Tuossa yksi oli kysellyt, että millainen paikka on suljettu osasto. Ketjussa oli pitkän pitkä vastauslista ja monet oli haukkunut suljettuja osastoja.
Itse sairaanhoitajaopintojeni aikana olin harjoittelussa suljetulla osastolla. Alkujaan halusin psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, mutta en sitten sinne suunnannutkaan, koska pelkäsin isoja, mahdollisesti ailahtelevasti käyttäytyviä miehiä. Yksi tekijä valintaani oli se, että hoitajilla ei vaikuttanut olevan suuria mahdollisuuksia vaikuttaa potilaiden tervehtymiseen. Monet olivat leipiintyneitä työhönsä, eikä kukaan oikeasti kehittänyt tai ehdottanut uusia toimintatapoja potilaiden tervehtymisen edistämiseksi. Suuri syy oli myös se, että rasittuneet hoitajat haukkuivat potilaita törkeästi kahvihuoneessa. En itse ole kovin kaksinaamainen, joten en koe potilaiden haukkumista oman pahoinvoinnin purkamistienä kovin antoisana. Sen sijaan pystyn ymmärtämään monenlaisia ongelmia enkä hermostu siitä että jotkut potilaat palaavat osastolle uudestaan ja uudestaan, koska eivät ole parantuneet. Varmaankin minusta olisi tullut hyvä psykiatrinen sairaanhoitaja. Pelkoni takia en kuitenkaan halunnut ottaa riskiä oman mielenterveyteni menettämisestä.
Haluan kuitenkin muistuttaa suljettujen osastojen todellisesta tarkoituksesta. Suljettu osasto on tarkoitettu vain potilaille, jotka suljettua osastoa tarvitsevat. Tällaisia ovat henkilöt joilla on todennäköinen vaara aiheuttaa muille tai itselleen vahinkoa. Suljetut ovet ja valvotut tilat ja toiminnat turvaavat sen, ettei potilas pääse vahingoittamaan itseään tai muita. Heti, kun katsotaan ettei potilaalla ole enää tarvetta käyttäytyä tuhoisasti ja hän pystyy huolehtimaan perustarpeistaan, hänet siirretään avohoitoon.
Suljetun osaston potilaat ovat usein niitä, jotka eivät ilman valvontaa ja kannustusta pysty huolehtimaan itsestään. Eli jos olisivat yksin kotona, he eivät peseytyisi, kävisi wc:ssä, huolehtisi syömisestään ym. Sairastuessaan näin potilas tarvitsee äiti- tai isähahmon, joka huolehtii siitä että pakolliset elämän säilyttävät toiminnot tulevat tehdyksi. Se, että potilaan ulkoilua ym. ns. mieluisia asioita rajoitetaan, jos potilas ei hoida sovittuja asioitaan, on tarkoitus toimia kannustimena siihen , että potilas ymmärtäisi tekojensa seurauksen. Näin pyritään herättelemään potilaan elämänhalua ja sitä tunnetta että potilas voi itse vaikuttaa omaan hyvän- tai pahanolon tunteeseensa. Tarkoituksena ei todellakaan ole nujertaa tai vahingoittaa potilasta!
Kaikki ihmiset, hoitajat mukaan lukien, ovat vain ihmisiä, joilta voi päästä suusta asioita, joita ei tarkoittanut sanoa. Hoitajatkin tuskastuvat, jos kokevat etteivät pysty auttamaan jota kuta, vaikka ovat parhaansa yrittäneet. Psykiatriset sairaanhoitajat tarvitsisivat mielestäni enemmän ohjausta, tukea ja koulutusta työn oheen, jotta heiltä ei unohtuisi paineiden alla, kuinka hyvää psykiatrista hoitotyötä tehdään. Ristiriitoja kyllä löytyy vielä siitäkin, mitä kenenkin mielestä kuuluu hyvään psykiatriseen hoitotyöhön. Onko hyvää hoitotyötä esim. se että sanoo potilaalle suoraan "sinä et näytä avohoidossa pärjäävän" ? Tuohan on tosiasian toteamista, mikäli potilas on useita kertoja avohoidossa ollut ja tullut sieltä aina takaisin suljetulle osastolle. Terve ihminen pystyy myöntämään virheensä ja ottaa sen todesta ja näin syntyy se sisäinen halu yrittää ensi kerralla enemmän ja pystyä välttämään niitä tekijöitä jotka viime kerralla aiheuttivat takapakin. Jos ei kukaan koskaan muistuta tosiasioista vaan potilaan annetaan vain elää harhakuvitelmissaan, niin miten potilas voisi koskaan oppia tekemistään virheistä.
