Täyttä paskaa väittää, että kiusaajilla muka aina menisi huonosti. Tulipahan otettua selvää ja suurin osa niistä apinoista ovat korkeakouluissa ja ostelevat asuntoja, käyvät töissä yms. itse kiusattuna en ole saanut yhtään mitään aikaan, tuskin voin koskaan edes unelmoida mistään ammatista ja niin edelleen. On se vitun hienoa ja ihanaa. Mitä väliä jos peruskoulu tuhoaa yhden ihmisen elämän, kun se kuitenkin tuottaa tuhat röyhkeää menestyjää tilalle.
Koulukiusaajilla menee hyvin
Koulun tuhoama
24946
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Omillakin kiusaajilla menee hyvin. Katoin irc-galleriasta nii jotkut ovat muuttaneet täältä tuppukylästä pk-seudulle, matkustelevat ympäri maailma, bilettävät, omaavat paljon kavereita ja muutama on kihloissa.
Itse taas sairastuin 14 vuotiaana sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja en ole yläasteen jälkeen kyennyt opiskelemaan tai tekemään töitä, asun yhä äidin luona, istun koneella 24/7, en omaa kavereita ja en ole koskaan seurustellut.
on sanottu että heillä menisi huonosti?? He jatkavat elämäänsä ja niin pitäisi kiusatunkin tehdä. paras "kosto" kiusaajille on menestyä elämässä vielä heitä paremmin. Katkeruus ei satuta heitä, vain itseäsi.
"Katkeruus ei satuta heitä, vain itseäsi."
Tällä palstalla pyörivien kannattaisi muistaa tämä "sääntö" kaiken muunkin suhteen...
Totta turiset. Iät ja ajat sosiaalitädit on höpöttäneet, että kiusaajilla on huono itsetunto, ovat itsekin uhreja, yrittävät peittää pahaa oloaan kiusaamalla jne scheissea.
Oma teoriani on, että ne vaan sattuvat olemaan kovalla itseluottamuksella ja paskalla moraalilla varustettuja tunteettomia mulkkuja, joilla tuntuu olevan kivempaa kuin muilla keskimäärin.
Miksi ihmeessä kiusaajilla menisi huonosti?? Monestihan ne ainakin meidän koulussa oli aika suosittuja ihmisiä nuo kiusaajat, mihin se siitä muuttuisi? Varmasti monet ovat vieläkin spuosittuja, paljon ystäviä, ehkä perhekin jo. Kiusatuilla taas. Noh, joku "syy" siihen kiusaamiseen on aikanaan ollut. Monestihan se on erilaisuus, jos on ollut yläasteella toisenlainen nuori. On ehkä vähän massasta poikkeava vanhempanakin. Yksinäinen nuorena, on suurella todennäköisyydellä yksinäinen vanhempanakin. Tai ainakin töitä joutuu tekemään aivan tolkuttomasti sen välttämiseksi. Itse en ole ollut kiusaaja, enkä kiusattukaan. Häpeäkseni joudun kyllä myöntämään etten kyllä ole kiusattuja puolustanutkaan. Olen kuulunut siihen harmaaseen massaan joka ei ole niin suosittu, muttei vihattukaan. Mutta ei silti voi kyllä sanoa että onnea ois tähän elämään ihan hirveen isolla kauhalla jaettu. Mutta mitäpä siitä, näillä eväillä mennään. Turhaa käyttää energiaa siihen että miettisin miksi joillakin on asiat paremmin kuin itsellä. Mielummin käytän senkin energian vaikka elämäni parantamiseen. Ei kannata miettiä sitä, miksi jollakin on paljon ihmisiä ympärillä, parempi miettiä sitä miten itse saisi myös niitä ihmisiä ympärilleen.. :)
vähän siitä, millainen kiusaaja on. Selvä häiriökäyttäytyminen on ymmärtääkseni linkattu aika monessa selvityksessä ja tutkimuksessa siihen että elämä menee alamäkeä iloisesti ennenaikaiseen hautaan tai vankilaan. Harvoin niistä hiljaisista nörttipojista tai hikaritytöistä mitään ammattirikollisia tai narkkareita tulee, kyllä ne ovat niitä samoja tyyppejä jotka riehuivat, tekivät pikkurikoksia, käyttivät päihteitä ja niin päin pois jo yläasteella.
