oon 9 vuotias. Mä epäilen että mulla on masennus koska mä oon huomannut mielestäni todella selviä merkkejä siitä. No esimerkiksi mulla on tosi vaikee välillä aloittaa asioita ja päätöksiä on vaikeempi tehä. Sitten välil ei kiinnosta mikään ja haluis tappaa ittensä, mut onneks yleensä on sellasia, ''itku'' kohtauksia joina vaan itken ja itken mut sit tuun taas järkiini ja yritän palata normaaliin.
Sit on sellanen, '' joo, ei kiinnosta mä tapan itteni '' - olo. Nykyään en myöskään ajattele paljoo miltä muista tuntuu, ja siks mun paras kaveriki jätti mut. Se alko olla koulussa ja vapaalla toisen kaverin kanssa ja siit tuli entist pahempi olo. Enään ei oo paljon kavereita. Oon jopa alkanu ärsyyntyy nopeemmin ja en oo kertonu kellekään että oisin masentunu. En tiiä minkälainen reaktio olis äidillä. Nooh... Iskälle en haluu kertoo ja veljelle kerroin ni se vaa alko valittaa et ei usko mua. (se on kylläkin 15 v, ja siks sen käytös on ymmärrettävää, murrosiässä kun on). En ees kunnolla muista millo nää oireet alko, mutta luin päiväkirjan tekstejä joten helmikuussa 22 päivä 2010 alko vaikuttaa tosi agressiiviseltä. En enää jaksa uskoo mun tulevaisuuteen ku tuntuu et kauhee syyllisyys painaa niskaa. Pelkään mennä puhuu asiasta kellekään, puhuin entiselle parhaalle kaverille, mut se aina vaihto puheenaihetta. Sit se ei vaa yksinkertasesti enää kestäny mun itsesäälii ja sitä masennushöpötystä. Oon joka aamu melkeen kauheen väsyny ja turhautunu ku tuntuu et ei saa nukkuu ku koulu alkaa jo, ja se kidutus. Kidutus siks, et en jaksa keskittyy asioihin samalla tavalla ku ennen. Pelkään myös että jos en puhu jollekki tai ''hakeudu hoitoon'' (niinku jotku sanoo ilkeesti), ni tää vaan pahenee enkä enää ikinä pysty kertoo kellekään ja joudun elää tän kanssa. Must tuntuu et elän turhaan. Oon yrittäny kuntoilla (niin kauan ku vaan jaksoin) ja tehny miljoonia masennustestejä, kirjottanu päiväkirjaan tunteista ja toivonu et joku huomais mun pahanolon niin ettei mun tarvitsis kertoo ite. MIKÄÄN EI AUTA! Välil meen yksin kävelee ja puistoon vaa istuu keinuun ja yrittää saada selvää ajatuksista ja keksii ratkasua. Kaikilla menee hermot mun kanssa eikä kukaan kai enää kestä mua. Mitä mä teen? En keksi enää paljo ratkasuja, auttakaa, olkaa oikeesti niin kilttejä, musta tää vaan ei oo normaalia, vaikka mitäpä MÄ normaalista enään tiiän..
Sit on sellanen, '' joo, ei kiinnosta mä tapan itteni '' - olo. Nykyään en myöskään ajattele paljoo miltä muista tuntuu, ja siks mun paras kaveriki jätti mut. Se alko olla koulussa ja vapaalla toisen kaverin kanssa ja siit tuli entist pahempi olo. Enään ei oo paljon kavereita. Oon jopa alkanu ärsyyntyy nopeemmin ja en oo kertonu kellekään että oisin masentunu. En tiiä minkälainen reaktio olis äidillä. Nooh... Iskälle en haluu kertoo ja veljelle kerroin ni se vaa alko valittaa et ei usko mua. (se on kylläkin 15 v, ja siks sen käytös on ymmärrettävää, murrosiässä kun on). En ees kunnolla muista millo nää oireet alko, mutta luin päiväkirjan tekstejä joten helmikuussa 22 päivä 2010 alko vaikuttaa tosi agressiiviseltä. En enää jaksa uskoo mun tulevaisuuteen ku tuntuu et kauhee syyllisyys painaa niskaa. Pelkään mennä puhuu asiasta kellekään, puhuin entiselle parhaalle kaverille, mut se aina vaihto puheenaihetta. Sit se ei vaa yksinkertasesti enää kestäny mun itsesäälii ja sitä masennushöpötystä. Oon joka aamu melkeen kauheen väsyny ja turhautunu ku tuntuu et ei saa nukkuu ku koulu alkaa jo, ja se kidutus. Kidutus siks, et en jaksa keskittyy asioihin samalla tavalla ku ennen. Pelkään myös että jos en puhu jollekki tai ''hakeudu hoitoon'' (niinku jotku sanoo ilkeesti), ni tää vaan pahenee enkä enää ikinä pysty kertoo kellekään ja joudun elää tän kanssa. Must tuntuu et elän turhaan. Oon yrittäny kuntoilla (niin kauan ku vaan jaksoin) ja tehny miljoonia masennustestejä, kirjottanu päiväkirjaan tunteista ja toivonu et joku huomais mun pahanolon niin ettei mun tarvitsis kertoo ite. MIKÄÄN EI AUTA! Välil meen yksin kävelee ja puistoon vaa istuu keinuun ja yrittää saada selvää ajatuksista ja keksii ratkasua. Kaikilla menee hermot mun kanssa eikä kukaan kai enää kestä mua. Mitä mä teen? En keksi enää paljo ratkasuja, auttakaa, olkaa oikeesti niin kilttejä, musta tää vaan ei oo normaalia, vaikka mitäpä MÄ normaalista enään tiiän..
