eroon kun lopettaa lääkärissä juoksemisen ja alkaa hoitaa itse itseään. Se vaatii rajusti sisua ja muuta tietä ei ole. Terveyskeskuslääkäreiden jne. lääkkeet auttaa vain taudin alussa ja tilanne vain tulee pahenemaan, mitä enemmän terveyskeskuksissa jne. joutuu käymään. Tämä on minun mielipide. Itsellä tauti löi päälle yli 10v. sitten, kun elämä löi päähän joka suunnalta. Olin silloin alle 30v. Lääkärit määräsi xanoria ja cipramilia aivan simona. Xanorin teho meni muutamassa kuukaudessa ja sen jälkeen olin huumeen orja. Tarvitsin xanoria tämän jälkeen vain vieroitusoireisiin. Cipramil auttoi mielialaan. Pahensin tilannetta vielä ottamalla viinaa ja sotkemalla ihmissuhteeni. Cipramiliä pidän vaarallisena lääkkeenä ja siitä oli kohdallani vielä huonompi päästä eroon kuin xanoreista. Se aiheutti kroppaan ikään kuin sähköiskuja ja teki lopulta aivan hermoraunioksi. Yritin sitten lopettaa näiden huumeiden käytön n. 6v. käytön jälkeen ja sain viimein lopetettua, hirveiden henkisten kärsimysten kanssa. Näissä "lääkkeissä" on se ikävä puoli, että ne turruttaa mielen ja kaikki ikävät vuosien takaiset muistot palasi mieleen, kuin ne olisi tapahtunut eilen. Kun lopetin "lääkkeiden" käytön olin saanut siinä vaiheessa vähän henkilökohtaisia asioitani järjestykseen ja se oli se asia, jonka avulla pääsin eroon "lääkkeistä" ja tauti hävisi kuin itsestään. Jälkeen päin vituttaa kaikki ne lääkäreissä käynnit, kun ne 5 min tuttavuuden jälkeen määräsi huumekuurin ja passitti sitten tollojen psukologien "hoitoon". Olen tutkinut itse asioita ja olen tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki tapahtunut on onnettomien yhteen sattumien summa, jota elimistö ei vaan kestänyt ja se alkoi oireilemaan. Kaikki jo lapsena kokemat hyljätyksi tulemiset ja aikuisiän sekoilut ja vastoin käymiset lopulta laukaisi taudin. Suosittelen kaikille, joilla on tämä ikävä tauti, että käy mielessään elämää aivan lapsuudesta asti ja miettii omia turvaverkkojaan jne. Vaikka olisi kuinka kova ja karski, mutta jos on yksin tässä maailmassa, niin paniikkihäiriöstä ei parane. Lääkkeillä voi turruttaa mielen, mutta se ei ole järkevä tie.
Taudista pääsee
paavo
252577
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Elikkäs mullakin on paniikkihäiriötä ja ahdistuneisuutta ja lääkkeenä se kuuluisa xanori. Mä en koukuta itteeni siihen enkä kasvata hirveetä tolea. välillä oon vaikka väkisin ilman lääkkeitä päiväkaudet tai vaikka sitten viikon. illalla sitten otan pikkusen alkoholia oireita lievittämään jos sattuu panikoimaan tai ahdistamaan. Joo joo tiedän että viina vaan pahentaa asiaa mutta pakko sitä on päätä jollain pehmentää että selviää hengissä. En mä tätä tietty muille suosittele mutta tää on mun konsti pärjäillä pienillä nappi määrillä.
Onneksi näin rajut kokemukset näiden lääkkeiden kanssa ovat harvinaisia. Ja kun kyse on paniikkihäiriöstä, on syytä pitää mielessä että virheellisiä diagnooseja tehdään hyvin paljon. Ainakin kerran viikossa vastaanotolleni tulee potilas jolle on tehty diagnoosi paniikkihäiriöstä, vaikka hänellä ei ole ikinä ollut yhtäkään sille tyypillistä kohtausta: nopea alku, erittäin voimakkaat oireet ja nopea loppu, kesto harvoin yli 15 minuuttia.
