Siis oikeesti! Musta tuntuu että en ole ihan kunnossa. Olen ylä-asteella ja nykyään musta tuntuu että elämääni kuuluu pelkät ongelmat. Elämä tuntuu niin vaikealta, ja itsemurha on pyörinyt mielessä pari kertaa, mutta tajusin heti, että noin ei saa miettiä. Mua masentaa kun kerron kavereille mun huolista jatkuvasti. Ne on jaksanu kuunnella vielä, mutta pelkään että he lopettavat sen. Ymmärän että tarvitsen apua, mutta senkin hakeminen tuntuu jo niin vaikealta. En voi valittaa aina kavereille, koska heillä on omatkin murheensa.
Kaikki taisi alkaa siitä, kun rupesin tuntemaan jotain erikoista naisopettajia kohtaan. Se oli vielä ala-asteella. Aluksi luulin, että olen varmaan biseksuaali, mutta olen mielestäni aika nuori. Aina kun näen jonkun kivan naisopettajan, mietin miten voisin herättää huomiota. Että hän tulisi auttamaan. Kaikki ovat AINA ikänsä puolesta äitini ikäisiä. Oma äiti suhteeni ei ole niin hyvä, kuin toivoisin sen olevan. Minusta tuntuu että olen adoptoitu, ja että minulla olisi äiti jossain. Kuulostaa hullulta, mutta haluan pois perheeni luota. He eivät ole tehneet mitään väärin, mutta en ”rakasta” heitä. Toivon ”rakkautta” toiseltakin äitihahmolta. Tämä ahdistaa minua, ja tahdon vastauksia!
Sitten mukaan kuvioihin tuli laihdutus, juuri ennen ylä-astetta. Yksi ope rupesi huolehtimaan minusta, ja se tuntui hyvältä, tuntuu edelleenkin. kerran kun oltiin retkellä sanoin, että elämälläni ei ole väliä, haluan jäädä auton alle. Hän otti mua kädestä kiinni ja veti minua eteenpäin. Sitten se sano: ”Et kuole ainakaan nyt, koska mä haluan päästä kotiin.” Ymmärrän että se oli vitsi, mutta hän oli sitä ennen sanonut että kertoo äidilleni. Hän katsoo minua joka ruokatunti, ja jotenkin nautin siitä. Mutta en ole terve! Joskus katselin thispiratiota, luin pro-ana sivuja, tein vatsoja, en syönyt, mutta sitten mukaan tuli masennus.
Pian rupesin uskomaan, että minulla oli masennus. Olen joka päivä hiljaa, ja surullinen. Kaverit kysyy, mikä sulla on. Sanoo että olen masentunut. Mä kerron niille, etten jaksa. Aluksi ne kuunteli, mutta PELKÄÄN että eivät välitä enää. Koska silloin kukaan ei huomaa minua. Ja silloin olen ihan yksin… Haluan aina että joku ope huomaa, tulee juttelemaan, laittaa mut koulupsykologille, se laittaa taas psykologille. Sitten voin sanoa perheelleni, että tahdon että asiat muuttuvat. Voin todeta että olen taas kuin normaali. Voin elää – normaalisti. En tiedä enää mitä tehdä, koska joku päivä olen masentunut, sitten elän taas iloisessa maailmassa. Mutta taas toivon ja tunnen että olen adoptoitu.
Saattaa kuulostaa pahemmalta kuin on, mutta eihän tämä johdu iästäni. En tiedä tahdonko asioiden muuttuvan? Tahdon elää elämäni onnellisesti, mutta tunnen tarvitsevani jotain henkilöä. Olen 13. Apua!
Kaikki taisi alkaa siitä, kun rupesin tuntemaan jotain erikoista naisopettajia kohtaan. Se oli vielä ala-asteella. Aluksi luulin, että olen varmaan biseksuaali, mutta olen mielestäni aika nuori. Aina kun näen jonkun kivan naisopettajan, mietin miten voisin herättää huomiota. Että hän tulisi auttamaan. Kaikki ovat AINA ikänsä puolesta äitini ikäisiä. Oma äiti suhteeni ei ole niin hyvä, kuin toivoisin sen olevan. Minusta tuntuu että olen adoptoitu, ja että minulla olisi äiti jossain. Kuulostaa hullulta, mutta haluan pois perheeni luota. He eivät ole tehneet mitään väärin, mutta en ”rakasta” heitä. Toivon ”rakkautta” toiseltakin äitihahmolta. Tämä ahdistaa minua, ja tahdon vastauksia!
