Olen hurjan yksinäinen, minäkin. Takkutukkainen taiteilijaerakkotyttö. Joku viisas tuumasi sen olevan ominaista minunlaiselleni. Mutta tiedättekö, yksinäisyys tuntuu pahalta, vaikka kovin pelkäänkin tutustua ihmisiin.
Pelkään, etten riitä. Asetan itselleni tavoitteita tapaamisille: "Sitten kun olen laihempi.. Sitten kun olen rohkeampi.."
En uskalla luottaa ihmisiin. Ihmiset ovat satuttaneet, jonka myötä olen kasvattanut ympärilleni muurin, jota ei liioin pommeilla pureta. En halua näyttää rikkinäiseltä. Miksi? Rikkinäisyys karkoittaa "normaaleja" ihmisiä. Masentunut ja yksinäinen ihminen on takuulla vain angstinen ja huomionhakuinen, ilman tahtoa elää - kukapa sellaista jaksaisi? Niin ajatellaan.
Mutta en ole angstinen ja pessimistinen, masentunut kylläkin, mutten kevyin perustein. En syntynyt masentuneena. Minua on satutettu, minua on muovattu, vaan tahdon päästä jaloilleni ja löytää elämäniloni, joka minulta riistettiin. Haluan elämäni.
Haluaisin uskaltaa luottaa, ja löytää turvallisen lauman ympärilleni. Löytää lähelleni myös sellaisen, jota uskallan rakastaa. Joka uskaltaisi rakastaa myös minua ehdoitta.
On hankalaa tämä tämmöinen. -_-
Pelkään, etten riitä. Asetan itselleni tavoitteita tapaamisille: "Sitten kun olen laihempi.. Sitten kun olen rohkeampi.."
En uskalla luottaa ihmisiin. Ihmiset ovat satuttaneet, jonka myötä olen kasvattanut ympärilleni muurin, jota ei liioin pommeilla pureta. En halua näyttää rikkinäiseltä. Miksi? Rikkinäisyys karkoittaa "normaaleja" ihmisiä. Masentunut ja yksinäinen ihminen on takuulla vain angstinen ja huomionhakuinen, ilman tahtoa elää - kukapa sellaista jaksaisi? Niin ajatellaan.
Mutta en ole angstinen ja pessimistinen, masentunut kylläkin, mutten kevyin perustein. En syntynyt masentuneena. Minua on satutettu, minua on muovattu, vaan tahdon päästä jaloilleni ja löytää elämäniloni, joka minulta riistettiin. Haluan elämäni.
Haluaisin uskaltaa luottaa, ja löytää turvallisen lauman ympärilleni. Löytää lähelleni myös sellaisen, jota uskallan rakastaa. Joka uskaltaisi rakastaa myös minua ehdoitta.
On hankalaa tämä tämmöinen. -_-
Vastaukset 21
Vanhimmat
Ei se ole helppoa, mutta hyvä, että sulla on kuitenkin halua yrittää vielä. Pidä lippu korkealla. Takkutukkaiset taitelijatytöt on sitäpaitsi hyvinkin söpöjä. :)
En mie sitä valkoista lippua tohtisi vielä alkaa heiluttelemaan.
Ja söpöjä ja ei. Katsojan silmässä lienee sekin. Mutta se söpöyskään ei pitkälle kanna, kun pitäytyy omissa nurkissaan. -_- Harva tulee oven taakse lainailemaan runokirjoja.
En mä nyt tosiaankaan sitä valkosta lippua tarkoittanutkaan...
Se on kyllä totta, että harvalle meistä kukaan tulee kotiin seuraa tarjoamaan, joten sitä pitäisi itse osata aktivoitua, mutta sekin on kyllä helpommin sanottu kuin tehty... No mutta onhan teille taiteilijoille netissäkin vaikka minkälaista yhteisöä, jossa voitte julkaista töitänne ja kohdata samanmielisiä ihmisiä, joiden kanssa olisi helpompaa tulla toimeen? Tai minkäslaista taidetta sinä nyt ylipäätänsä teet?
Tiedän, ettet sitä tarkoittanut. Tartuin pienoiseen sarkasmiin. Paha tapa.
Se aktivoituminen on haastavaa, todella. Tuskin muutoin tämänmoisia palstoja selailisin - enkä näemmä ole ainoaa laatuaan. Ja en oikeastaan ole edes perehtynyt netin taidepalstasyövereihin, täytyisi varmaan kysellä Googlelta. Taiteluni (- piirtelen satunnaisesti, kirjoitan kirjaa ja valokuvaan) eivät koskaan oikein ole yltänyt julkiselle tasolle, tämä lienee sitä itsekriittisyyttä. ._.