Onneksi olet päässyt ongelmistasi eroon. En silti usko että samat keinot auttavat kovin monia paniikkihäiriöstä kärsiviä.
Minulla on elämä myös pätkinyt oikealta ja vasemmalta päin naamaa vuosikaudet. Ikäviä tapahtumia toisensa perään. Yhden näitten jälkeen meinasi seinät kaatua kotona päälle. Marssin lääkäriin ja Remeron kuuri annettiin. Söin 4 päivää ja nukuin sen 4 pv, en pysynyt hereillä käytänn. katsoen ollenkaan. Vaihdettiin Cipramiliin, jota söin 4 kuukautta. Aiheutti painon putoamisen, uuvuttavan jatkuvan väsymyksen (pysyin kuitenkin hereillä), kauheita sähköiskuja päässä, esim. jos liikenteessä joku kolahti, meinasin tippua polvilleni katuun, olo oli koko ajan kuin muissa maailmoissa ja ihan toinen persoona.
Väsymykseen haettiin syytä kaikki maailman verikokeet. Itse heitin Cipramilit silloin roskiin ja koskaan en psyykelääkkeisiin enää koske. Palasin omaksi persoonakseni n. 5 vrk:ssa ja väsymys loppui. Uskon enemmän juuri siihen itsehoitoon, koska ihmisen mieltä täytyy hoitaa mielen avulla, että se paranee. Ei lääkkeet ajatuksia poista tai saa muuttumaan lopuksi ikää.
Sisareni teki itsemurhan vuosi sitten ja se edellisten murheiden, pettymysten, työuupumisen, yrittäjyyden ja pitkään jatkuneen parisuhde stressin lisäksi on aika rankkaa. Stressi on kova ja tuota paniikkihäiriötä olen alkanut epäilemään. Lääkkeillä en sitä kuitenkaan aio parantaa, vaan sillä, että hoidan itse omaa mieltäni. Olen tehnyt sitä jo aiemminkin, enkä olisi normaali tänä päivänä, ellen sitä olisi tehnyt. Yksi kerrallaan aion ottaa elämästäni palan ja pistää sen parempaan ojoon, en ainakaan itse keksi muuta ratkaisua, joka tuottaisi pitkällä aikavälillä hyvän tuloksen. Haluan voida hyvin surusta huolimatta. Ja paniikkihäiriötä en halua elämääni, vaikka se on tainnut olla pariin otteeseen jo mukana, liittyen stressaavaan elämäntilanteeseen.
Lippu korkealle ja oma elämä remonttiin. Ja kiitos Paavolle viisaista sanoista.
Remeron väsyttää usein ensimmäiset päivät. Tutkimuksen juuri 4 ensimmäistä päivää ovat pahimpia ja sen neljännen päivän jälkeen tulee esiin enemmän ja enemmän lääkkeen piristävää vaikutusta.
Myös Cipramilin kohdalla oireesi ovat epätavallisen voimakkaita. Näiden kahden lääkekokemuksen perusteella ei oikein voi ottaa kantaa siihen, sopivatko psyykenlääkkeet sinulle. Noiden kokemusten perusteella Zoloft voisi olla sopivampi ja Aurorixiakin voisi ehkä kokeilla. Kokonaisuutena kuvauksesi antaa vihjeitä ahdistuneisuushäiriöiden suuntaan ja sinun olisi viisasta pohtia (psykiatrin kanssa) terapian mahdollisuutta. Omin voimin ei aina pärjää vaikka tahtoa olisi kuinka paljon.
