Olen aina ollut melko alakuloinen ihminen mutta nyt viimeaikoina kaikki on jotenkin alkanut kaatumaan päälle tavallista enemmän. En väitä olevani masentunut mutta luulen että olen. Diagnoosia en ole hankkinut.
Olen nyt huomannut alakuloni lisääntyneen lähinnä siksi että ihmiset ovat jälleen alkaneet kaikkoamaan ympäriltäni. Tämä ei ole uusi ilmiö: näin on käynyt aina aikaisemminkin kausina kun minulla meni huonommin. Miksi "lauman" heikot yksilöt työnnetään sivuun? Haluaisin todella kuulla syitä tähän koska en itse sitä ymmärrä alkuunkaan. Minä olen aina kiinnittänyt paljon huomiota ihmisten tunnetiloihin ja seurannut heidän käyttäytymistään. Huomaan jos läheisilläni ei ole kaikki kunnossa ja silloin haluan korjata kaiken pahan heidän elämästään. En siksi ymmärrä sitä että minulle rakkaat ihmiset mieluummin työntävät minut pois kuin yrittävät auttaa minua. En edes toivoisi heiltä mitään muuta kuin läsnäoloa ja aihetta ajatella jotain muuta kuin pahaa oloani. Silti se on liikaa pyydetty.
Olen hieman yli parikymppinen nainen ja opiskelen ammattikorkeakoulussa. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani tutustuin moniin luokkakavereihini ja me muodostimme melko tiiviin ystäväpiirin. Uskallan jopa sanoa olleeni onnellinen ja kerrankin minusta tuntui että olen tärkeä. Sitten kuitenkin kevään ja kesän aikana vajosin lähes huomaamattani syvemmälle itseinhoon enkä enää osannut piilottaa epävarmuuttani ystäviltäni. Tänä syksynä palatessani kouluun huomasin etten yhtäkkiä enää ollutkaan hyvää seuraa. Parhaana ystävänäni pitämäni henkilö ei enää jaksanut tervehtiä minua aamuisin tai kiinnostunut jutuistani kun yritin rupatella niitä näitä. Minua ei haluttu mukaan ryhmätöihin ja se tehtiin selväksi huonoilla valheilla ja katsekontaktin välttelyllä. Minulle ei huomattu mainita koulun jälkeisistä porukan ajanviettosuunnitelmista tai jos itse ehdotin jotain, se ei koskaan käynyt.
Pahinta on etten tiedä mitä olen heille tehnyt. Kukaan heistä ei ole viitsinyt kertoa minulle syytä siihen että he kaikki yhtäkkiä täysin samanaikaisesti menettävät kaiken kiinnostuksen minua kohtaan. En ole valittanut heille ongelmistani tai syyttänyt heitä niistä. Olen yrittänyt saada heihin yhteyttä mutta se ei ole auttanut. Olen sosiaalisesti epävarma ja säikky ja vetäydyn helposti kuoreeni jos huomaan etten ole toivottu. Oravanpyörä on siis valmis. Minä pelkään (entisiä?) ystäviäni eikä heitä tunnu kiinnostavan nähdä vaivaa ystävyytemme säilymiseksi. Enkä minä halua pakottaa heitä vaan mieluummin nielen pettymykseni ja annan heidän työntää minut pois. Jotenkin tuntuu epäreilulta että se on aina se epävarmin yksilö jonka täytyy pitää ystävyys koossa. Minulta puuttuu kokonaan kokemus ihmissuhteista enkä osaa toimia tällaisessa tilanteessa. Olen aina ollut yksin ja nyt yhtäkkiä minun pitäisi osata pitää koossa koko porukka kun taas he voivat luovuttaa koska vain siltä tuntuu.
Anteeksi valitukseni joka ei oikeastaan edes liity yhtään mihinkään mutta olen vain niin vihainen ja pettynyt eikä minulla ole ketään jolle kertoa. En vain käsitä miksi ihmiselle on niin helppoa jättää toinen pulaan. Miten minun on tarkoitus saada itseni kuntoon jos kukaan ei anna minulle siihen mitään syytä?
Olen nyt huomannut alakuloni lisääntyneen lähinnä siksi että ihmiset ovat jälleen alkaneet kaikkoamaan ympäriltäni. Tämä ei ole uusi ilmiö: näin on käynyt aina aikaisemminkin kausina kun minulla meni huonommin. Miksi "lauman" heikot yksilöt työnnetään sivuun? Haluaisin todella kuulla syitä tähän koska en itse sitä ymmärrä alkuunkaan. Minä olen aina kiinnittänyt paljon huomiota ihmisten tunnetiloihin ja seurannut heidän käyttäytymistään. Huomaan jos läheisilläni ei ole kaikki kunnossa ja silloin haluan korjata kaiken pahan heidän elämästään. En siksi ymmärrä sitä että minulle rakkaat ihmiset mieluummin työntävät minut pois kuin yrittävät auttaa minua. En edes toivoisi heiltä mitään muuta kuin läsnäoloa ja aihetta ajatella jotain muuta kuin pahaa oloani. Silti se on liikaa pyydetty.