Sarkasmi voi olla ihan hauskaa, mutta liian piikikkääksi mennessään voi tehdä pahaa jälkeä, joten sen kanssa pitää olla varovainen... omasta kokemuksesta vaan puhun, kun mulla on myös joskus vähän huonoa taipumusta samaan... :)
Haastavaa se aktivoituminen todellakin on. Omasta kokemuksesta myös sanottuna... Sitä kannattaa kuitenkin hyvissä ajoin yrittää tehdä, jottei sitten myöhemmin harmita se ettei mitään tullutkaan tehtyä...
Mä tykkään myös valokuvailla luontoa ja maisemakuvia, mutta siihen mun "taiteellisuuteni" jääkin. Musiikkia on toki kiva kuunnella. Netin taiteilijayhteisöistä en myöskään tiedä paljonkaan mitään, mutta aika paljon kansainvälistä väkeä vetävä voisi olla vaikka tuo devianart. Seuraan sieltä ite säännöllisen epäsäännöllisesti yhtä sarjakuvaa... :) http://humon.deviantart.com/
Itsekriittisyys on tiettyyn pisteeseen asti ihan hyvä, jottei mopo lähde käsistä, mutta rajansa silläkin ja kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Jos joku ei tykkää, niin se ei sitten tykkää eikä sille mahda mitään.
Ja jos sä kavereita haluat etsiä, niin mikseipä tämäkin palsta siihen sopisi?
Tsemppiä kuitenkin. :)
Sarkasmi on mukavaa, mutta toki tilannetaju täytyy säilyttää.^^ Kokemuksen syvällä huokaisulla tämäkin.
Deviantart on vaikeaselkoinen. Oon monesti koettanut haalia tuolta kaikkea mielenkiintoista -ja löytänytkin, mutta jo kone itsessään takkuaa ja hidastaa kysestä saittia.
Havahduin myös siihen, että omaan Harhakuva.org:in tunnukset hamasta menneestä, ja tulipas selailtua kuvatuksia ja kirjoituksia. Tässähän vallan inspiroituu.
Nyt täytyy kyllä heittää vastaavanlainen sarjakuvaspektaakkeli takaisinpäin, johon olen tyystin hurahtanut: http://mummo.sarjakuvablogit.com/
Mummo!
Kavereiden haaliminen netissä ei ole lainkaan paha vaihtoehto - etenkin kun en baareilua harrasta ja lenkkipoluillakin viipotan ihmisten ohi. Suomalaiset tuntuvat olevan astetta jurompaa kansaa puhuakseen,
naapureita uskaltaa tervehtiä - asia erikseen, uskaltaavatko he tervehtiä takaisin.
Nih, tilannetaju on kyllä ihan kiva juttu, jos sen tosiaan muistaa säilyttää... tähän, ja sitten tuohon mitä sinä kirjoitit toisaalla, liittyen, että ei kannata myöskään naisesta käyttää edes leikillään vaikka sellaista nimitystä kuin "miss päärynä"... laukusta tulee... :)
En mä tosta deviantartista kyllä tosiaankaan muuta tiedä kuin tuon yhden sarjiksen mitä on tullu seurailtua. Tunnukset jopa mulla on sinne, mutta nekin ihan vaan sen takia, jos tulee kommentoitua jotain. Mulla on taiteellisia ominaisuuksia yhtä paljon kuin tiiliskivellä... jotain maisemakuvia on tosin kiva räpsiä, joissa ei ole ihmisiä tai rakennuksia, mutta siihen se jääkin... Jos sulla on omia teoksiasi jossain esillä, niin esittele ihmeessä muillekin, niin ehkä joku innostuu niistä juttelemaan sun kanssa. :)
Mummo on ihan hauska. Mä olen sitä joskus jostain lehdistä lukenu... Tää ei ole nyt nokitus eikä tämä sovi varmaan karvisen ystäville, mutta tästä sarjiksesta on löytyny omaankin elämään omituisen paljon yhtymäkohtia... :) http://garfieldminusgarfield.net/
Netti on ihan hyvä vaihtoehto, tosin huonot puolensa siinäkin on. Netissä on helppo passivoitua kokonaan ja myös se yhteydenpidon lopettaminen on helppoa siinä kuin sen aloittaminenkin... toisaalta netin kautta voi taas tutustua sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa ei muuten tutustuisi tai jos on niitä kynnyksiä tutustua ihmisiin ylipäätänsäkään. Mulla on myös vähän tuota kynnystä mennä tutustumaan keneenkään, mutta tätä kautta on sentään päässyt vähän jutustutelemaan ja joitakin on tullut joskus tapailtua sitten ihan livenäkin.