Ei minulla ole mitään motivaatiota ruveta lääkkeitä syömään. Se on kokeiltu ja haluan olla oma itseni ja kokea tunteet ja elämän itsenäni, en lääkkeiden turruttamana. Cipramilista tuli sellainen olo, että mikään ei tunnu enää missään. Ei hyvä eikä paha. No se tietysti voi olotilana sopia jonkin tyyppiselle ihmiselle ja suojata ihmistä, niin että säilyy hengissä. Itse en sitä kuitenkaan halua, koska pidemmällä tähtäimellä lääkkeet eivät auta.
Psykiatrilla olen käynyt 2 krt. Toisen kerran kriisiterapian yhteydessä. Ja psykologilla olen käynyt jo kohta 2 vuotta juttelemassa. Nämä hoitotoimenpiteet, joita olen kokenut eivät vaan minulle riitä. Jokainen ihminen joutuu viime kädessä itse olemaan kosketuksissa itseensä ja ottamaan vastuun itse omasta hyvinvoinnistaan.
Jokainen valitkoon sen tien, jolla itse voi parhaiten. Ja millä itse saa elämänsä siihen kuntoon, että jaksaa ja pystyy elämään kokemustensa kanssa. Tällä hetkellä toimin siten, että nukkumisesta pidän huolen, unilääkkeillä, jos muuten ei tule uni ja muuna aikana toimin normaalin ihmisen tavoin. Käyn kuitenkin itse mielessäni läpi entisiä asioita, mm. kirjallisuuden kanssa ja yritän tehdä huomisesta parempaa päivää. Netti on minust myös todella oiva keino saada tietoa asioista ja ihmisten kokemuksista ja myös keskustella asioita.
Omat kokemukseni Cipramilista eivät suinkaan ole ainoat noin vahvat, tukiasemalla on paljon juttua itse lääkkeiden käyttäjien kokemuksista ja itse sain sieltä paljon tietoa, mitä lääke käytännössä on. Tarpeeksi kauan kun väsymykselle haettiin syitä, ei enää jäänyt muu kuin Cipramil. Ja jätin sen oma-aloittesesti pois. Ja se oli hyvä ratkaisu kohdallani.
Et varmastikaan halua lääkkeitä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että ne eivät voisi auttaa sinua. Sitä ei tiedä kukaan kokeilematta. Et sinäkään. Ja 2 kertaa psykiatrilla ei varmastikaan selvitä oireittesi taustaa ja hoidon tarvetta riittävästi.
Yleensä ihmiset jotka saavat masennuslääkkeistä apua, kuvaavat sitä paluuna entiseen olotilaan. Ei minään turruttavana olotilana.
Netin keskustelupalstoilla korostuvat lääkkeiden sivuvaikutukset. Ne ovat äärimmäisen huonoja tietolähteitä tämän valikoitumisen vuoksi. Nettipalstojen logiikalla paras lääke on Doxal: senttimetrimitalla se aiheuttaa vähiten sivuvaikutuksia, käytännössä se aiheuttaa vaikeita sivuvaikutuksia melkein kaikille potilaille.
kuin paska Junttilan tuvan seinässä ... ajattelumalli siis.
Eikö ajatus millään mene perille? Kemia *ei* tarjoa kuin väliaikaista, kosmeettista apua lievittämällä oirehtimista.
Masennuslääkkeillä saatu "apu" todellakin turruttaa mielen sekä hyvältä että pahalta.
Nettipalstoilla kerrotaan lääkkeiden sivuvaikutuksista koska lääkärit eivät tiedä/kerro niistä ja ne tulevat ihmisille yleensä täytenä yllätyksenä.
Itse en ainakaan ole propagoimassa sivuvaikutuksiltaan vähäisempiä lääkkeitä vaan *oikeata* hoitoa joka pureutuu oireiden taustatekijöihin.
Uskon sinua kunhan esität väitteittesi tueksi tutkimustuloksia.
Jos sinusta näiden väitteiden tueksi ei edes tarvitse esittää viiteitä tutkimustuloksiin niin siitäkin olisi syytä esittää jonkinlainen arvointimenettelyn läpäissyt arvio.
