Itse olen parikymppinen nuorimies, kavereita on muutama sekä mies että nais puolisia. Seurustellut en ole ikinä, parikertaa olen yhden naisen kanssa käynyt treffeillä. Muuten ei naisista muuta kokemusta paitsi jotain humalassa tullut lääpittyä. Selvinpäin juttu ei oikein luista ei miesten eikä naisten kanssa paitsi paria henkilöä lukuun ottamatta. Siitä johtuen olen koko nuoruuteni käyttäynyt jossain määrin alkoholia, työelämässä olen kuitenkin ollut koko ajan. Viimeisen vuoden sisään ovat vähätkin kaverit pariutuneet jonkun kanssa ja tapaamiset ovat jääneet vähälle, itse en ole juuri ollenkaan ottanut yhteyttä, ajattelen että kaverit pitävät minua säälittävä juoppona joka tykkää niin juoda että ei halua parisuhdetta, itsekkin pidän itseäni säälittävänä juoppona mutta en halua juoda, se vain on ainut keino tavata edes jossain määrin toisia ihmisiä ja luoda uusia ihmis suhteita. Haluisin todella kovasti olla normaali ihminen enkä se joka viikonloppu kapakassa istuva luuseri.
Tulevaisuuttani en näe kovin valoisana, luultavasti menetän vähätkin kaverit ajan myötä, jäljelle jää vain sekalainen ryyppyporukka, ei mitään aitoja ystäviä. Työnikin luultavasti juon, ehkä ensin korttini ja sitä myöten työni. Parisuhdetta en ikinä pysty luomaan. Juopottelen ehkä 10vuotta kapakoissa sitten siirryn luultavimmin rappioalkoholistien joukkoon siittä sitten lähtö tulee luultavimmin kymmenen vuoden sisään. Tosin voi olla että mielenterveys ei kestä enään montaa vuotta niin lähtö tulee oman käden kautta. Eli tulevaisuus menee perinteisen luuserin kaavan mukaan. Parempi että vetäisi nyt jo narun kaulaan.
Tulevaisuuttani en näe kovin valoisana, luultavasti menetän vähätkin kaverit ajan myötä, jäljelle jää vain sekalainen ryyppyporukka, ei mitään aitoja ystäviä. Työnikin luultavasti juon, ehkä ensin korttini ja sitä myöten työni. Parisuhdetta en ikinä pysty luomaan. Juopottelen ehkä 10vuotta kapakoissa sitten siirryn luultavimmin rappioalkoholistien joukkoon siittä sitten lähtö tulee luultavimmin kymmenen vuoden sisään. Tosin voi olla että mielenterveys ei kestä enään montaa vuotta niin lähtö tulee oman käden kautta. Eli tulevaisuus menee perinteisen luuserin kaavan mukaan. Parempi että vetäisi nyt jo narun kaulaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Osittain melko samaa meininkiä täällä päin:
Olen parikymppinen nainen, jolta juttu luistaa ja jonka seurasta nauttii KUN on tullut pari otettua. Sama tilanne on kyllä kans tutussa seurassa, mutta kun oon vähänki vieraammassa porukassa tai pitäis yrittää tutustua uusiin ihmisiin, en osaa olla ollenkaan.. Tarviin aina alkoholista sen pienen rohkasun että osaan olla rohkeasti oma itteni enkä vaan ujostele nurkassa.
Neljän vuoden parisuhde kaatu justiinsa ja nyt on sitten oikeestaan kaikki omat kaverit hävinny tai jääny niin etäisiksi, että niidenkin kanssa tulee hengattua sitten vain juominki-meiningeissä - valitettavaa mutta totta..
SILTI: toivoani en menetä! Tiedän että ihminen osaa tietoisesti kehittää itseään, joten kaikkeni ainakin aion yrittää, ettei jokainen sosiaalinen suhteeni perustu alkoholiin! Suosittelen samaa myös sulle: niin kauan on toivoa kun itse uskoo, mutta jos ajaudut vaan toistamaan omaa surkeuttasi, ei kukaan pysty sua pelastamaan.
No jos näin olet päättänyt, niin niin se tulee myös menemään, mutta yhtä hyvin voit päättää raitistua tai ainakin vähentää sitä alkoholinkulutusta. Sosiaalisia taitoja voi myös ihan harjoitella.