No mä olen aina sanonu, että elämä ei ole yksin helppoa, mutta toisaalta ei se ole helppoa kaksinkaan, mutta onpahan se edes vaihteeksi erilailla vaikeaa. Siinä joutuu vääntämään itsensä kanssa kättä, että pääsee omasta ujoudestaan ja kynnyksistään ylitse, jos todella haluaa jotakin saada aikaan.
Voihan sentään, kuka käyttää naisesta nimitystä "miss päärynä"? Harva nainen tuossa tilanteessa laukkuaan säästelisi..
Mutta oon samaa mieltä tuosta passivoitumisesta.. Nettielo syö aikaa melkoisina lohkaisuna, jollei päivissä liioin harrasteita tai niitä ystävyyksiä ole.
Ja oon satavarma, että maailma hidastuu entisestään. Lapsuusaikana kirmattiin suoraan pihalle leikkimään naapurinmuksujen kanssa, mutta nykyään leikkikentäksi sovitaan nettipelit ja messenger.
Oon silti sitä mieltä, että yksin on takuulla vaikeampaa kuin kaksin. Kaksin ollessa rinnalla on aina se joku, jolle voi uskoutua, jonka käsiin uskaltaa luottaa heukkoutensakin pelkäämättä.
Mutta mikäli kaksin oleminen on yhtä kurjaa kuin yksinäisyys, voin väittää ihmisen olevan väärässä suhteessa. ._.
Onneksi tuosta tilanteesta nyt selvittiin kuitenkin ihan huumorilla, kun se muutenkin liittyi erääseen läpänheittoon vain... :) Mutta kuitenkin se tilannetaju kannattaisi säilyttää ja miettiä mitä sanoo...
Ei se kaksin oleminen nyt kurjaa ole... Noh, mulla mahtuu omaan pieneen elämääni vain kaksi sellaista ihmissuhdetta, joita nyt voisi seurusteluksi kutsua, joten omat näkemykseni eivät välttämättä ole kovin universaaleja... On siinä kaksinolossakin omat haasteensa, etenkin jos on tottunut vuosien ajan elämään omissa oloissaan ja omien oikkujensa mukaan, kun pitäisi osata sitten huomioida myös se toinen ihminen ja hänen olonsa ja oikkunsa. Kyllä minä ainakin yksinolemiseni vaihtaisin kaksinolemiseen milloin vain, jos sopiva kumppani siihen löytyisi, mutta ei siinäkään mikään ikuinen autuus ole. Huonoja päiviä kun osuu aina kohdalle ja niistä pitää sitten jaksaa ponnistaa yli. Ne hyvät asiat, kuten se läheisyys ja luottamus, kyllä painavat puntarissa paljon enemmän kuin ne "huonot" asiat. Ja jos odottaa toiselta välittämistä yms. niin sitä pitää sitte jaksaa antaa myös takaisin... Siinä on haastetta.
Kas. Sinusta tulee mieleen eräs minun (entinen?) naapurini. Takkutukkainen, aika pitkä, melko boheemisti pukeutuva tyttö joka moikkailee paljon hanakammin ja kenties jopa juttelee niitänäitä hetken. Pirteämmän oloinen tapaus kuin suomalaiset yleensä. Oikein virkistävää. Eipä olisi tullut mieleenikään, että hänenlaisensa voisi olla mitenkään yksinäinen.
Olisi kiva taas törmätä häneen, viime näkemästä on jo varmaan yli vuosi! Mahtaako hän enää täällä asuakaan? Hienointa olisi ollut tutustua paremminkin. Sääli, jos se sauma meni jo.
Voin vain pyöritellä silmiäni jos ajattelen että hän ehkä istuu kämpässään miettimässä että pitäisi olla laihempi... Kun ei hän vain oikein voi olla. Hän on naiseksi jonkin verran keskivertoa vahvarakenteisempi eikä voi muotikauneusihannetta täyttää. Ja hyvä niin. En minä erityisesti pidä langanlaihoista tytöistä, jos nyt en erityisesti ole pitämättäkään. Sen sijaan syömishäiriöistä en pidä, oli se tapa sitten liikaa tai liian vähän.