Ja kerropa jokin tutkimustulos joka kertoisi että syy masennukseen todella usein löytyy ja sitä kannattaa hakea ennen hoidon aloittamista ns "oikeaan syyhyn". Tämä ajattelumalli kun on laajentunut urbaanilegendojen lailla ja tuntuu ihmisistä ihan todelta.
Jos väitteet perustuvat ainoastaan omaan pohdintaasi (pohjalta yo-tutkinnon psykologia tms), olisi tämäkin syytä kertoa lukijoille. Voimme asettaa sen pohjalta arviosi oikeisiin mittasuhteisiin.
Mistä ihmeestä kuvittelet masennuksen syntyvän?
Eiköhän ne syyt masennukseen löydy jos niitä ryhtyy tosissaan etsimään sen sijaan että puuduttaa potilaan mielen kemiallisesti.
Eikö mielestäsi ole lainkaan hälyttävää että n. 35 miljoonaa ihmistä käyttää SSRI-lääkitystä vuosikausia, jopa vuosikymmeniä pystyäkseen toimimaan jokapäiväisessä elämässä ja käyttö lisääntyy kaiken aikaa.
Serotoniinitasapainon rukkaaminen taitaa olla suosituin "hoito" masennukseen ja sitä kautta "selitys" masennuksen syntyyn. Onko serotoniinitason lasku masennuspotilailla todistettu tieteellisesti ja jos on niin mikä sen aiheuttaa?
Mekanistinen ajattelumalli joka keskittyy yhteen pieneen yksityiskohtaan, ei ole osoittautunut kovinkaan toimivaksi ainakaan minun mielestäni.
Itse kävin läpi 80-luvulla vuosikausien psyykkisen rääkin lääkekierteineen, ainoa "apu" oli että paniikit poistuivat ja elämä ei enää tuntunut oikeastaan miltään, pysyvä apu löytyi omasta terapiasta ja avioerosta.
Itse en ole saanut mitenkään enemmän kriittistä kuvaa lääkkeistä nettipalstoilla, vaan sekä puolesta, että vastaan. Ja ihan tasapuolisesti. Sivuvaikutukset ovat lienee henkilökohtaisia ja niistä on minusta hyvä keskustella, eikä piiloutua tieteellisten tulosten taakse. Me elämme juuri tätä elämää, jos minulla tulee jostakin lääkkeestä jotakin sivuvaikutuksia, niin sitten tulee. En tarvitse siihen mitään tiedettä, ihan oma kokemus riittää minulle. Ja muiden kokemuksia on minusta aiheellista lukea, ne voivat helpottaa omaakin oloa sivuoireiden kanssa.
Doxal-lääkkeen nimeen en ole aiemmin törmännyt.
Minähän olen kokeillut lääkkeitä, eivätkä ne auta. Ja myöskin oireitten taustat ja tarkat tapahtumatkin ovat selvillä, joten selvää pässinlihaa mielestäni. Lyhykäisyydessään kyse lienee yksinkertaisesti siitä, että olen kieltäytynyt käsittelemästä elämässä olleita asioita ja niitä on pakkaantunut iso kasa ja se painaa mieltä.
Mahdatko tietää mitä sivuvaikutuksia voit saada masennuslääkkeistä? Olet kokeillut kahta ja vain toista niistä riittävän pitkään. Yhden masennuslääkkeen kokeilemisella ei voi sanoa kovin paljoa. Et todellakaan voi sanoa kokeilleesi lääkkeitä ja todeta että ne eivät auta. Muutamia kymmeniä lääkkeitä tai niiden yhdistelmiä on kokeilematta.
Vaikka mielestäsi tuntisit oireiden taustat, eivät ne välttämättä ole yhteydessä juuri näihin oireisiin. Vaikka se kuinka tuntuisi juuri nyt loogiselta.
Masennuksen hoitaminen olisi aika helppoa, jos potilas heti tietäisi mistä on kyse ja lähtisi poistamaan näitä ongelmia. Käytännön psykiatrin työ vain osoittaa, että hyvin harvoin se on näin helppoa.