Sitten mukaan kuvioihin tuli laihdutus, juuri ennen ylä-astetta. Yksi ope rupesi huolehtimaan minusta, ja se tuntui hyvältä, tuntuu edelleenkin. kerran kun oltiin retkellä sanoin, että elämälläni ei ole väliä, haluan jäädä auton alle. Hän otti mua kädestä kiinni ja veti minua eteenpäin. Sitten se sano: ”Et kuole ainakaan nyt, koska mä haluan päästä kotiin.” Ymmärrän että se oli vitsi, mutta hän oli sitä ennen sanonut että kertoo äidilleni. Hän katsoo minua joka ruokatunti, ja jotenkin nautin siitä. Mutta en ole terve! Joskus katselin thispiratiota, luin pro-ana sivuja, tein vatsoja, en syönyt, mutta sitten mukaan tuli masennus.
Pian rupesin uskomaan, että minulla oli masennus. Olen joka päivä hiljaa, ja surullinen. Kaverit kysyy, mikä sulla on. Sanoo että olen masentunut. Mä kerron niille, etten jaksa. Aluksi ne kuunteli, mutta PELKÄÄN että eivät välitä enää. Koska silloin kukaan ei huomaa minua. Ja silloin olen ihan yksin… Haluan aina että joku ope huomaa, tulee juttelemaan, laittaa mut koulupsykologille, se laittaa taas psykologille. Sitten voin sanoa perheelleni, että tahdon että asiat muuttuvat. Voin todeta että olen taas kuin normaali. Voin elää – normaalisti. En tiedä enää mitä tehdä, koska joku päivä olen masentunut, sitten elän taas iloisessa maailmassa. Mutta taas toivon ja tunnen että olen adoptoitu.
Saattaa kuulostaa pahemmalta kuin on, mutta eihän tämä johdu iästäni. En tiedä tahdonko asioiden muuttuvan? Tahdon elää elämäni onnellisesti, mutta tunnen tarvitsevani jotain henkilöä. Olen 13. Apua!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Täällä eräs äiti-ihminen sanoisi sinulle, rakas herkkä nuori, että iässäsi on aivan normaalia tällainen epävarma olotila. Mutta jos äitisuhteesi ei ole kunnossa, tulee "rakastumisia" toisiin äitisi ikäisiin naisiin, näin olettaisin. Tuntuu siltä, että tarvitsisit rinnallesi jonkun tukihenkilön jolle saisit sydäntäsi ja tuntemuksiasi purkaa.Sellaisia voi löytyä aivan läheltäsikin tai sitten ammattiauttajista tai seurakunnasta. Älä kuitenkaan muuta kotoasi pois, jos se on muuten turvallinen paikka asua. Onnea ja siunausta etsintääsi!
Mut... Mä en vaan tunne tätä tilaa normaaliksi. En tiiä oonko epävarma, mut en vaan jaksa. Perheessä kaikki on joskus hyvin, joskus huudetaan ja haukutaan, ja silloin haluaisin vetää viinaa ja hypätä kalliolta alas. En myöskään tiiä haluunko apua. Taino haluun mä, mutta sitä pitää taas oottaa enkä jaksa... Entä jos kiinnyn siihen henkilöön joka mua auttaa? En halua asua kotona, koska vihaan sitä paikkaa. Ainakin joskus.
Mene käymään kouluterveydenhoitajalla. Ei sun tarvi yksin miettiä sitä, että onko sulla kaikki hyvin. Mulla on ollut hyvin samanlainen tilanne kuin sulla. Tunnistan myös tuon tarpeen saada huomiota naisopettajilta, mikä minun kohdallani johtui siitä, että kotona en sitä huomiota saanut. Koulu nyt vain sattuu olemaan se paikka, jossa vietät kodin ohessa paljon aikaa. On luonnollista, että kiinnyt niihin aikuisiin, joita siellä on.
Minä osasin hakea ammattiapua vasta lukioikäisenä, mutta silloinkin kouluterveydenhoitaja oli se, joka osasi viedä asiaa eteenpäin. Niin varmaan sinullakin, jos siihen on tarvetta. Sitä varten ne terkkarit siellä ovat. Voimia sinulle!
