessä. Ammattikoulusta sain paljon uusia kavereita, mutta heistäkään ei ole kuin korkeintaan pari vapaa-ajalla mukana kuvioissa jos sitäkää. Itse olen yrittänyt olla aktiivisesti sosiaalinen ja olen käynyt kavereilla usein, mutta takaisin ei sosiaalisuutta tule miltään suunnalta. Olen siis autokortti iässä, mutta en ole hommannut autokorttia rahan ja koulun takia. Muut kaverit ajavat autoilla jatkuvasti mutta minua ei edes pyydetä mukaan, vaikka luulin että he olivat minun kavereita.
Kotonakaan ei mene yhtään sen paremmin. Riitelen lähes päivittäin äidin kanssa, koska hän alkaa valittaa kaikesta vaikka mitää en ole tehnyt vääri. En halua edes olla kotona pitkään, niinpä vietän omaa aikaani yksin ulkona. Eilenkin ajelin vain pyörällä heti koulun ja syönnin jälkee iltaan asti siellä täällä. Vanhemmat ovat eronneet jotenka suhteet eivät ole isäänkään mitenkään erityisen hyvät mutta hyvät kuitenkin. En uskalla kertoa kenellekkään mistään, sillä suvussa on paljon "juoruja" etenkin semmoisia mitä ei pitäisi olla liikkellä edes. Luottamus siis koko sukuun on lähes nollassa....
Vanhempienkin erotessa heidän suuttumus kohdistui minuun lähes kokonaan, ja siispä sain käsitteen että olen koko soppaan syypää vaikka tiedän että en ole. Siitä eteenpäin hiljenin omista asioistani heidän kanssaan.
Armeijaankin olen menossa tosiaan ensi vuonna ja haaveena on vuoden sotilaspesti ja sen jälkeen jään armeijaan töihin valtion palvelukseen. Ainoa asia joka on haittana siihen on että minun nilkka muljahti paikaltaan vähäks aikaa ja sen jälkeen se ei ole suostunut vieläkään parantumaan. Nilkka saattaa haudata haaveet armeijan suunnitelmista : /
Olen tottunut osittain yksinäisyyteen, koska on vähän pakko. Minulta löytyy sisko ja veljiä mutta kuten kaikki ymmärtää hekin vanhenevat ja muuttavat. Olen taistellut itseni kanssa lähestulkoon 10 vuotta. Olen itselleni melko ankara ja patistan itseni tekemään vaikka ei pystyisikään. Monilta on tullut palautetta että pitäisi hiljentää tahtia ja ottaa rennommin. En vain pysty koska se on minun tapani yrittää unohtaa ongelmat. En edes muista miten paljon olen kokenut vääryyttä, mutta lyhyesti sanottuna LIIKAA! Tunnen oloni niin useasti huonoksi että olen jopa alkanut nauttimaan itseni satuttamisesta. Itsemurhan halukin on ollut niin monesti korkealla, että jo pelkästään vierestä ajava auto voi saada ajatuksen pyörimään etenkin "ton vauhti ei tappais jos hyppäis alle mut ton seuraavan alle vois kyl hypätä, nii loppus tää ikuinen tuska,," ym.
Kuulen monesti että jotkut valittaa siitä että heidän pitkä kaveri suhde loppui.. ite en kehtaa edes alkaa keskutelee tommosista koska pisin kunnon kaveri suhde on vain muutamia kuukausia (vaikka tälläki paikkakunnalla olen asunu melkee 6 vuotta).
Nyt minä mietin joka ikinen päivä mitä minusta tulee isona vai tuleeko minusta muu kuin sureva... -ruumis.
Muistelen jatkuvasti menneisyyttä ja mietin olisiko asiat paremmin jos olisin jäänyt vanhojen kavereiden luokse.. tälläkin hetkellä muistelen vuosien taakse.
En enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä... kaipaan kunnon ystävää joita ei mistään tunnu saavan mistää ja tulevaisuuskin tuntuu laskevan koko ajan. Nyt en edes ole pohjalla kokonaa kuten olin tossa vuosi sitten, jolloin oli todella lähellä itsari.
pelkään elämääni erittäin paljon jota en tahtoisi edes elää ; (
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kerro äidilles ja isälles mitä oikeasti ajattelet heidän käytöksestä. Tarkotus olis että perhe vahvistais toisiaan eikä painais upoksiin.
Tiedän omasta kokemuksesta että on aika alentavaa juosta kavereiden perässä. Ilmeisesti sinulla ei ole semmoista tarjottavaa joka vahvistasi heitä. Löytäisitkö jonkun tyttöystävän?
Yritä saada perheen kesken asiat kuntoon, ja suunnittele elämääsi määrätietoisesti. Jos "kaverit" haluaa jatkaa pillurallia ilman sinua, niin omapahan on valintansa. Saat varmasti itsekin lähiaikoina kortin, muutaman kuukauden odottelu ei kuitenkaan elämässä ole pitkä aika. Tsemppiä.