Itse sairaanhoitajaopintojeni aikana olin harjoittelussa suljetulla osastolla. Alkujaan halusin psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, mutta en sitten sinne suunnannutkaan, koska pelkäsin isoja, mahdollisesti ailahtelevasti käyttäytyviä miehiä. Yksi tekijä valintaani oli se, että hoitajilla ei vaikuttanut olevan suuria mahdollisuuksia vaikuttaa potilaiden tervehtymiseen. Monet olivat leipiintyneitä työhönsä, eikä kukaan oikeasti kehittänyt tai ehdottanut uusia toimintatapoja potilaiden tervehtymisen edistämiseksi. Suuri syy oli myös se, että rasittuneet hoitajat haukkuivat potilaita törkeästi kahvihuoneessa. En itse ole kovin kaksinaamainen, joten en koe potilaiden haukkumista oman pahoinvoinnin purkamistienä kovin antoisana. Sen sijaan pystyn ymmärtämään monenlaisia ongelmia enkä hermostu siitä että jotkut potilaat palaavat osastolle uudestaan ja uudestaan, koska eivät ole parantuneet. Varmaankin minusta olisi tullut hyvä psykiatrinen sairaanhoitaja. Pelkoni takia en kuitenkaan halunnut ottaa riskiä oman mielenterveyteni menettämisestä.
Haluan kuitenkin muistuttaa suljettujen osastojen todellisesta tarkoituksesta. Suljettu osasto on tarkoitettu vain potilaille, jotka suljettua osastoa tarvitsevat. Tällaisia ovat henkilöt joilla on todennäköinen vaara aiheuttaa muille tai itselleen vahinkoa. Suljetut ovet ja valvotut tilat ja toiminnat turvaavat sen, ettei potilas pääse vahingoittamaan itseään tai muita. Heti, kun katsotaan ettei potilaalla ole enää tarvetta käyttäytyä tuhoisasti ja hän pystyy huolehtimaan perustarpeistaan, hänet siirretään avohoitoon.
Suljetun osaston potilaat ovat usein niitä, jotka eivät ilman valvontaa ja kannustusta pysty huolehtimaan itsestään. Eli jos olisivat yksin kotona, he eivät peseytyisi, kävisi wc:ssä, huolehtisi syömisestään ym. Sairastuessaan näin potilas tarvitsee äiti- tai isähahmon, joka huolehtii siitä että pakolliset elämän säilyttävät toiminnot tulevat tehdyksi. Se, että potilaan ulkoilua ym. ns. mieluisia asioita rajoitetaan, jos potilas ei hoida sovittuja asioitaan, on tarkoitus toimia kannustimena siihen , että potilas ymmärtäisi tekojensa seurauksen. Näin pyritään herättelemään potilaan elämänhalua ja sitä tunnetta että potilas voi itse vaikuttaa omaan hyvän- tai pahanolon tunteeseensa. Tarkoituksena ei todellakaan ole nujertaa tai vahingoittaa potilasta!
Kaikki ihmiset, hoitajat mukaan lukien, ovat vain ihmisiä, joilta voi päästä suusta asioita, joita ei tarkoittanut sanoa. Hoitajatkin tuskastuvat, jos kokevat etteivät pysty auttamaan jota kuta, vaikka ovat parhaansa yrittäneet. Psykiatriset sairaanhoitajat tarvitsisivat mielestäni enemmän ohjausta, tukea ja koulutusta työn oheen, jotta heiltä ei unohtuisi paineiden alla, kuinka hyvää psykiatrista hoitotyötä tehdään. Ristiriitoja kyllä löytyy vielä siitäkin, mitä kenenkin mielestä kuuluu hyvään psykiatriseen hoitotyöhön. Onko hyvää hoitotyötä esim. se että sanoo potilaalle suoraan "sinä et näytä avohoidossa pärjäävän" ? Tuohan on tosiasian toteamista, mikäli potilas on useita kertoja avohoidossa ollut ja tullut sieltä aina takaisin suljetulle osastolle. Terve ihminen pystyy myöntämään virheensä ja ottaa sen todesta ja näin syntyy se sisäinen halu yrittää ensi kerralla enemmän ja pystyä välttämään niitä tekijöitä jotka viime kerralla aiheuttivat takapakin. Jos ei kukaan koskaan muistuta tosiasioista vaan potilaan annetaan vain elää harhakuvitelmissaan, niin miten potilas voisi koskaan oppia tekemistään virheistä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jotkuthan täällä huutavat, että suljettu osasto on helvetti.