Mä en voi... Kun pelkään, että se jää siihen. Puhun asiat sille ja... jotain. Mutta en tahdo kiintyä, koska haluun elätellä toiveita että pääsisin paikkaan jossa joku välittää. Että ne naisopet välittäis musta. Ja taas, oon niin idiootti. Turhia toiveita. Enkä mä uskalla mennä, mutta jossain vaiheessa meen. Ootan hetken, vedän kännit joku päivä, tuun kouluun ja joku ope vie mut terkkarille... Mites saisin viinaa, kai kotoolta löytyy.
Muistamme sinua rukouksin!
Mä oon miettiny mitä teen. Aion vetää kännit joku päivä ja mennä kouluun. Mä tietysti oon ihan humalassa, ja pakko mulle on jotain tehä. En tiedä mikä tossa pelottaa, mutta ei mua mikään estäkkään. TAHDON VAAN POIS TÄSTÄ SOTKUSTA! Kun en ees tiedä vaivaako mua mikään. En itke koskaan tämän takia, olen vain surullinen ja raivoissani. Kun joskus on hyviä päiviä, mutta en jaksa niitä, koska ne muuttuvat huonoiksi.
Olen nyt päättänyt. Huomenna... Jos saan viinaa meiän kaapista niin vedän kännit. Tänään kun vain puhuin open kanssa se teki minut niin surulliseksi, niin masentuneeksi, minä "itkin" ilman kyyneleitä. Yritin pyörtyä, valitin enemmän kuin koskaan, harkitsin itsemurhaa enemmän kuin ikinä, PÄÄTIN JUODA.
Mun on pakko, tahon hetkeks pois tästä kaikesta. Mun on pakko päästä pois. Tahon itkeä, mutta kyyneleet ei tuu. Yrititettiin yhen kaverin kanssa pyörtymisleikkiä, pian se sano että kerjään huomiota. Ei! En kerjää enhän? Mutta mun on pakko jouda, niin pääsen pois. Sitten joku huomaa ja kaikki muuttuu. Pliis! Niin täytyy käydä, niin vain täytyy. Mun pitää puhua jonku kanssa. Joka selittää mulle MIKS NÄIN ON?
Mun pitää saada viinaa. Kaapissa on joten pitää oottaa että äiti lähtee kotoa, tai pitää yöllä laittaa pulloon, että voi juoda sitä aamulla ja lähtee kouluun! Anteeksi!
1. Vihaan elämääni
2. Vihaan perhettäni
3. Kiintymykseni eri opettajia kohtaan vievät multa jaksamiset
4. "Lupaukset" Paremmasta elämästä ei onnistu ilman, juomista.
Auttakaa mua, mitä mun pitää tehdä?! Olen todella epätoivoinen. Tämä on suurin masennushetkeni koskaan. ANTEEKSI & APUA!!!
Ajatteletko, että sun hätä huomataan vasta, kun teet jotain poikkeavaa, kuten menet kouluun kännissä? Mä ehdottaisin, että jättäisit ekan tunnin väliin ja menisit terkkarille tai kenen tahansa sellaisen luo koulussa, josta voisit kuvitella olevan apua. Voit vaikka kertoa ensin vain tuon mitä kirjoitit tuossa edellisessä viestissä.
Rohkeutta, sitä vähän tarvitaan tässä vaiheessa. Kun saat laskettua osan taakasta jonkun muun harteille, niin alkaa vähän helpottaa. Tsemppiä!
Mä tein sen. Vedin aamulla viinaa ja join sitä. Menin kouluun kännissä. Kaverit huomass, vei mut kuraattorille. Siinä se. Se puhu, näytin mun viillokset, itkin, halasin kavereita. Jotku opet näki ett en voinu hyvin. Kerroin parille muulle kaverille, että olin kurattoorilla. Vain parille että join. Siinä se.
Alkoholin vaikutus loppu aika pian. Heti kun olin jutellu. En kertonu vielä sille kaikkea, koska en vielä voinut. Huomenna meen ehkä terkkarille juttelemaan. En voinu luvata että en enää juo. Haluan juoda perjantaina, mutta en ehkä voi, jos perhe piilottaa viinat. Mut musta tuntuu että vihaan mun vanhempia!
No pääasia on se että tämä on huonoin päivä koko elämässä. Kuraattori eka sano että mun pitää valmistautua siihen että se kertoo vanhemmille. Jas kohta oon kuollu (mut tapetaan) yks juttu on varma, en kestä enää. Se kuraattori sano ett soittaa mulle vielä.