Mistä johtuu tuo miltei uskonnollisuutta hipova vimma tyrkyttää lääkkeitä?
Käytännön psykiatrin työ ei todella ole niin helppoa että poistettaisiin oireiden taustalla piilevät ongelmat, se on vielä helpompaa ... on huomattavasti vaivattomampaa haudata oireet kokeilemalla summanmutikassa erilaisia lääkkeitä vaikka vuosikausia potilaan mielenterveyden ja elämänlaadun kustannuksella.
Kuka on sanonut, että minulla on masennusta nyt?
Psykiatrienkin työ tietysti helpottuisi, jos potilaat hoitaisivat itseään psyykkisesti, esim. suremalla ja ymmärtämällä, että tunteet ja fyysinen hyvinvointi kulkevat käsikädessä.
MItä olisit mieltä semmoisesta, että jättäisin tosiaan sen muutaman kymmenen lääkkeen ja niiden yhdistelmät kokeilematta, säästäisin itseäni, jaksamistani, rahojani ja hakisin sen sijaan pidemmän tähtäimen ratkaisua ja hyvinvointia. MInusta kuulosta hyvältä.
Loogiselta oireiden yhteys tiettyihin elämäni tapahtumiin ei suinkaan tunnu vain juuri nyt loogiselta. Oikeastaan sitä kun silmänsä avaa ja katsoo peiliin, niin se on ollut loogista jo vuosia. Sitä on vain niin vaikea ottaa niitä ikäviä asioita käteen ja alkaa katsomaan niitä silmästä silmään.
Psykiatri näkee työssään kuinka paljon lääkkeistä on apua. Lääkkeet ovat yksi keino auttaa potilasta, ei sen enempää. Ohjaan hyvin usein potilaita myös terapiaan.
Potilailla on usein kategorinen suhtautuminen lääkehoitoon. Osa potilaistani ei saa siitä hyötyä. Osa taas saa hyötyä 2-5 vuoden terapian jälkeen.
Mikä sitten on lääkehoidon vaihtoehto? Oireet voivat kroonistua ja aivoihin voi jopa tulla lieviä muutoksia masennuksen pohjalta. Nykytutkimus ei kerro, kenelle masennus jää päälle ja kenellä se on ohimenevää.
pitäisi olla nimenomaan terapialla ja lääkityksen käytön perustana pelkästään helpottaa tilapäisesti oireita jotka vaikeuttavat terapiaa.
Oireet kroonistuvat jos niitä ei pyritä helpottamaan vaikuttamalla oireiden aiheuttajaan, joka kuitenkin viimekädessä on elämäntilanteeseen liittyvät ristiriidat.
On paljon asioita joita nykytutkimus ei tiedä, kuten esim. masennuksen syntymekanismi, useiden psyykenlääkkeiden vaikutusmekanismi, niiden pitkäaikaisvaikutukset aivoihin jne...
Yksi asia kuitenkin on varma, masennus ei katoa itsestään ja terapiamuodoista pelkkä lääketerapia on ilman muuta huonoin vaihtoehto.
Aivojen "epänormaaleja" toimintoja voidaan muuttaa lääkkeillä mutta myös terapian on todettu saavan aikaan samanlaisia muutoksia ... en muista ko. tutkimuksen suorittajaa mutta se tapahtui USA:n länsirannikolla ja kysymyksessä oli muistaakseni pakkomielteinen häiriö jossa koeryhmät tutkittiin ennen ja jälkeen lääke- ja psykoterapian.
Tuo voi olla hyvä ratkaisu. Sen enempää en tietenkään voi ottaa kantaa netin kautta.