Olen kertonut heille tosta, mutta mitään ei hyödyttänyt. Siitä asiasta ne ei enää minua syyttäneet, mutta luottamus meni kokonaan. Puhun minä molempien kanssa toki, mutta mitään "syvällistä" en puhu... isälle koitin vajaa vuos sitten puhua, mutta sit sain tietää että jotain se oli kertonut äitille siitä vaik sanoin että tästä ei sit puhuta äitin kanssa.
Olen hiljaista sorttia etenkin perheen kesken, mutta korvat minulla toimii hyvin... kuulen jatkuvasti sellaisia asioita mitä ei olisi tarkotus kuulla. Monet asiat koskevat minua joista moni on lähestulkoon puhdasta haukkumista eri muodoissa. Olen jopa kuullut kuinka äiti on tiedottanut koko lähi suvulle että niitte pitää ilmoittaa jos teen/sanon jotain outoa. silloin iski että "MITÄ?"
Sitä mäkin olen mieltä perheestä että sen pitäis vahvistaa, mutta ei ole tuntunut siltä. Pikku hiljaa on enemmänkin alkanu tuntua kaverin vanhemmat omalta perheeltä sillä olen heidän kanssa melko paljon tekemisissä. Ite kuhun heitä voisi sanoa että "kakkos perheeks" ja he taas kuhtuvat minua puoli perheenjäseneksi, sillä olen myös seurustellut heidän tytön kanssa.
En ymmärrä miksi minä en kelpaa tällaisena... olen luotettava ja rehti. Kuulen kehuja kaikkialta niin töitä tehdessä että tuntemattomiltakin. mutta kavereilta ei sitä tule.
En ite hommaa sitä korttia ainakaan pariin vuoteen, sillä olisihan mulla rahaa hommata se tässä koulun kanssa samas ennen inttiä, mutta en halua tuhlata kaikkia säästöjä siihen ja en halua että koulutus kärsii (ku joka päivä on jotain tärkeää meillä).
Tyttöystäviäkin minulla on ollut yhteensä 2 tässä muutaman vuoden sisää. Nyt en edes halua tyttöystävää, sillä en usko että suhde toimisi jos en saa omia asioita kuntoon ensin. hyviä Kavereita kyllä tekis mieli saada lisää mutta sekään ei tuota tulosta.
Kiitoksia vastauksesta
Olet rehti poika. Tutustu narsistiseen persoonallisuushäiriöön ja mieti, onko jommallakummalla (molemmilla?) vanhemmillasi siihen sopivaa käytöstä. Jos on, niin kohdallesi on osunut ikävä syntipukkiasetelma, siis kaikki tekemisesi ja tekemättä jättämisesi halutaan manipulointimielessä kääntää pahimmaksi mahdolliseksi versioksi. Manipulointia voidaan harjoittaa itsesi vähättelyn lisäksi myös sukulaisiisi, juoruiluna, jopa kavereihisi ja opiskelu/työpaikkaasi asti. Sinuna vaihtaisin paikkakuntaa ja katkaisisin välit vanhempiin heti kun mahdollista. Rakenna uusi, hyvä elämä muualla. Psykologille tai psykiatrille juttelusta voisi olla apua myöhemmin, kunhan pidät huolen että lähipiirisi ei saa tietää siitä.
Lisäksi suosittelen myönteisen ajattelun kirjoja, kuten Norman Vincent Pealen ja Tommy Hellstenin tuotantoa.
Hoida se nilkkasi kunnolla kuntoon, älä rasita sitä liikaa. Käy välillä vaikka kirjastossa lukemassa em. kirjoja.
Tsemppiä, kyllä tästä vielä noustaan. Äidilläsi on ehkä vaihdevuodet alkamassa ym., tuloksena nyt katkeruutta pihisevä myrkkytynnyri, älä hänestä liikoja piittaa!
pitkälle meneviä johtopäätöksiä ilman todisteita. Onko tuo sitä myönteistä ajattelua?
Mikset BoikaBelokas kysy äidiltäsi onko se suvulle ilmoituspyynnön jättäminen käytöksestäsi totta.
Ei se välttämättä paljon auta mutta pääset ainakin pykälän pitemmälle eikä tarvi arvuutella sitä.
Olen tietoinen, että narsismi (narsistinen persoonallisuushäiriö) on psykiatrin diagnosoitava juttu. En ehdota, että pojan äidillä on tämä "tauti", mutta tiedän, että yleiset, narsistisesti käyttäytyvän henkilön läheisille tarkoitetut toimintaohjeet auttavat monenlaisista epäterveistä läheis(riippuvuus)suhteista irtautuessa.
