Suomessa on ollut kolme Maalaisliitto/Keskustalaispresidenttiä itsenäisyytemme aikana. Demareita on nyt ollut saman verran jo yhteen menoon. En syytä enkä väitä, enkä myöskään epäile, etteikö jollain kepulaisella olisi tähänkin esittää jotain typerää
Mistä johtunee?
matti
16384
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Se, että maasssa on ollut kolme peräkkäistä sossuperidenttiä johtuu siitä, että Kokoomusta ovat nämä sossut miellyttäneet enemmän kuin porvaripresidenttiehdokkaat. On vielä muistettava, että eduskunnassa on ei- sosialisteilla 2/3 enemmistö.
"On vielä muistettava, että eduskunnassa on ei- sosialisteilla 2/3 enemmistö."
OivaH:lle muistin virkistämiseksi, eduskunta ei valitse presidenttiä. Kansa eli äänestäjät ovat presidenttinsä valinneet - eli kysymys kuuluu missä oli se kuuluisa suuri ei-sosialistinen enemmistö 6.2.2000? Tätä juttua tiukat kepulaiset eivät pysty oivaltamaan - eli miten ihmeessä ihmiset äänestävätkin yht'äkkiä "väärin" presidentinvaaleissa. Ja jotkut kepulaiset kuvittelevat tosissaan, että äänestäjät olisivat keskusjohtoisesti puoluepamppujen ohjattavissa. Kepu on keskusjohtoinen puolue, mutta sitä ei pidä yleistää koko äänestäjäkuntaa koskevaksi.
Nyt et taida Oiva muistaa, että näitä demaripresidenttejä on valittu suoralla kansanäänestyksellä. Se tarkoittaa, että demaripresidenttiehdokkaat ovat miellyttäneet kansaa enemmän kuin muut ehdokkaat. Ennen 1980-lukua vaaleja ei aina järjestetty lainkaan tai niiden tulos yritettiin ennakolta varmistaa yhden ehdokkaan hyväksi tunnetuilla painostuskeinoilla.
Suomessa ero ei-sosialistien hyväksi on paljon suurempi. Tällä hetkellä sosialisteja ei ole korkeintaan kuin muutama ja hekin Vasemmistoliitosta. Keskusta ei ole pystynyt hämäämään kansaa puheella porvariudesta. Keskustahan on aggraaripuolue, joka toimii politiikassa usein paljon vasemmistolaisemmin kuin esim. demarit. Kuvaavaa oli se, että Jäätteenmäki vaalien alla moitti sinipuhallitusta liian oikeistolaisesta politiikasta.
Kansa ei halua sosialismia. Koska kansa tietää, etteivät demarit tavoittele sosialismia, se voi huoletta näitä äänestää. Joillakin kansalaisilla on asiasta kyllä myyttisiä käsityksiä, joiden totuusarvo on nolla. Näitä harhoissaan eläviä asustelee kaikkein eniten keskustalaisissa kunnissa. Ns. city-kokoomuslaisilla ei tällaisia harhoja ole, koska he ovat käytännössä nähneet, mitä demaripolitiikka on. Yhdessä nämä ovat purkaneet esim. valtionomistusta Keskustan ja änkyräkommunistien usein vastustaessa.
...
...
Ei lähtenyt kokoomus Paavo Väyrysen taakse eikä Esko Ahonkaan, missä kokoomus teki hyvin viisaasti.
Huonoja presidenttejä olisivat olleet kokoomuslaisten kannalta molemmat, huonompia vielä kuin Urho Kaleva Kekkonen, joka ei peluuttanut kokoomusta edes vaihtomiehinä virkamieshallituksissa.
Ensimmäinen syy on Kekkonen ja hänen itsevaltainen ja usein parlamentarismia halveksiva vallankäyttötapansa. Kekkoselle haluttiin vastavoima, demokraattinen vaihtoehto. Mauno Koivistosta tuli henkilönä hyvin suosittu, häntä pidettiin hyvänä talouspolitiikkona ja muutoinkin harkitsevana ja asiantuntevana, osaavana henkilönä.
Toinenkin syy on Kekkonen. Paavo Värynen koettiin uutena Kekkosena ja osin myös Esko Aho, joka piti vaalipuheissaan Kekkosta suurena esikuvana. Demarien päävastaehdokkaat ovat olleet näitä jälkikekkosia, joista on haluttu eroon.
Kolmas syy on demaripresidenttien asiantuntemusimago. Koivisto tulikin jo käsiteltyä. Ahtisaari nousi esiin kovalla kv. maineellaan. Suomalaisethan olivat olleet hänestä ylpeitä. Monelle oli oikeastaan yllätys, että Ahtisaari oli puoluekannaltaan demari. Hän oli Lasse Lehtisen löytö. Myös Halonen erottui vaalikampanjassa asiaosaajana. Esko Ahosta hänet erotti paitsi naiseus myös inhimillisten ja oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa korostavat teemat sekä yhteistyöpresidenttiyden korostus eli jälleen sama pois kekkoslaisuudesta ajatus.