Toisaalta olen nähnyt oireiden kroonistumista sellaisissakin tilanteissa, joissa hoito on ollut aktiivista eli sekä terapiaa että lääkettä. Nämä ovat joskus hyvin vaikeita asioita arvioida ja (varsinkin) potilaan olisi syytä pitää mieli avoinna kaikille hoitomahdollisuuksille. Omassa praktiikassani ei ole mitenkään tavatonta että potilas saa avun lääkkeistä kokeiltuaan vuosia terapiaa. Ja toisaalta, osa potilaista hakee vuosia apua lääkkeistä vaikka kaikki viittaa siihen, että heidän pitäisi hakeutua terapiaan. Tai sitten arvioni mukaan terapiasuunta voisi tuon potilaan kohdalla olla toinen. Arvion tekeminen ei ole helppoa ja potilaan olisi usein syytä pysähtyä ja pitää kaikki ratkaisut avoimina. Kokemuksesta tiedän että apu voi tulla sieltä mistä sitä ei uskoisi.
Kommenttisi mukaan moni asia on varmaa. Näitä asioita tutkineena en todellakana voi olla samaa mieltä.
Lääkehoito ja terapia voivat aiheuttaa samanlaisia muutoksia aivoihin. Pitkittynyt stressi ja masennus voi johtaa hippokampuksen koon pienenemiseen. Tätä on tutkittu Suomessakin mm professori Karlssonin toimesta (puhui aiheesta kongressissa "Tiede ja psykiatrian tulevaisuus" viikko sitten). Nyt näyttää siltä että masennuslääkkeet estävät (jopa pysyvien) aivomuutosten kehittymistä. Nämä muutokset ovat keskittyneet hippokampukseen jossa masennuksen epäillän lymyävän:
Kukaan ei vielä tiedä, kuka hyötyy terapiasta ja/tai lääkkeistä ja kuka ei. Ehkä 5-10 vuoden päästä voimme tietää asiasta tarkemmin. Luulenkin että silloin masennus- ja ahdistusoireet voidaan luokitella hoidon tarpeen mukaan luotettavammin ja voidaan määritellä kuka hyötyy mistäkin hoidosta.
tiede alkaa päästä samaan tulokseen kuin mihin olen itse päätynyt jo vuosia sitten.
Krooninen stressi, joka johtuu todennäköisesti sellaisista tekijöistä joihin ei itse kykene vaikuttamaan, aiheuttaa aivotoimintojen muutoksia jotka ilmenevät mm. masennuksena, ahdistuksena ja paniikkihäiriönä.
Olisi mielenkiintoista nähdä koska kallonkutistustiede kiinnittää päähuomionsa käänteiseen, kestävämpiä tuloksia tuottavaan prosessiin noiden häiriöiden hoidossa sen sijaan että rukkaa aivokemiaa tilapäisen helpotuksen saamiseksi aiheuttaen samalla muuta vahinkoa potilaille lääkkeiden sivuvaikutuksilla.
Et ehkä huomannut kirjoitukseni pohdintaa. Ei tiedetä kuka hyötyy erilaisista hoidoista ja kuka ei.
Eikä tutkimuksilla ole voitu arvoida hyötyjen ja haittojen suhdettakaan sillä (täydellisen tietämättömyyden antamalla?) varmuudella mitä sinulla on.
depression vaikuttavan aivoihin eri tavoin eri ihmisillä ja siten vaativan erilaista hoitoa?
Henkilökohtaisuuksiin meneminen keskustelussa ei ole paras mahdollinen vakuutus asiantuntemuksestasi ... tosin se pudottaa sinut meidän tavallisten kuolevaisten joukkoon jumalalliselta lääkärinjalustalta jolle olet mielessäsi kiipinyt.
Lääkärihän on lääketieteen (ei siis ihmistä koskevan tieteen) insinööritasoinen pikkupomo.
Lopeta nyt hyvä ihminen tuollainen täydellisen typeryytesi paljastava jankutus.
Kerrohan tarkemmin mikä on typerää väitteissäni? Varaudu esittämään tutkimuksia omien väitteitesi tueksi. Niin saamme aikaan kunnon keskustelun emmekä vain heittoja ja lainausmerkkejä ammattini yllä.