Jos nuori kokee, että ei saa läheisimmiltä ihmisiltään mitään tukea, vain moiteryöpyn niskaan, niin eikö silloin järkevää ole muuttaa omilleen mahdollisimman pian, aluksi vaikkapa ns. soluasuntoon eli opiskelija-asuntolaan. Se voisi olla aivan mahdollista hyvin piankin. Kunhan Boika nyt päättää toimia vetäytymisen, pakenemisen sijaan. Ei kahdeksantoistavuotiaan enää tarvitse äidiltä kysellä, että saanko, voinko muuttaa. Positiivisuutta on se, että ei jää tuleen makaamaan, vaan näkee omat mahdollisuutensa muuttaa elämänsä suuntaa.
Kaikki äidit eivät ole herttaisia, hyväätarkoittavia suojelijoita, joskus asia on aivan päinvastoin mutta tällöin asianomainen tietysti yrittää selittää mustan valkeaksi ja valkean mustaksi.
Hei!
Ainahan joku perheestä on ukkosen johdatin, että muut voisivat hyvin. No tämä oli ehkä vähän kärjistetysti sanottu. Ihmisellä, jos on taipumusta alakuloon, lue debressioon, niin silloin korostuu erittäin voimakkaasti empatian ja kaveruuden puute kaikki asiat katsoo harmaansameiden linssien läpi, joten siellä ei paljon päivä pilkota silloin kun mieliala on matala. Kaverisuhteet on monta kertaa sellaisia, että ne kenellä on yhteinen kohellushuumori sopivat yhteen, sinä kun olet tuollainen fiksu poika säästyt monelta pahalta, sillä kaveriporukoissa tyhmyys tiivistyy. Lähde vaan omaan elämään, kyllä se koti sitten tuntuu käydessäsi siellä joskus mukavammalta. Tietysti jos olet äidillesi vihamielinen niin sehän vaistoaa sen ja se pahentaa teidän välejänne.
Tässä vinkkejä lisäksi jos niistä löytyisi apua
Vähennä kahvin/kofeiinin käyttöä sillä sekin pahentaa ahdistusta, pelkoja j.n.e ja liian pitkät yli kolmen tunnit ruokailu-/välipala-välit. Musiikin kuuntelu parantaa muistia, masennusta ja sosiaalisuutta sekä puhetaitoa. Musiikkia pitäisi kuunnella vähint. 10 min. ennen nukahtamista. Ei klassista eikä jazia. Kylmä suihku kaksi kertaa päivässä helpottaa ahdistusta/masennusta koska se lisää aivojen hermosolujen välittäjäainetta serotoniinia. Käytä Keijua voileivän päällä, sillä siinä on hermosoluille hyvää omega-3 rasvahappoa. Yritä saada Xanoria se piristää ja rentouttaa, kunhan käyttää vain tarvittaessa ja ottaa vain puolikkaan, niin ei koukuta liikaa.
yritä löytää itsellesi liikuntaa harrastukseksi. Ryhmä peleistä tms. löytyy kavereita vapaa-ajalle ja lisäksi liikunta vaikuttaa mielenterveyteen positiivisesti. siinä taitaa vapautua jotain endorfiineja tai jotain. voimia sulle.
jos haluat uusia ystäviä niin pitää vain mennä jonkun luo, extemporee :) yleensä hassujen tapahtumien tai yhteensattumien myötä tulee hyviä ystäviä. jos ei paikkakuntalaisia, niin sitten vaikka jostakin kauempaa.
minulla on esimerkiksi kolme erittäin hyvää kaveria Xihasta, joita en ole koskaan tavannut ja he asuvat kaikki amerikassa, ikäeroakin on mutta ei se mitenkään vaikuta, kunhan on jotakin yhteistä. heidän kanssaan puhuessa piristyn miltei heti. jostakin löytyy aina joku jolle on mukava puhua. minä en esimerkiksi huolistani juuri puhu vanhemmilleni, en edes parhaille kavereille (ellei ole todella tärkeää asiaa) vaan ihan tuntemattomille, juuri niin kuin sinä nyt.
Avoimet ja kohteliaat ihmiset saavat helpoiten ystäviä.
Toivottavasti olin avuksi.
oikeita kavereita oo :( Yritän olla mukana, mutta ei tuu just sitä sosiaalisuutta takasinpäin. Sun perhe- tilanne vaikuttaa aika kamalalta, mutta yritä olla välittämättä nistä. Tiedän, kuulostaa ja nkin aika rajua, mutta mulle se on ollut elinehto. En kelpaa niille koskaan, mut eipä mun tarviikkaan.
Kamalinta mulle on kuitenkin tää yksinäisyys joka on vainonnut mua jo lapsesta asti. Ei vaan löydy muiden kanssa sitä yhtistä taajuutta :(
Mun elämä on suoraan sanoen ollu helvettiä, eikä se mitään mahtavaa vieläkään ole, mutta mielenterveysongelmiin on saanu apua ni se ainaski helpotti hiukan. Mut kyllä välillä miettii et mitä järkee tä kaikes on, jos ei vaan yksinkertaisesti sopeudu tähän maailmaan. Tää on niin perseestä koko homma.....