Omista kiusaajista valtaosalla menee nimenomaan huonosti. Ainakin mitä olen kuullut ja nähnyt.
Sen sijaan yliopistot ja teknilliset korkeakoulut ovat kiusattuja täynnä.
Mutta älyllisempi kiusaaminen tai porukan mukana meneminen voi tietenkin liittyä sellaisiin persoonallisuudenpiirteisiin jotka eivät suuremmin elämässä menestymistä haittaa.
Katkeraksi ei kannata ryhtyä. Miksi vaikka minä antaisin 15 vuotta vanhojen tapahtumien pilata elämääni nyt? Eivät ne ihmiset päätä minulle tärkeistä asioista vaan minä päätän.
Mua ei oikeestaan kukaan niin kovaa kiusannut, kunhan vähän ärsytti. Nimitteli ja teki muuta kiusaa silloin tällöin. En tiiä mitä tekevät nyt. Muutaman pitäis puheittensa mukaan olla NHL:ssä, mutta tiedän etteivät siellä pelaile. :D Idiootit. Suurin osa tyypeistä jotka mua yritti ärsyttää oli ihan tavallisia huonosti koulussa menestyviä koviksia. Mulle on ihan sama miten niille käy. Itte tykkään elämästäni tällä hetkellä todella paljon.
tekemisissä. Itse en halua alkaa puolitutuilta kuulemaan miten koulukiusaajani menestyvät, itse ennemmin keskityn uusiin tuuliin. Myöntäkää vain että entistä huonompi mieliala tulee kun yrittää pitää vanhoihin kavereihin yhteyksiä, joilla kuitenkin on omat yhteydet sellaisiinkin ihmisiin joiden kanssa ei ole ennen tullut parhaalla mahdollisella tavalla toimeen, niin se latistaa mielialaa kun joutuu toisten asioita kuuntelemaan ja vertaamaan omiin saavutuksiinsa, omiin, joiden heikko tulos johtuu näiden paremmin pärjänneiden koulukiusauksesta ja syrjinnästä.
Ei mulla ole ollut oikeita kavereita koskaan ja paljon on tullut kuraa niskaan, mutta yritän katsoa eteenpäin ja välttää kaikkia kontakteja entiisiin koulukavereihin. Samoin heidän piiristä vältellään kontaktia myöskin minuun päin, joten välttely on entistäkin helpompaa. Ei kiinnosta keillä kaikilla on tyttöystävät tai vaimot, alkaa itseään vain ahdistamaan kun mulla kuitenkaan ei ole mahdollisuutta löytää sellaista monien, monien ongelmieni vuoksi. Olen tyytynyt yksinäisyyteen ja keskityn vain niihin asioihin jotka eivät ahdista minua. Näitä on puutarha, lenkkeily, eläimet ja lukeminen. Ammattiakaan ei ole koulukiusaamisen vuoksi mutta onneksi asiat on sillä mallilla että pärjään enkä työtäkään tule tarvitsemaan välttämättä, yritän kuitenkin kun sopiva kurssi pistää silmään niin otan ja menen sekä katson mitä saan aikaan. Lopputulos on aivan sama että mikä se on, pääasia että yritän ja voin olla sen osalta itseeni taas tyytyväinen.
Ketäs tuo oikeastaan kiinnostaa? Tai järkeäkö sitä on tuommoisia asioita tutkia?
Kysehän on paljon siitä että minkälaisia tyyppejä kiusaajat ovat. Varsin iso osa ei ole mitään ruudinkeksijöitä, mutta tietysti aina löytyy "poikkeuksia".