80-luvulla vuosikausia kestänyt masennus/ahdistus/paniikkioireilu ja bentsokierre jonka katkaisin itse, 4 kk helvetti ja perään 8 kk kurinalainen omaterapia selvittivät pään sillä kertaa.
Lääkärit tyrkyttävät patenttiratkaisuna välittäjäainetasapainoa rukkaavan päänsekoitusmyrkyn josta muodostuu vuosikausia jatkuva reseptinuusimisrumba ja ne varsinaiset oireiden taustatekijät jäävät hoitamatta.
Itselleni tuli Sirdaludista noita säväreitä, äkillinen kova ääni, kirkas valonvälähdys tai esim. aivastaminen lähetti polvilleen pudottavan sävärin koko kehon läpi.
Olen menettänyt luottamukseni ja arvostukseni lääkäreitä kohtaan lähes täydellisesti, he määräävät summanmutikassa lääkkeitä joiden vaikutuksista ja sivuvaikutuksista eivät tiedä hölkäsen pölähtämää ja jättävät oireiden syyt hoitamatta.
Parhaan avun olen saanut ihan itse kehittelemästäni terapiasta.
hieman huono kirjailija ja yritin omalla tarinalla kertoa, että heti kun tauti on todettu ja lääkkeet saatu ensi hätään, niin mielestäni täytyy aika pikaisesti alkaa etsimään ulospääsyä ja syitä ongelmiin. Jos elämä jatkuu vuosikausia samanlaisena ja lääkkeiden voimalla mennään eteen päin, niin ongelmista tulee pysyviä. Olen sitä mieltä, että lääkkeet on kuitenkin tarpeen, jotta pääsee pahimman vaiheen yli. Sen jälkeen omat henkilökohtaiset ihmissuhteet ja raha-asiat kuntoon keinolla millä hyvänsä ( mikä ei tietenkään ole helppoa). Viina pahentaa mielestäni tilannetta todella paljon. Krapulassa oireet lyö väkisin päälle ainakin 5-kertaisesti. Kahvin tilalle vaikka teetä ( kahvi itsessään aiheuttaa liikaa juotuna sydämmen tykytystä ja tekee ihmisen hermostuneeksi). Kova ruumiillinen rääkki auttaa pääsemään helpommin lääkkeistä, koska kovassa rääkissä ruumis tuottaa jotain morfiinin kaltaista aineita jne. Saa unen päästä paremmin kiinni ja nukkuu paremmin. Eli en tyrmää lääkkeitä aivan täysin, mutta niistä täytyy päästä eroon sitten mahdollisimman pian, alku vaiheen jälkeen. Itseä on pakko ottaa niskasta. Kukaan muu ei tee sitä toisen puolesta. Ja voitte vaan kuvitella miten mahtavaa on elää "tavallista" elämää. Pitää uskoa itseensä ja tsemppiä.
olen peräänkuuluttanut, lääkkeet mukaan aluksi vain jos oireet ovat niin pahat että estävät muiden keinojen käytön.
Ihmistä pitäisi osata käsitellä kokonaisuutena, ei pelkästään aivokemian keinotekoisen säätämisen koekaniinina.
Paniikkihäiriön hoitoa pitäisi kehittää maanlaajuisesti siten että omaa, kokonaisvaltaista elämäntilanteen korjaamista tukisi psykoterapia, esim. kognitiivis-behavioraalinen terapia on auttanut yli 80% potilaista toipumaan puolen vuoden kuluessa.
Lääkkeillä homma menee liian helposti reseptinuusimisrumbaksi joka jatkuu vuodesta toiseen ilman mitään varsinaisia hoidollisia toimia koska oireet katoavat siksi aikaa kun lääkitystä käytetään. Ikävä kyllä oireet tulevat takaisin entistä ehompina kun lääkitys lopetetaan ... usein vielä lääkkeiden vieroitusoireiden vahvistamina.