Neljäs tekijä on jonkinlainen sattuma. Mutta tätä voidaan myös kutsua uskoksi politiikan voimaan. Demareilla on ehkä hieman yllättäväkin kyky rekrytoida puolueeseen päteviä ihmisiä. Vasemmalla ehkä uskotaan politiikan voimaan enemmän kuin oikealla. Kokoomus on kärsinyt heikosta aineksesta. Kykypuolueen parhaat kyvyt toimivat talouselämässä.
Viides tekijä on se, että Suomessa on paljon kaupunkilaisväestöä, jolla on suhteellisen homogeeniset ilot, surut, huolet ja murheet. Kaupunkimainen demaripoliitikko pystyy antamaan tälle joukolle vastakaikua. Sellainen on ns. meidän omista riveistä. Halosen suosion yksi salaisuus on tässä, muita demaripresidenttejä se ei niinkään koske.
Kuudes syy liittyy edelliseen. Suomesta tuli vähitellen sodan jälkeen teollisuusvaltio. Aggraari-Suomi jäi historiaan. Presdienteissä tämä näkyi viipeellä, mikä johtui Kekkosen yksinvaltiudesta. Normaalioloissa Kekkonen olisi syrjäytetty virastaan jo vuonna 1962 ja sen jälkeen aggraaritaustaisia presidenttejä ei olisi ehkä enää nähtykään.
Seitsemäs syy liittyy NL:n ja kommunismin vastaisuuteen. Demarit olivat tässä suhteessa hyvämaineisia. Vanhempi sukupolvi muistaa hyvin heidän kommunismin vastaisuutensa. Kekkonen ja Maalaisliitto miellettiin kommunistien nuolijoiksi. Sellaisia demareitakin alkoi putkahdella maailmaan 60-luvulla. Siksi tavallinen taaplaaja valitsikin Koiviston ennen Sorsaa äänin sata nolla ja vielä Ahtisaarenkin ennen Sorsaa varsin selvästi.
Väyrysestä ei tullut pressaa siksi, kun hän tilasi kuulemma nootteja Moskovasta.
Vuoden 94 vaaleihin hän kuulemma tilasi nootin Venäjältä. Pakko se on uskoa, kun MTV:n uutisissa niin sanottiin päivää ennen vaalien ensimmäistä kierrosta.
Nootin sisällöstä ei sittemmin ole kuulunut mitään.
Vuoden 82 vaalien alla Väyrynen kuulemma kävi Moskovassa käännyttämässä koko Neuvostoliiton Ahti Karjalaisen taakse.
Sitä ei "sitoutumaton" media ole koskaan kertonut, että ketä NKP:n toverit diggasivat ennenkö Väyrynen onnistui käännyttämään heidät Karjalaisen taakse.
Osaisiko täällä joku kertoa?
Sulla on väärät historian tiedot. NKP:n toverit diggasivat Karjalaista jo ennen Väyrysen tuloa kepun johtoon v. 1980. Karjalainen oli Moskovan suosikki presidentiksi jo 70-luvulta alkaen. Vasta marraskuussa 1981 Kremilissä tajuttiin, että suomalaiset eivät enää halua Moskovasta johdettavaa kepulaista pressaksi - ja luovuttivat.
Myöhemminhän Väyrysen likainen peli "itäisen vaalipiirin" kanssa tuli täysin julkiseksi. Väyrynenhän oli kaavaillut Vladimirovin kanssa pressanvaalien alla hankaluuksia Suomen öljykauppaan NL:sta .... näin isänmaan etu häipyi oman puoluetaktisen edun tieltä. No eipä ollut ensimmäinen kerta kepulla.
Jos ne NKP:ssä diggasivat eniten Taisto Sinisaloa. En nyt muista missä puoluessa Taisto vaikutti, joko SKP:ssä tai Kepussa - luultavasti molemmissa. Väyrynen oli kovan ja häikäilemättömän taktikon maineessa, aivan kuten oppi-isänsä Kekkonen. Noottin tilaaminen olisi kyllä Väryseltä käynyt, siinä olet ihan oikeassa. On hän niin monen kepposen taitaja politiikassa ollut.
NKP kannatti Karjalaista Kekkosen seuraajaksi jo 60-luvun lopulta alkaen, ja tämä tiedettiin tietysti Suomessakin hyvin. Karjalaisen alkoholismi ja dementia olivat Neukkujen silmissä pelkkää plussaa.
Karjalaisen kampanjapäällikkö 1981 oli muuten Juhani Pekkala, Ahti Pekkalan poika ja myöhempi MTV3 ja Nelosen vastaava päätomittaja. Esko Aho toimi myös aktiivisesti Karjalaisen tukiryhmässä, mitä älkööt meriittinä pidettäkö.
...
Hyvin analysoit presidentit. Olen erittäin paljon samaa mieltä heistä kuin Sinä.
Sen verran lisäisin, että Esko Ahosta olisi vuorenvarmasti tullut presidentti, jos hän ei olisi hurahtanut kampanjatoimistonsa ja amerikkalaisen mainostoimistonsa neuvojen mukaan olemaan täysin valheellisesti niin ei-sosialistinen, että hän alkoi vaikuttaa jo äärioikeistolaiselta.