Tietysti jo evoluutioteoria opettaa "selviytymisen" ja paljolti siitä on tuossakin kyse eli itsekkyydellä yms. asioilla selviää yleensä paremmin kuin sillä että ottaa muut huomioon ja on ystävällinen jne.
Joo, ikäväkseni minäkin näin kiusaajani facebookissa. Monella heistä on jo lapsia, osalla useampia ja tietenkin kavereita listalla ainakin 200. Yhdelläkin heistä on kamala määrä bilekuvia, jossa kyseinen muija on bikinit päällä bilettämässä baarin uima-allasbileissä. Käy sääliksi heidän lapsiaan, mitä niistäkin tulee..
mennä toisen profiiliin katsomaan jos siitä tulee vain paha mieli?
Facebookissa voi ihan itse valita klikkaako hiirellä toisen profiiliin vai ei.
No oli pakko, kun kusipäät oli pistäneet mulle kaveripyynnön. Muuten en heidän rumia naamoja vilkaisisikaan.
Et sitten voinut vain hylätä pyyntöä, vaan oli pakko selata kuvagalleria läpi ensin?
Kyllä minä ainakin nimen ja kuvan perusteella osaisin hylätä entisen kiusaajan pyynnön ilman profiilikäyntiä.
Totta, yksi on ainakin maailmanmestaruus tason urheilija, vituttaa oikein kun jossain lehdessä näkee tästä mulkusta jutun. Ei kannattaisi olla katkera vaan yrittää rakentaa uutta elämää mutta vittuakos voit kun elämä on pilalla. Elämässä ei ole mikään reilua. No ei täällä loputtomiin tartte olla.
ärsyttää jos itsellä menee huonosti ja sitten näkee/kuulee että jollain ihmisellä ketä inhoo tai on katkeruutta niin menee hyvin. Mutta tuskinpa se pitemmän päälle lohduttais vaikka sillä inhokillakin menisi ihan huonosti, jos kuitenkin itselläkin menee.
Vihaa koulukiusaajia kohtaan ei minun suunnaltani ole, vaan olen antanut kaiken jo anteeksi. Kyllä minä jollain tavalla ymmärrän että kiusaaminen oli osittain oma vika, kun on tälläinen hiljainen hissukka. Koitan aina katsoa asiat kummankin osapuolen näkökantilta, toisin kuin että alkaisin miekkailemaan sokeana eli olla vihan täyttämä kuin hillosokerilla syötetty sopuli.
Vaikka kuinka koittaisin vihata, niin ei ketään loppupeleissä kiinnosta. Naapurn Hilla- täti menee joka torstai jumppaansa ja opettaja pulpahtaa taululle joka päivä uudestaan ja uudestaan. Elämä on kuin ohi kiitävä juna. Olisin ihan väärässä junassa jos kiukuttelisin menneitä aikoja.
On olemassa kaksi erilaista maailmaa mitä nuori mies voi elää. Toinen on se perinteinen kaava että opiskelee, löytää ammattinsa, itsenäistyy ja perustaa perheen. Toinen on taas se, että nauttii "niistä elämän pienistä asioista" eli elämä lääkittynä mielarina. Jos olisin 100% autenttinen, niin se riittäisi minulle. Kapuan kohti lopullista valaistumista. Nyt olen päättänyt että otan takaisin korkojen kera sen mitä olosuhteet, typerät säännöt ja ihmiset ovat minulle aiheuttaneet. Uskon että tänä syksynä kaikki toiveeni tulevat toteutumaan.
useampia joten en edes tiedä heidän elämän tilanteistaan. Tosin yks näyttää olevan sinkkuna mitä en kyllä yhtään ihmettele, haha. Vittu mikä ämmä sekin. Oma näkemykseni on se että vaikka itellä olis miten vaikeaa niin ei se oikeuta muita kiusaamaan.