Vastaukset 11
Vanhimmat
nii että äitis näkee nii se tajuaa kaiken! eli jätä tää sivu sillee et se tulis näkemään ja sit se tietää!
Sitä se on. Usko pois vaan.
Varmaankin olisi syytä mennä terveydenhoitajalle juttelemaan asioista. Jotain on kyllä pielessä jos sinusta jatkuvasti tuntuu tuollaiselta.
Lääkkeitä ei voi noin nuorelle mitenkään määrätä, mutta apua voi saada myös luontaistuotteista. E-epa on auttanut monia joilla on vastaavanlaisia vaikeuksia. Puhu vanhemmillesi asioistasi ja olostasi, he voivat vaikuttaa suoraan sinun asioihisi.
-
http://masennus.nettisivu.org
tänään meinasin kertoa, itseasiassa 20 minuutin päästä äidille
.... Jännittää hirveesti. Mut sanon vaa et: ''Äiti.... Mennään psykiatrille,
mulla on masennus.'' Jos se alkaa jotai vähättelee ni kysyn
haluukse oikeesti mun saavan apuu vai ei. Näillä mennään.
hyvä että kerrot vanhemmillesi, ne voivat vaikuttaa asioihisi kaikista eniten. Kun kerrot että sinulla on paha olla,niin vanhempiesi kyllä pitäisi siihen jotenkin reagoida.
Psykiatri on juuri se joka määrää lähinnä vaan lääkkeitä, mutta se voi laittaa lähetteen psykologille, psykologin kanssa taas vaan keskustellaan. Pääset myös koulun terveydenhoitajan,tai kuraattorin, kautta koulupsykologille. Tai vanhempasi voivat viedä sinut myös yksityisen psykologin vastaanotolle, se olisi kaikista helpointa ja yksinkertaisinta, mutta se taas maksaa jonkin verran kyllä.
On hyvä muistaa että noin nuori ei voi masennuslääkkeitä käyttää,ne on tarkoitettu vain yli 18-vuotiaille. Lääkärit tosin eivät sitä välttämättä ihan aina muista. Mutta on kyllä olemassa muitakin vaihtoehtoja jotka käyvät myös lapsille ja nuorille.
Tämän sivun voisit näyttää myös vanhemmillesi:
http://www.tritolonen.fi/index.php?page=search&keyword=masennus
fg
tajuu. Kaikki on nykyään huonosti. Ei äiti uskonu mua, se on kumma ku aikuiset
vähättelee sanomalla että se on murrosikää. En uskalla enää puhuu siitä ku tuntuu
et ei oo enää ketää joka ymmärtää, oli yks, mut ei enää. Bestis jätti mut yksin,
''ns.'' poikaystävä jätti mut kun se muutti. koulus menee huonosti vaikka ennen olin
tosi hyvä koulus.
Täs on liian paljo asioit mulle, en enää tiiä kelle puhun, mitä teen
ja minne mä menisin. Äiti sano että se on murrosikää eikä haluu mun puhuvan
noin vakavasta asiasta. SE LUULEE ET VALEHTELEN! Mä en tiiä mitä teen!
että oikeesti oon 9 vuotias, kukaan ei usko mua ja mä vaan näköjään joudun
ekää ihan yksin tän kans. Ei oo kavereita, ei ketään joka auttaa, kaikki
vihaa mua koska sanon suutuspäissäni kaikkee ja pyytelen taas anteeks mut kukaa
ei enää sit anna mulle anteeks.
Kaikki jättää mut kun mulla on vaikeeta. En käsitä enää elämän tarkotust.
Jään yksin tän kaa? Se on mun elämää. Itkua vaa
Yks kaveri lupas tulla mun mukaan masennustesteihin
sairaalaan, siis me kyl ei tiietä miten pääsee. Mut me
oltais valmiita menemään, ei tänää mut joku päivä.
Miten sinne pääsis? Mitä ne siel tekee? Pääseeks ilman
vanhempia? ;) kiitti valmiiks jo vastanneille!
oo vieläkää menny kaverin kans ja
en tiiä mennäänkö ees. Nyt oon
kyllä pahassa pulassa jo tän kans.
Äiti sano että se on nyt niin että
murrosikä on alkanu ja PISTE.
En enää oo sen jälkeen puhunu siit
koska en kehtaa enää .
Harvoin näkee 9-vuotiasta, joka osaa noin hyvää kieltä ja lauseita kirjoittaa ja laittaa myös välimerkit ja heittomerkit ja ajatusviivat sekä sulkumerkit kohdilleen. Voisit olla vaikka ekaks ylpeä siitä. Useinhan tällä tavalla lahjakkaat ihmiset (lahjakkuutta on toki monenlaista) ovat tavallista herkempiä myös mielialan vaihteluille. Miksi ei sitten osaa hakeutua avun piiriin, vaikea sanoa, syitä on monia.... Toivois, että omiin vanhempiin tai terveydenhoitajaan voisi luottaa ja kertoa mielessä liikkuvista asioista, uskoisin että he ymmärtävät ja haluavat auttaa. mene ihmeessä terv hoitajan tai kuraattorin juttusille. Ihmisen kasvun aikana on ylä- ja alamäkeä samoin mielialan vaihteluita, ei kaikki ole masennusta. Mutta eipä siinä mitään jaksamista sinulle. Oletko todella 9 v........