Olen hieman yli parikymppinen nainen ja opiskelen ammattikorkeakoulussa. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani tutustuin moniin luokkakavereihini ja me muodostimme melko tiiviin ystäväpiirin. Uskallan jopa sanoa olleeni onnellinen ja kerrankin minusta tuntui että olen tärkeä. Sitten kuitenkin kevään ja kesän aikana vajosin lähes huomaamattani syvemmälle itseinhoon enkä enää osannut piilottaa epävarmuuttani ystäviltäni. Tänä syksynä palatessani kouluun huomasin etten yhtäkkiä enää ollutkaan hyvää seuraa. Parhaana ystävänäni pitämäni henkilö ei enää jaksanut tervehtiä minua aamuisin tai kiinnostunut jutuistani kun yritin rupatella niitä näitä. Minua ei haluttu mukaan ryhmätöihin ja se tehtiin selväksi huonoilla valheilla ja katsekontaktin välttelyllä. Minulle ei huomattu mainita koulun jälkeisistä porukan ajanviettosuunnitelmista tai jos itse ehdotin jotain, se ei koskaan käynyt.
Pahinta on etten tiedä mitä olen heille tehnyt. Kukaan heistä ei ole viitsinyt kertoa minulle syytä siihen että he kaikki yhtäkkiä täysin samanaikaisesti menettävät kaiken kiinnostuksen minua kohtaan. En ole valittanut heille ongelmistani tai syyttänyt heitä niistä. Olen yrittänyt saada heihin yhteyttä mutta se ei ole auttanut. Olen sosiaalisesti epävarma ja säikky ja vetäydyn helposti kuoreeni jos huomaan etten ole toivottu. Oravanpyörä on siis valmis. Minä pelkään (entisiä?) ystäviäni eikä heitä tunnu kiinnostavan nähdä vaivaa ystävyytemme säilymiseksi. Enkä minä halua pakottaa heitä vaan mieluummin nielen pettymykseni ja annan heidän työntää minut pois. Jotenkin tuntuu epäreilulta että se on aina se epävarmin yksilö jonka täytyy pitää ystävyys koossa. Minulta puuttuu kokonaan kokemus ihmissuhteista enkä osaa toimia tällaisessa tilanteessa. Olen aina ollut yksin ja nyt yhtäkkiä minun pitäisi osata pitää koossa koko porukka kun taas he voivat luovuttaa koska vain siltä tuntuu.
Anteeksi valitukseni joka ei oikeastaan edes liity yhtään mihinkään mutta olen vain niin vihainen ja pettynyt eikä minulla ole ketään jolle kertoa. En vain käsitä miksi ihmiselle on niin helppoa jättää toinen pulaan. Miten minun on tarkoitus saada itseni kuntoon jos kukaan ei anna minulle siihen mitään syytä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä välitän. Laitahan itses kuntoon.
...Ja sen verran olen kyllä huomannut, että itse kun olin sinun ikäisesi ja olisin tarvinnut tukea, niin eipä sitä mistään tullut ja kaikki jotka tunsin katseli vain poispäin. Siitäpä tuli sitten pitkä musta putki. Se on kyllä sääli miten helposti nuoret ihmiset päästetään vajoamaan Suomessa. -Ei luulisi 5 miljoonan kansalla olevan varaa.
Enään en välitä ja elän vain itselleni. Pikkasen tuossa vielä koitin empatioida mutta turhaa sekin oli. Kyllä se näyttää olevan, niin että maailmassa ei kannata välittää muista kuin itsestään. Sen kun tajuaa, niin kyllä sitä pääsee eteenpäin. Ei tommoset edes ole oikeita kavereita, joten ei niille kannata tuhlata ajatustakaan. Etsit ihmisiä, jotka oikeesti on ystävyytesi arvoisia. Kannattaa olla tarkka. Harvoin niitä montaa löytääkään. Itse en ole löytänyt ketään mutta ehkä sulla käy parempi tzäkä.
Mikäli tosi pahalta tuntuu, niin tutustu oppilaitoksesi mielenterveyspalveluihin. Varmasti jostain läytyy psykologi jolle voi käydä avautumassa.
Haavoittuneen potkiminen johtuu siitä, että suurin osa ihmisistä on mittaamattoman julmia ja tyhmiä olentoja. Toivottavasti he kuolevat ymmärtämättä elämää ja saavat vastaanottaa omat potkunsa palautuksina tuolla puolen virtaa.
Samantyylisistä kokemuksistani nuoruudessani johtuen voin rohkaista sinua ja sanoa, että ole yksin, ainakin joku rakastaa sinua! Hän on Taivaan Isä! Hänkin on lukenut kirjoituksesi. Tsemppiä! Eteenpäin elävän mieli!
Edelliselle, niin saahan sitä toki uskoa, jos siltä tuntuu. Olen minäkin joskus rukoillut kun olin lapsi. Sanotaan vaikka niin, että toivon parempaa onnistumisprosenttia kuin itselle.
Mitä tulee vielä muihin ihmisiin, niin suurimman osan kanssa on silloin kivaa kun menee hyvin. Tosipaikan tullen suurin osa juoksee pusikkoon nauramaan. Vaikeuksissa oleva ihminen katsos ei sovi leijuvien ihmisten maailmaan ja tarvitsevat jonkun jota katsella alas, että kulli nousee tai pillu kastuu. Mikäli joku jää hänestä kannattaa pitää kiinni. Voi kuitenkin käydä kuten minulle, että kukaan ei jää. Silloin pitää toivoa, että olet vahvempi kuin minä ja vaittäisin, että tosi ystävän puute ajaa aika paljon nuoria tuohon minullekkin tuttuun mustaan putkeen. enkä puhu ryyppyputkesta, vaikka siihen voi sitäkin joillakin liittyä.