Esko Aholla oli kaikki "äärioikeiston" äänet takuuvarmasti takanaan vaalin 2. kierroksella, sillä ei silloin kukaan todella oikeistolainen Halosta äänestäisi, mutta Aho menetti kaupunkilaisten liberaalien ja vihreiden ei-sosialistien äänet keräämällä tukijoukkoihinsa näkyvästi kaiken maailman ilaskivet ja ilkkakanervat, eli setelipainoelvyttäjät ja yli-ikäiset naissankarit jumalaa pelkäävien annepohtamoiden ja oman rakkaan vaimon rinnalle niin amerikkalaisesti ja niin luotaantyöntävästi, että yli 60 000 2. kierroksella empivää äänestäjää siirtyi halosen taakse ajatellen, ettei ainakaan tuollaista keinotekoista ja epäuskottavaa pelleä voi äänestää.
Pitää muistaa, että suoran kansanvaalin 2. kierroksella ne ratkaisevat, joiden vakaumus kummankaan ehdokkaan puolesta ei ole äidinmaidosta imetty eikä selkäytimen kivettymistä kotoisin, vaan jotka todella arvioivat ehdokkaita itsekkäästi kukin omien, erilaisten lähtökohtiensa pohjalta ja valitsevat sen ehdokkaan, joka TUNTUU VÄHEMMÄN HUONOLTA kuin se toinen.
60 000 ääntä olisi Aho tarvinnut, mutta menetti ne omaa tyhmyyttään luottaessaan kampanjapäällikkönsä ja Liikemainonta McCann'in ideoimaan "Esko Aho, kaupunkilaisten mieleen, juppi ja porvari" - kampanjaan.
yi helvetti mikä häviö, sanoisin, jos olisin Esko Aho.
Ja hyppäs ratkaisevalla hetkellä pienkoneeseen ja lens maaseudulle, jolla tempulla menetti sekä stadilaisten että landelaisten empivien äänet.
Olen samaa mieltä, että olis ollu vaan oma ittensä (=jälkiviisautta). Mutta kyllä suomalaisiin uppoaa kuitenkin vahva asiaosaaminen.
Muistanet varmaan ku Aho pyöritti lipposta ku litran maitohinkkiä. Toimittajia ja kansaa säälitti... Ei oo lipponen toipunu siitäkää ja kosti annelille!
Molempien puolueiden riveistä on todellakin tullut valituksi kolme presidenttiä. Ero virkavuosien määrässä on kuitenkin suuri: keskustalaiset yhteensä 34 vuotta, sosialidemokraattiset 22 vuotta.
Mielenkiintoisempi huomio taitaa kuitenkin olla, että nuo keskustalaiset presidentit ovat tulleet useimmiten valituiksi sosialidemokraattien tuella tai jopa heidän aloitteestaan, mutta sosialidemokraattiset presidentit eivät keskustan tuella tai aloitteesta kertaakaan.
Ero virkavuosissa johtuu Kekkosen ajan poikkeuksellisuudesta. Nyttemmin presidentin virkakaudet on myös rajattu enintään kahteen kauteen. Tämäkin on vastapainoa Kekkosen ajan turmiollisuudelle.
Kekkosta ei ole valittu demarien tuella kuin vasta myöhemmillä kausilla. Vuonna 1956 demareilla oli oma ehdokas, joka hävisi vaalin täpärästi yhdellä äänellä. Vuonna 1962 demarit olivat yhdessä Kokoomuksen ja Vennamon kanssa puuhaamassa Honka-liittoa nimenomaan Kekkosta vastaan. Sitten tapahtui kääntymys, kun Kekkosen Moskovan ylivertainen tuki tuli kaikille selväksi. Vuoden 1968 vaaleissa demareilla ei enää omaa ehdokasta ollut ja Kekkonen sai vähintään muodolista tukea. Vuoden 1974 tapahtumat ovat suomalaisen demokratian häpeäpilkku eikä sen jälkeenkään suoritettu vaali saa korkeaa arvosanaa demokratian näkökulmasta.
20- ja 30-luvuilla demarit tukivat maltillista ja edistyksellistä oikeistoa, johon Maalaisliitto tuohon aikaan kuului. Erityisesti Kyösti Kallio toimi hyvin sopuisalla tavalla sisällissodan jälkeen maaolojen uudelleen järjestelyssä.
Keskustalla oli Kekkosen jälkeen vankat presidenttiperinteet ja oma ehdokas oli tässä jatkumossa selviö. Se että päävastaehdokas tuli demareista lienee osittain paluuta Honkaliiton aikoihin. Sekä Keskustassa että SDP:ssä on kahtalaista ilmaa. Kummassakin puolueessa toinen nähdään pahimpana vihollisena tai sitten parhaimpana yhteistyökumppanina. Matti Vanhanen ja kaikesta huolimatta myös Anneli Jäätteenmäki edustaa viime mainittuja, Paavo Väyrynen ensin mainittuja ja Esko Aho oli jotain siltä väliltä. Värynen näistä on tosin puhdas taktikko, jonka päämääräänä on heikentää pahinta kilpailijaa oli se mikä puolue hyvänsä.