Alan turhautumaan itseeni. Häpeän olemustani jatkuvasti ja pelkään joutuvani pilkatuksi. Kaikki tuntuu pahentuvan päivä päivältä ja yö yöltä.
Käytännössä olen ollut ujo aina koko elämäni aikana. Minua kiusattiin jo päiväkodissa, koska olin käytännössä ehkä liian varttumaton sinne ja ikävöin äitiäni siellä. Tämä provosoi toisia lapsia. Sain tosin kavereita enkä kokenut jäävänäni yksin koskaan ja minua puollustettiin josta syntyi tappeluitakin.
Ala-asteen alettua jouduin taas etsimään uudet ystävät ja jäin oikeastaan yksin. Käyttäydyin hyvin muista poikkeavasti esim kävelemällä edes takaisin huonetta puhumalla itselleni ja minua vieroksuttiin sen takia vaikka toisaalta minua arvostettiinkin tietämykseni vuoksi, mutta yksin vetäytyvää luonnetta ihmeltiin. Sain myös kuulla vittuilua lausumistani maneereista. Jälkeenpäin mietin liekö tuo autismia, mutta eihän siitä voi parantua?
Oikeastaan vasta ala-asteen lopulla ja yläasteen alettua normaalisoiduin tavallaan ja aloin saamaan taas kavereita. Minulla ei ollut mitään ongelmaa myöskään olla vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Jostain syystä kuitenkin aloin kuitenkin muuttua entistä vetäytyvämmäksi ja yksinäisemmäksi yläasteen loppua kohden. Jäljelle jäi vain muutama uskollinen ja hyvä kaveri. Pelkäsin myös tyttöjä hirveästi joka alkoi vaikeuttamaan suhteiden syntyä (En käsitä mitä minulle kävi tuolloin). Myös pitkään poissa ollut kiusaaminenkin alkoi ilmetä taas. Sain kuulla haukkuja ujoudestani ja minun ulkonäköäni haukuttiin. Aloin häpeämään itseäni ja muutuin entistä vetäyneemmäksi.
Lukion alettua sitten kävi niin, että vetäydyin muista jatkuvasti enkä hakeutunut koskaan kenenkään mukaan, jonka takia jäin yksinkertaisesti yksin. Tunsin jatkuvaa häpeää itsestäni ja ajattelin, että nuo alkavat nälvimään minulle siitä tai tuosta ja koin itseni turhaksi. Lopulta ujous on mennyt jo niin pitkälle, että jos tunnilla joutuu tekemään jonkun pari tehtävän opettajan määräämänä niin jään hiljaa yksin ja toivon, että kukaan ei huomaa minua. Kuitenkin huomaan ihmisten näkevän minut ja katsovan minua kummaksuen. Pelkään vain joutuvani torjutuksi ja saavani haukkuja päälleni.
Myöskin selkeä ja kantava ääneni on muuttunut pelkäksi piipitukseksi ja muminaksi.
En vain käsitä sitä, että mikä minussa on vikana? Miksi häpeän itseäni ja minkä takia pelkään toisia? Miksi en uskalla mennä toisten mukaan? Minkä takia kaikki nämä sosiaaliset suhteet ovat minulle niin vaikeita? Miksen voisi olla kuin muut? Kaiken lisäksi en edes uskalla muuttua sosiaaliseksi, koska tiedän ihmisten huomaavan tämän ja alkavan sitten siitä vinoilemaan. Haluaisin kavereita, mutta niitä ei tällä tavalla saa.
Tarkoitus ei ollut kerjätä mitään sääliä. Enemmänkin kaipaan jonkin asteisen ohjeen tai syyn miten voisin kasvaa tästä? Alkaa pikku hiljaan harmittamaan kaikki tämä, koska en haluaisi olla yksin ja hiljaa.
Käytännössä olen ollut ujo aina koko elämäni aikana. Minua kiusattiin jo päiväkodissa, koska olin käytännössä ehkä liian varttumaton sinne ja ikävöin äitiäni siellä. Tämä provosoi toisia lapsia. Sain tosin kavereita enkä kokenut jäävänäni yksin koskaan ja minua puollustettiin josta syntyi tappeluitakin.
Ala-asteen alettua jouduin taas etsimään uudet ystävät ja jäin oikeastaan yksin. Käyttäydyin hyvin muista poikkeavasti esim kävelemällä edes takaisin huonetta puhumalla itselleni ja minua vieroksuttiin sen takia vaikka toisaalta minua arvostettiinkin tietämykseni vuoksi, mutta yksin vetäytyvää luonnetta ihmeltiin. Sain myös kuulla vittuilua lausumistani maneereista. Jälkeenpäin mietin liekö tuo autismia, mutta eihän siitä voi parantua?
Oikeastaan vasta ala-asteen lopulla ja yläasteen alettua normaalisoiduin tavallaan ja aloin saamaan taas kavereita. Minulla ei ollut mitään ongelmaa myöskään olla vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Jostain syystä kuitenkin aloin kuitenkin muuttua entistä vetäytyvämmäksi ja yksinäisemmäksi yläasteen loppua kohden. Jäljelle jäi vain muutama uskollinen ja hyvä kaveri. Pelkäsin myös tyttöjä hirveästi joka alkoi vaikeuttamaan suhteiden syntyä (En käsitä mitä minulle kävi tuolloin). Myös pitkään poissa ollut kiusaaminenkin alkoi ilmetä taas. Sain kuulla haukkuja ujoudestani ja minun ulkonäköäni haukuttiin. Aloin häpeämään itseäni ja muutuin entistä vetäyneemmäksi.
Lukion alettua sitten kävi niin, että vetäydyin muista jatkuvasti enkä hakeutunut koskaan kenenkään mukaan, jonka takia jäin yksinkertaisesti yksin. Tunsin jatkuvaa häpeää itsestäni ja ajattelin, että nuo alkavat nälvimään minulle siitä tai tuosta ja koin itseni turhaksi. Lopulta ujous on mennyt jo niin pitkälle, että jos tunnilla joutuu tekemään jonkun pari tehtävän opettajan määräämänä niin jään hiljaa yksin ja toivon, että kukaan ei huomaa minua. Kuitenkin huomaan ihmisten näkevän minut ja katsovan minua kummaksuen. Pelkään vain joutuvani torjutuksi ja saavani haukkuja päälleni.
Myöskin selkeä ja kantava ääneni on muuttunut pelkäksi piipitukseksi ja muminaksi.
En vain käsitä sitä, että mikä minussa on vikana? Miksi häpeän itseäni ja minkä takia pelkään toisia? Miksi en uskalla mennä toisten mukaan? Minkä takia kaikki nämä sosiaaliset suhteet ovat minulle niin vaikeita? Miksen voisi olla kuin muut? Kaiken lisäksi en edes uskalla muuttua sosiaaliseksi, koska tiedän ihmisten huomaavan tämän ja alkavan sitten siitä vinoilemaan. Haluaisin kavereita, mutta niitä ei tällä tavalla saa.
Tarkoitus ei ollut kerjätä mitään sääliä. Enemmänkin kaipaan jonkin asteisen ohjeen tai syyn miten voisin kasvaa tästä? Alkaa pikku hiljaan harmittamaan kaikki tämä, koska en haluaisi olla yksin ja hiljaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.