Rohkeudesta kyllä pidän. Tervettä sellaista kannattaa varmaankin aina kehittää. Naapureille ongelmitta moikkailu ja jutustelu vaatii jotain sellaista mitää muilla suomalaisilla harvemmin on. Siihen minä varmaan tuossakin naapurissani ihastuin. Syvempi tutustuminen ehkä vaatii jotain toisenlaista, mutta miksipä sekin ei olisi kehitettävissä, jos kerran ensimmäisen kaltaisen on joskus oppinut?
Eihän sitä ulkoapäin ihmisistä aina näekään, kuinka rikkinäisiä mahdollisesti ovat. Omien oviensa sisäpuolelle jää se oma minuus ja ulkopuolella on käytössä jonkinmoinen alterego.
Tuostakin huolimatta, en taida olla tämä entinen naapurisi. En ole järin pitkä tai vahvarakenteinen. (Ja naisellehan ei koskaan kannata sanoa, että on vahvarakenteinen, ihan käytännönvinkkinä, saattaa tulla laukusta.)
Mutta toivottavasti vielä törmäät kyseiseen hippineitiin,
ja pyydä hänet vaikka kahville, mikäli tilaisuus sallii.
Toi alter ego on kyllä tuttu juttu. Mulla oli tyttöystävä, joka on ollut lapsesta asti masentunut ja kaikki luulee, että se on oikeesti sellanen, joka haluaa olla yksin ja se rooli mitä se vetää niin kaikki luulee, että sellanen hän on oikeesti, mutta mun seurassa hän pysty olemaan oma itsensä ja se muutos mikä hänessä tapahtu oli aivan uskomaton. Ihan eri ihminen.
Mulle hän sitten pysty puhumaan ongelmistaan ja lopulta hän alkoi syömään masennuslääkeitä ja muuttui ihan kokonaan. Tuli kylmäksi, välinpitämättömämmäksi, ilkeäksi ja tunteettomaksi. Jätti sitten, kun ei enää ollut tunteita ja nyt hän ei ole oma itsensä ja tarvitsee apua, mutta kukaan ei usko mua. Et on kyllä tosi huonosti asiat, jos vanhemmat ei tunne edes omaa lastaan.
Omasta mielestä olen ihan normaali, mutta silti mulle puhuu vaan sellaset ihmiset, joilla on asiat päin helvettiä, enkä mä tiedä mistä se johtuu. Psygologi puhuu paljon omia asioitaan mulle ja syyksi on ilmottanut käytökseensä, että mä olen luotettava. Pitäiskö olla imarreltu?
Jos joku tavallinen ihminen sanoo mulle jotain niin usein se on jotain sellasta minkä tarkotus on saada mut näyttämään huonommalta. Mä olen paljon kehunut itseäni nuorempana, mutta ei nää ihmiset tunne mun menneisyyttä, enkä mä ymmärrä miksi ne puhuu mulle tällä tavalla. En mä mitenkään ole ylimielinen. Mä olen oikeesti tosi näkymätön. Selkärankaa mulla on ja itsekunnioitusta. Yksin myös itseluottamusta, mutta ei niin tuttujen parissa. Silloin itseluottamus tuppaa katoamaan.
Mä kuitenkin pidän itsestäni, mutta muut ei pidä tai siis oikeastaan ne jotka ei tunne mua paremmin. Kaikki, jotka mut tuntee pitää mua ihan hyvänä tyyppinä. Tosin niitä ei ole, kun tasan yksi. Psygologi.
Mä olen tunnevammanen ja luonnevikanen eli siis herkkä ja elämän viisas. Ei mun ainoasta suhteesta ois tullu yhtään mitään, jos me ei oltais rakastettu toisiamme. Se oli yhtä aikaa mun elämän vaikeinta ja parasta aikaa. Lopulta kuitenkin kaikki loppu masennuslääkkeiden takia. Hän söi niitä kuukauden, mutta lopetti masennuslääkkeet asiallisesti, koska sivuvaikutukset olivat niin kamalat, mutta eihän siltikään ole palannut omaksi itsekseen.