Nyt mulla ei oo yhtään ystäviä, kavereita, ehkä pari tyyppiä jota saattaisin morjestaa. En tiedä onko tähän tulossa muutosta koska en oikeen enää edes yritä. Ainahan jostain pikku rupattelusta voi jotain muodostua, koska mulla ei oo mitään ongelmia puhua ihmisten kanssa niitä näitä. Mutta tykkään olla yksikseni, koska tykkään itsestäni. Mää vaan mietin asioita, siinä se aika menee.
Emmää edes jotenkin kaipaa parisuhdetta suurimman osan ajasta, en tiiä miks. Ehkä siks kun sitä ei oo kokenut ja aattelee että sen muodostaminen on liian vaivalloista. Ehkä mää pidän ihmisiä hankalina. Ne tekee mitä ne lystää enkä mää voi siihen paljoa vaikuttaa. Sit kun yrittää niin se helposti masentaa kun se homma tuntuu toivottomalta.
Musta tuntuu ettei mulle sosiaalisesti ikinä edes anneta mahiksia. Sukulaistenkin kanssa on on ihan kivaa, jos ollaan kaksin. Sit kun meitä on kolme niin mää oon hiljaa ja...taas mietin asioita yksikseni. Perheen kesken sentään en tunne itseäni ulkopuoliseksi.
Mikä pitää mut erittäin positiivisena ja irti masennuksesta on mun treeniharrastus. Se on siis tämmöistä yleistä voimatreeniä esim. painonnostoa varten. Kun lepoa ja treeniä on sopivasti keskenään niin kumpiakin rakastaa ihan mielettömästi. Mää vaan tykkään siitä. Se koko homma motivoi mua ihan pirusti. Suosittelen jotain fyysistä harrastusta, siinä voi jopa "löytää" itsensä. :)
Olen kanssa parikymppinen nuorimies. Mulla on yksi ns. hyvänpäivän tuttu, joka käy samaa koulua (tosin on eri pääaineessa). Hänen kanssaan voi tehdä jotain ehkä kerran parissa kuukaudessa, muuten kiireinen (kunnon verkostoihminen). Muuten ei olekaan sosiaalisia kontakteja. Broidi joskus jotain soittelee, sisko ei. Tytöt/naiset eivät ole koskaan olleet mun kavereita.
Tulevaisuudessa todennäköisesti toi ainut kontaktikin tulee jäämään, kun hänen kiireensä kasvavat entisestään. Itse jatkan salilla käymistä. Kymmenen vuoden päästä olen varmaan entistä kaapimmassa kunnossa. Siitä vielä pari vuotta ja olen menettänyt loputkin toivon rippeet naisten suhteen, kun minusta on tullut "sikaniska". Luuserin kaavaa noudatetaan. Elämä menee ilman seksiä. En varmaan tule koskaan edes suutelemaan naista.
I shall have my vengeance, in this life or the next.
siinä on alottajalle tulevaisuutta, http://www.youtube.com/watch?v=4wkz1nW7xWk. koita nyt ryhdistäytyä juominen ja netissä itkeminen ei auta.
yhdyssanat niin ehkä säkin saat joskus elämässäs jotain aikaan.
Mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja on aina. Mutta jos on jo pätätänyt jättää mahdollisuudet käyttämättä niin minkäs sille voi.
Itse olin parikymppisenä yksinäinen ja sain ensimmäiset "oikeat" kaverit vasta kun rupesin kyseiselle remmille ryyppykuskiksi. Armeijan jälkeen kypsyin porukkaan ja vaihdoin maisemaa, hankin opiskulupaikan tarpeeksi kaukaa ja uudet kaverit ointojen parista. Opintojen jälkeen olin taas "hukassa" kun töitä ei tahtonut löytyä, opiskeluaikojen kaveriporukka hajaantui ympäri maata ja itse en nähnyt suuntaa mihin lähteä. Sitten löysin eukon ja vaihdoin paikkakuntaa, etsin aktiiviisesti töitä, löysin vakiduunin ja nyt arki on kohdallaan, ei puutu kuin jälkikasvu ja omakotitalo. Kavereita tosin ei pahemmin ole ja nekin joita on ovat kaukana. Mutta enpä niitä tarvitsekaan.
Tietysti tilanteessani on se ero etten koskaan ruvennut vartavasten juopottelemaan. Siltä polulta on parempi lähteä ennen kuin pullo vie mennessään.
nostan tämän keskustelun