Useita nuoria tappoi itsensä lyhyen ajan sisällä. Kahdella oli sama sukunimi kuin kiusaajieni johtajalla, iät voisivat hyvinkin täsmätä. Kaikki tunsivat toisensa. Jos kyse on saman henkilön lapsista, en yhtään ihmettele tapahtunutta. Kasvaminen ammattimaisen itsetunnonmurskaajan varjossa syö ihmistä. Jotenkin vain olisin halunnut hänen oppivan läksynsä toisella tavalla. Lähinnä säälittää, varsinkin kuolleiden puolesta. On heillä ollut kestämistä.
Minun kiusaajani lukee psykologiaa nykyään. Eikö elämä ole ironista.
Minä taas olen ollut koulussa parempi kuin hän, mutta rikkoonnuin kiusaamisen takia yläasteella niin pahasti ja muutakin paskaa satoi niskaan, että olen jäänyt loukkuun työttömyyteen ja opiskelemaankaan en ole päässyt. Nykyään kärsin pahoista sosiaalisista peloista ja vakavasta masennuksesta. Ei kai tämä edes kenenkään vika ole. Ajattelen sen niin, että heikkoutta ei sallita. Heikot karsiutuu vähän niinkuin evoluutiossakin. Kaikki olisi kiinni itsetunnosta, joka ikinen asia, mutta sitä minulla ei ole. Mutta veikkaan kyllä että sosiaalista fobiaa ja eristäytymistä ennalta auttoi helvetillinen yläasteaika kiusaamisineen.
Eli siis oletko kuitenkin hakenut opiskelemaan? Vai onko sittenkin niin, että et edes halunnut hakea mihinkään? Oletko ollut yläasteen jälkeen missään töissä/opiskelemassa ja minkä ikäinen olet nyt? Kiinnostaa vain :)
Juu, tottakai se niin menee että en halua opiskella ! Tai käydä töissä ! Jos sitä vihjaat. Haluaisin enemmän kuin ikinä käydä töissä. Mutta esim. työhaastattelut ovat erittäin vaikeita sosiaalisten pelkojen takia. Olen käynyt lukion pitempänä versiona ihan hyvillä papereilla, mutta sosiaalinen fobia ja masennus on olleet tosi pahana jo monta vuotta. Tämän hetken diagnoosi on sosiaalisten tilanteiden pelko ja keskivaikea masennus.
Olen käynyt töissä yms.. mutta viimeajat olen ollut sairaslomalla. Opiskeleminen ei onnistu keskittymiskyvyn puutteen ja itsetunnon puutteen takia. Olen yrittänyt opiskella omalla ajallani jotain, mutta tällä hetkellä luen lähinnä helppolukuista tekstiä. Siihen pystyy jotenkin keskittymään. Tuntuu että varsinkin yliopiston pääsykokeissa pitäisi säilyttää korkealla oleva itseusko koko lukuprosessin ajan, mutta minulla se horjuu kokoajan, joka saa minut monesti luovuttamaan. Luovun ja turhaudun helposti asioissa ja koen tälläkin hetkellä epäonnistuneeni todella pahasti elämäni kanssa. Vihaan sitä, että olen antanut tuollaisten asioiden vaikuttaa itseeni niin paljon. Ja vihaan sitä, että nämä ilkeät vahvat ihmiset tuntuvat hyvin pärjäävän elämässä ja haalivan suuren määrän ihmissuhteita. Minulla on ollut aikanaan paljonkin ystäviä, nykyään ei oikeastaan ketään. En usko, että minusta on hyvää seuraa ihmisille.
Olen nyt 23. masennus alkoi yläasteella, mutta tajusin hakea siihen apua vasta lukioaikana, jolloin tuli ensimmäinen oikeasti paha masennusjakso. On todella hankala solmia enää ystävyyssuhteita tai luottaa ylipäätään ihmisiin. Lukiossa olin niin sisäänpäinkääntynyt ja lukossa, että en puhunut ensimmäiseen kuukauteen mitään kenenkään kanssa. Yläasteen aloitettuani itsetuntoni oli ihan ok, mutta sen jälkeen minulla oli jäljellä vaan rippeet. en syytä kiusaajiani kuitenkaan täysin kaikesta, ehkä meistä jotkut ovat vaan heikkoja ja sen takia alttiita kiusaamiselle. jotkut meistä eivät vaan pysty pitämään puolia ja osaa projisoida vihaansa ja katkeruutta kiusaajiin ja pitää puoliaan vaan antavat sen tuhota itsetuntonsa. Toivon niin, että olisin puhunut kaikesta siitä kiusaamisesta opettajille ja hankkinut kiusaajani vaikeuksiin. Toivoisin, että olisin vaihtanut koulua ja hakenut apua ongelmiini, enkä olisi antanut niiden kasvaa liikaa sisälläni.