Tällä hetkellä olen todella yksin, eikä elämässä tunnu olevan mitään mieltä. Musiikki on ainut mikä piristää tai no ei se välttämättä aina piristä, eikä saa ajatuksia muualle, mutta musiikkia kuunnellessa ja kitaraa soittaessa tuntee kuuluvansa johonkin ja voi samaistua omiin ajatuksiinsa. Mä kaipaisin aikaa ja ymmärrystä, mutta en saa sitä mistään.
Tuossa suhteessa on täytynyt olla jotakin todella aitoa, sillä masentuneen ihmisen on vaikea tulla ulos kuorestaan, edes lähimmilleen.
Tiedän, mitä tarkoitat tuolla, kun mielialalääkkeet muuttavat ihmistä niin täysin, oon sen myös itse kokenut. Hyväuskoisena söin masennuslääkkeeni parina vuotena ja kadotin tunteeni. Kaikki normaalit tunteet - viha, suru, ilo, rakkaus - kaikki katosivat. Masennuslääkkeet tekivät miusta jonkinlaisen eläväkuolleen.
Tämä tovi onkin erilainen, en ole syönyt mielialalääkkeitä, vaikka näitä on tarjottu. (En oikeastaan tahdo ymmärtää, miksi niitä niin kovasti syötetään. Onko se jälleen jokin markkinarako?)
Aloitin päinvastaisesti hyvinkin intensiivisesti terapiat, joissa tunteet on nousseet vahvasti pintaan.
Koen jollain tapaa, että puhuminen ja oman kuorensa rikkominen sisältäpäin vapauttaa. Vahva tahto päästä jaloilleen, mutta yksin se ei ole helppoa. Masentuneen on hankala ymmärtää tunteitaan, mikäli ne on olleet kadoksissa niinkin kauan. Nykyhetken tunteita ja mennyttä elämää on vaikea yhdistää toisiinsa, mutta ne näemmä kulkevat hyvinkin tiiviisti käsikkäin.
Jos sinä käyt psykologilla, ei sen tulisi mennä siten, että psykologisi avautuu sinulle ongelmistaan. Miun mielestä tuo menee melko epäammattimaiseksi. Älä suostu nielemään kaikkien ongelmia, sie ansaitset puhua omista tunteista, sie ansaitset oman hyvinvoinnin.
Se, että sanot olevasi itsevarma ja pidät itsestäsi, se on hyväkin asia, mutta miusta se kuullostaa kuorelta, ettet tahdo päästää ihmisiä lähelles. Haluaisitko sie, että ihmiset tuntis sut paremmin? Sie olet ainoa, joka siihen voi vaikuttaa.
Enkä sano tätä sillä, että koettaisin päteä. Olen ollut samantyyppinen, hyvinkin määrätietoinen ja pitänyt itseäni elämänviisaana. Filosofityyppinen erakkoluonne, joka on mukautunut muiden ongelmiin kasvattaessaan itsestään vahvan.
Mutta jossain vaiheessa täytyi ymmärtää, että elän minäkin vain itseäni varten, omaa elämää ja tulevaisuutta.
On kaksi eri asiaa mitä ansaitsee ja mitä saa. On se mukava, että jollekkin edes kelpaa yhdeksi tunniksi kerran kahdessa viikossa. Ei mulla omasta mielestä ole sellasta kuorta, kun sä ajattelet. Mun mielestä se kuori on nimenomaan muilla ihmisillä. Mä olen, kuitenkin vasta 19 vuotias ja musta tuntuu, että mun ikäsillä ihmisillä se elämä on aika pinta puolista. Ei nää ihmiset sillä tavalla tunne toisiansa mun mielestä. Kokoajan pitää vetää hirveetä roolia. Näille ihmisille voit sanoa jotain pinta puolista, mutta mä kaipaan jotain syvempää.
Nyt, kun tuli tämä päivä elettyä niin voin sanoa, että kyllä minä häpeän ja pidän itseäni huonona liian vaativa, kun olen, mutta erakkoluonne mä en ole. Mä olen erittäin seurallinen ihminen. Sä et vaan tunne mua. En mä ole ylpeä siitä, että mun vaikean elämän takia musta on tullut "vahva". Mä yritän, kuitenkin elää sen kanssa. Itseä varten täällä eletään, mutta mun elämä on aivan tyhjää ja mitätöntä, jos mulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa sitä. Toisin sanoen mulla ei ole syytä elää. Loppuun oma pohdinta, voiko ihminen olla yksin oikeassa?