No eipä se osasto sisänsä juuri muista eroa. Vakavasti sairaat syyttävät osastoa helvetiksi, vaikka se helvetti tosiasiassa on heidän sairautensa.
Eli jos olisivat yksin kotona, he eivät peseytyisi, kävisi wc:ssä, huolehtisi syömisestään ym. // pitää ehkä joskus paikkansa. Mun kohdalla ei kyllä todellakaan. Mä näytin samana päivänä vielä kun mut päivystyksellisesti otettiin osastolle, hyvinvoivalta, terveeltä. Mun syy osastolle joutumiseen oli itsetuhoisuus(itsemurhayritys ja osasto oli kyllä tarpeen pelastamaan mut. Mut osasto pitää lähinnä hengissää, ei paranna.
Osasto voi olla helvetti, ja sen lisäksi sairaus on helvetti.
Aina siirtoa avolle ei tapahdu, tai joskus osastolta poispääsy tapahtuu liian helposti. En taho haukkua osastoja, mutta oon vaan huomannut että vangilla on usein paremmat oltavat kuin mielemnterveyspotilaalla, jokaisen pitäisi saada käydä ulkona, vaikka sitten hoitajan kanssa, mutta ainakaan monessa paikkaa ei hoitajilla ole aikaa (kiinnostusta) lähteä ulos kävelylle. Kuitenkin ovat saattaneet istua kansliassa kahvilla samaan aikaan.
Suljetut ovet ja valvotut tilat ja toiminnat turvaavat sen, ettei potilas pääse vahingoittamaan itseään tai muita. // No, minä' ainakin opis osastolla viiltelemään toisiin paikkoihin, jotta osuisin valtimoon paremmin, ja osastollakin, yritin itsemurhaa. Että ei se valvontakaan takaa sitä, jos sä todella tahdot satuttaa itsees..
, että potilaan ulkoilua ym. ns. mieluisia asioita rajoitetaan, jos potilas ei hoida sovittuja asioitaan, on tarkoitus toimia kannustimena siihen , että potilas ymmärtäisi tekojensa seurauksen.// Ainakin syömishäiriössä menee niin, että kun paino laskee, lähtee oikeuksia. Ja se on tosi perseestä. kuten muissakin mielenterveysongelmissa, että sä ansaitset oikeuksia, jotka pitäis kuulua kaikille. Kun olin osastolla viillellyt, kiellettiin kaikki vierailut, siinäpä oli kiva olla ahistuksien kanssa kun ei ollu ketään jolle oois osannut puhua ja kun kaiken paskan lisäksi alkoi ajatella että on niin paska, ettei ansaitse vieraitakaan.
en eläissäni ole kokenut sellaista helvettiä mikä sillä osastolla oli. jopa huulirasvakin otettiin pois niinkuin kaikki muutkin mukana olleet tavarat, kännykkä. ja yksinäisen naisen tavaroista voi löytyä vipra jonka poikani oli meikkipussiini laittanut. se tutkitiin ja kysytiin että mikä tämä on, niin olisivat antaneet edes sen mulle kun en nukkunut osastolla moneen yöhön. ja en sitten syönyt ja se kytättiin tarkkaan menikö peruna lohko alas.mulle sanottiin että mä oon kirjoittanut alle 5vrk hoidon siel ja en varmaan ollut. nyt vaikka voin välillä huonosti niin itken ja huudan tääl kotona ja otan vaikka viinaa mut en varmaan mene niille osastoille. nyt kuoli mukava ystäväni syöpään ja olen vapissut/tärissyt/ollut syömätön/nukkumaton mut ennen kuolen ku lähden kuritus osastolle