itsetuntoa tarvitaan joka asiassa, jos meinaa pärjätä. Sitä tarvitaan ihmissuhteissa, opiskelussa yms.. että ylipäätään saa suunsa auki eikä käänny ihan sisäänpäin itseensä ja anna pahojen tunteiden tuhota itseään. En tiedä minkälainen elämäni olisi ilman koulukiusaamista ja siitä jääneitä haavoja. Toivoisin olevani vahvempi. Kaikki ongelmani alkoivat tuosta ajasta. Ei koulukiusaaminen vaikuta vain siinä hetkessä vaan joillakin lopun ikääkin epämääräisenä pelkona ja ahdistuksena, joille ei oikeastaan ole edes mitään syytä.
myös selviytyä. Tarinasi on hyvin samankaltainen kuin omani, sillä erotuksella, että olen nyt 32-vuotias ja selvinnyt noista ajoista. Pääsin itse opiskelemaan unelma-alaani yliopistoon noin 5 vuotta sitten (olin opiskellut myös avoimessa kyseistä oppiainetta). Olin hakenut yliopistoon monta monta kertaa, mutta aina kun piti lukea, sai jokin itsetuntopeikko vallan: ajattelin, että en kuitenkaan pääse. Vuosia sitten päätin, että se on nyt tai ei koskaan ja pääsin :) Olin aikaisemmin ajatellut olevani maailman rumin ja tyhmin ihminen. No, olisihan sekin saavutus :)
Elin 13-vuotiaasta tuonne 27-vuoteen ihan sumussa, itkin enkä osannut päästää irti menneisyydestä. Vasta kun saavutin tuon yhden unelmani, alkoi toipuminen. Se on ollut oikeastaan kaikkein helvetillisin ajanjakso, hassu sanoa. Painajaiset tulivat vasta kun niiden oli turvallista tulla. Olen myös analyyttisemmin kyennyt tutkimaan menneisyyttäni. Olen ottanut selvää koulukiusaamisesta, yrittänyt ymmärtää miksi olin uhri jne. Nyt 32-vuotiaana ja kohta valmistuneena voin todeta olevani onnellinen, täysin, kaikki paska on poissa. Aina välillä mietin, että olenko liian vanha yliopistoon, mutta olen ymmärtänyt, että ihminen on itse tuollaisine ajatuksineen este omalle hyvinvoinnille. Koska pyrin alalleni niin monta vuotta, niin motivaatiokin on korkea. Se, mitä muut ajattelevat, ei enää kiinnosta minua. 25-vuotiaana työssä, naimisissa ja lapsia, omakotitalo, auto. Se on jonkun muun elämää.
Ilman koulukiusatuksi tulemista saattaisin olla naimisissa, voisin olla valmis ja ammatissa, minulla voisi olla lapsia, mutta olen ymmärtänyt, että aina ei elämä mene just tietyn kaavan mukaan. Nykyään osaan olla onnellinen ihan kaikesta mahdollisesta. Vaikka koulukiusaajillani menee monilla lujaa: ollaan huippuviroissa ja rahaa paljon kyseenalaistan kuitenkin heidän onnellisuutensa. Ulkoisesti voi mennä hyvin, mutta sisäisesti voi elämä olla jotakin muuta.
näet vain pinnan, et voi tietää onko heillä sydämmen ja sielun onnea sisällään.
omillakin kiusaajilla on nykyään asiat paljon hienommin kuin minulla