Pohdintasi on hyvä. Sanoisin, että kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän oikeassa. Jotkut enemmän kuin toiset. Kukaan ei ole täysin väärässä, tai jos onkin, se on sitten harvinaisen helppo nähdä ja pukea tyhjentäviksi sanoiksi tämän ja kaikkien muidenkin asiassa valaisemiseksi. Maailmassa on melko monta perimmäistäkin arvokysymystä joihin voi ottaa erilaisia kantoja, ja joissain on vaikea selvästi osoittaa yksi kanta oikeaksi. Jos sinusta näyttää siltä, että kaikki muut ovat järkyttävällä tavalla väärässä, on todennäköisempää, että sinä olet jossain kriittisessä kohdassa hakoteillä, ja se värittää näkökulmaasi muutenkin.
Keskustele asiasta jonkun keskustelutaitoisen ja reilun, mutta sinusta väärässä olevan ihmisen kanssa. Siinähän sitten asian luulisi selkenevän. Tai sitten anonyymisti netin loanheittofoorumeilla, jos se sinulle riittää.
Semmoinen seikka myös pätee, että monesti yhden ihmisen näkökulmasta suurin osa ihmisistä ei ole viihtyisää seuraa, ehkä ylivoimaisesti suurin osa. Siksi joskus ei auta kuin todeta että tässäkään seurassa en viihdy, ja etsiä ja opetella tunnistamaan sitä itselle sopivampaa seuraa.
Kirjoitustesi perusteella olet fiksu, mietit palion, mutta sie olet vihainen ja turhautunut.
En ala sinnuu sen suuremmin analysoimaan, nimenomaan koska en sinua tunne. Tottakai rivien välistä saa tehtyä omat johtopäätöksensä ja se antaa hieman ristiriitaistakin kuvaa..
Sanot, että pidät itsestäsi ja seuraavassa viestissä häpeät itseäsi, olet seurallinen luonne, muttet omaa ystäviä.
Sun täytyy nyt miettiä, mitä itse elämältäsi haluat, ei sitä, mitä muut sinusta haluaa.
Vahvuus ei ole paha asia, joten käännä se voitoksi. Siulla on lukuisia syitä elää!
Minähän olisin voinut kirjoittaa tuon tekstin! :O
Meitä on moneksi!
no sehän on selvä että kotipossuilla on vaikeaa.
Mukavat epäpossulle,
mitä ikinä sitten teetkään Yksinäisyys-palstalla.
Olenhan minä vihanen ja turhautunut. En tietenkään haluasi olla, mutta en minä mitään muille tee, enkä itselleni. Ei mulla siis sillä tavalla mene huonosti. Mä vaan olen elämäni aikana nähnyt niin paljon vääryyttä. Vuosi vuodelta elämä tuntuu olevan vaan vaikeempaa ja välillä tuntuu, ettei elämä voi mennä vaikeammaksi, mutta aina se onnistuu yllättämään. Mä en tiedä mistä se johtuu, joku viisaampi vois senkin kertoa. En mä ole fiksu, jos mä olisin mä en kirjottelis tässä. Mulla vaan on elämän viisautta. Kai mun pitäis alkaa psygologiksi. Se on kyllä raskas ammatti, jos välittää asiakkaistaan, ehkä se ei sovi herkälle ihmiselle. Murehtii vaan liikaa.
Sanot, että pidät itsestäsi ja seuraavassa viestissä häpeät itseäsi, olet seurallinen luonne, muttet omaa ystäviä.
Niin, ihmisillä on usein tarve olla jollekkin jotakin ja mulla on myös se tarve. En mä halua olla erakko, vaikka siihenhän maailma mua on viemässä. Mä olen joskus lapsena vetänyt roolia ja, vaikka sen olenkin lopettanut ei mikään ole muuttunut. Omasta mielestä mä olen hyvä tälläsenä, mutta muiden mielestä se on huono asia. Mä haluasin, että mä kelpaisin tälläsenä, mutta se ei taida olla mahdollista. On kuitenkin lohdullista tietää, että yksi ihminen on pitänyt musta sellaisena, kun mä olen. Tosin hän on tällä hetkellä elävä kuollut ja se on mun syytä. Kuten huomaat osaan myös syyttää itseäni.
Olen soittelijapoika ja olen joskus keksinyt tälläisen kertosäkeen, joka kuvaa hyvin ajatuksiani.
Onneks maailmal on ironistisuudentaju tallella
Mä halusin vaan hyvää, mut sain aikaan pahaa.
Mikä mussa on vialla?