Tämä päivä niin samallainen, kun eilinenkin. Istun tietokoneella ja kuuntelen samoja biisejä päivästä toiseen. Jossain vaiheessa päivää innostun soittamaan kitaraa ja puhumaan siinä samalla yksikseni. Seinät on hyviä kuuntelijoita. Oikeestaan samallaisia, kun ihmisetkin. Ei ne osaa koskaan sanoa mulle mitään. Olen alkanut ihmetellä miksi mä olen niin yksin. En mä ole tyypillinen yksinäinen. Mä en ole samalla tavalla sulkeutunut, kun yksinäiset ihmiset yleinsä on. Mä olen oikeesti pirteä ja energinen ihminen. Mulla vaan ei ole ketään. Mä en osaa puhua ihmisille niin, kun pitäisi.
Mun seuraan ajautuu vaan ihmiset joilla menee erittäin huonosti. Mä kaipaisin normaaleja ihmisiä, mutta normaalit on ainakin mulle aina ollut tosi harva sanasia ja jotenkin tulee aina sellanen olo, että puhun yksikseni. Kysymyksiin vastataan aina mahdollisimman lyhyesti ja itse joutuu aina pitämään sitä keskustelua yllä. On niin turhauttavaa huomata, että taas tämä keskustelu menee näin. Eikä sitä parin kerran jälkeen huvita sanoa enää mitään.
Mun seuraan ajautuu vaan ihmiset joilla menee erittäin huonosti. Mä kaipaisin normaaleja ihmisiä, mutta normaalit on ainakin mulle aina ollut tosi harva sanasia ja jotenkin tulee aina sellanen olo, että puhun yksikseni. Kysymyksiin vastataan aina mahdollisimman lyhyesti ja itse joutuu aina pitämään sitä keskustelua yllä. On niin turhauttavaa huomata, että taas tämä keskustelu menee näin. Eikä sitä parin kerran jälkeen huvita sanoa enää mitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Millaisissa tilanteissa sitten tapaat ihmisiä? Ja todellakaan ei kannata luovuttaa kokonaan keskustelemista yrittämistä; Jokainen keskustelutilanne on uuden, erilaisen ihmisen kanssa, joten jos reagoit heihin samalla tavalla kuin ihmisiin, jotka eivät kanssasi keskustelussa ole onnistuneet, eivät nämä uudetkaan ihmiset tule nauttimaan keskustelusta.. Eli sinnikkäästi kun vain jaksaa yrittää niin eiköhän sieltä oikeanlaisiakin keskustelukumppaneita löydy :)
Mulla ei ole ennakkoasenteita tai näin uskallan väittää. En mä ajattele, että hän on samallainen, kun se edellinenkin oli. Mä olen toiveikas ja sitten mä aina jossain vaiheessa petyn ja niihin pettymyksiin turtuu ajan myötä. Joskus, jos on ollut ensiksi vihanen ja sitten surullinen ja lopuksi turtunut niin nyt on enää vaan turtunut. Sillälailla se ihminen aina lopulta sopeutuu tilanteeseen vastentahtoaan. Tällä hetkellä on sellainen olo, ettei mulla ole syytä elää.
Mitäköhän tarkoitat tuolla, ettet osaa puhua ihmisille niin kuin pitäisi? Ja missä siis näitä yksipuolisia keskusteluja käyt?
Sairaslomalla? Miksi et ole töissä, työnhaussa tai opiskelemassa?