vai onko?
tämä on hetkittäin mietityttäny. Sanotaan että äiti tai isä olis lapselle korvaamaton. samoin sanotaan että "sinä olet paras äiti lapsillesi" jos joku äitiyttään epäröi. Mutta otetaanpa nyt kuvitteellinen tilanne, jossa minä vaikka saisin jonkun perustavaa laatua olevan hermoromahduksen ja hylkäisin lapseni. tai kuolisin. Ja mieheni ottaisi uuden vaimon joka rakastais lapsia kuin omiaan. Lapseni eivät luultavasti edes muistaisi minun koskaan olleen olemassa eli olenko muka heille sitten korvaamaton? Jos nyt vain häviäisin, enkä olisi huomenaamuna syöttämässä aamupuuroa vaan sen tekisi joku muu ja se joku muu tekisi sitä seuraavat viisi vuotta niin kumman luulette olevan korvaamattomampi, minun (lasten äiti) vai sen toisen (hoitaja) ?
tai kuinka joku rapajuoppo voi olla paras äiti lapsilleen, joku selväpäinen hoitaisi varmasti lapset paremmin. siksi harrastetaan huostaanottoa.
Tai jos vauva kuolisi, vauva joka olisi vain muutaman tunnin ikäinen, vauva jota ei kukaan voi vielä tuntea piirun vertaakaan, onko hän silloin korvaamaton? toki, jos pariskunta tahtoo lapsen joutuu uudestaan odottamaan raskausajan, mutta kun lapsi syntyy niin se on hyvin pitkälti saman lainen kuin se edellinenkin. vastasyntyneiden luonteessa ei vielä ole havaittavissa kamalan suuria eroja.
Vai onko puoliso korvaamaton? Ihminen voi etsiä vuosikymmeniä kunnes löytää itselleen sopivan kumppanin ja joskus se suuri rakkaus on ainut laatuaan, toista ei tule. Eli kuka on korvaamaton kenellekkin. Olenko minä korvaamattomampi miehelleni vai lapsilleni? Veikkaan että miehelleni. itse ainakin koen, että mieheni on minulle korvaamaton.
mitä ajatuksia muilla?
tämä on hetkittäin mietityttäny. Sanotaan että äiti tai isä olis lapselle korvaamaton. samoin sanotaan että "sinä olet paras äiti lapsillesi" jos joku äitiyttään epäröi. Mutta otetaanpa nyt kuvitteellinen tilanne, jossa minä vaikka saisin jonkun perustavaa laatua olevan hermoromahduksen ja hylkäisin lapseni. tai kuolisin. Ja mieheni ottaisi uuden vaimon joka rakastais lapsia kuin omiaan. Lapseni eivät luultavasti edes muistaisi minun koskaan olleen olemassa eli olenko muka heille sitten korvaamaton? Jos nyt vain häviäisin, enkä olisi huomenaamuna syöttämässä aamupuuroa vaan sen tekisi joku muu ja se joku muu tekisi sitä seuraavat viisi vuotta niin kumman luulette olevan korvaamattomampi, minun (lasten äiti) vai sen toisen (hoitaja) ?
tai kuinka joku rapajuoppo voi olla paras äiti lapsilleen, joku selväpäinen hoitaisi varmasti lapset paremmin. siksi harrastetaan huostaanottoa.
Tai jos vauva kuolisi, vauva joka olisi vain muutaman tunnin ikäinen, vauva jota ei kukaan voi vielä tuntea piirun vertaakaan, onko hän silloin korvaamaton? toki, jos pariskunta tahtoo lapsen joutuu uudestaan odottamaan raskausajan, mutta kun lapsi syntyy niin se on hyvin pitkälti saman lainen kuin se edellinenkin. vastasyntyneiden luonteessa ei vielä ole havaittavissa kamalan suuria eroja.
Vai onko puoliso korvaamaton? Ihminen voi etsiä vuosikymmeniä kunnes löytää itselleen sopivan kumppanin ja joskus se suuri rakkaus on ainut laatuaan, toista ei tule. Eli kuka on korvaamaton kenellekkin. Olenko minä korvaamattomampi miehelleni vai lapsilleni? Veikkaan että miehelleni. itse ainakin koen, että mieheni on minulle korvaamaton.
mitä ajatuksia muilla?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Samaa olen pohtinut minäkin. Ainakin tämä "jokainen on paras äiti omalle lapselleen" -mantra lähinnä kuvottaa, monenlaista äitiyttä nähneenä. Mutta sanotaan näin, että kukaan muu ei voi tarjota lapselle samaa kuin oma äiti tai isä. Ei samaa. Siinä mielessä se äiti tai isä on korvaamaton, mutta vaikka toinen ei voi tarjota samaa, hän ehkä voi tarjota yhtä hyvää.
Jos lapsi menettää läheisen hoitajan (äidin ja isän) äkillisesti vaikka jo vauvaiässä, se kyllä vaikuttaa lapseen. Korvaava hoitaja, esim. jäljelle jäävä vanhempi voi merkittävästi vähentää menetyksen vaikutuksia, mutta yksikään tilalle tuleva ihminen ei voi estää tapahtuman vaikuttamista lapsen psyykeen. Vaikutuksen suuruus tai merkitys aikuisuuden kannalta on kuitenkin mahdoton arvioida. Lapsi tuntee äitinsä jo syntymän hetkellä (äänen, rytmin, tuoksun, vastasyntynyt erottaa jopa oma äidin maidon muista äidinmaidoista!), ja usein isänkin ääni on raskausajalta tuttu.
Vauvan menetys taas... vauva on yhtä lailla korvaamaton. Myös vauva tulee yleensä äidille ja isällekin raskausaikana tutuksi, ainakin monille. Lapsesta on mielikuvia, lapsesta saatetaan jopa tunnistaa ulkonäköpiirteitä parhaiden ultrakuvien perusteella, ja lapseen on toivon mukaan muodostunut voimakas tunneside. Ja vastasyntyneen luonteen perustassa, temperamentissa, on paljonkin eroja! Lapseen syntynyt tunneside on jokaisen raskauden ja lapsen kohdalla yksilöllinen, sillä lapsikin (potkiessaan, ollessaan paikallaan, satuttaessaan, nikotellessaan) on tavallaan vuorovaikutuksessa äidin (ja isänkin) kanssa ja vaikuttaa itsestään syntyvään mielikuvaan. Lapsen menetyksen kipua ei korvaa toinen lapsi, eikä uusi lapsi (terveessä tilanteessa) tule millään tapaa menehtyneen tilalle.
Puolison korvaamattomuus on myös mielenkiintoinen asia. Olen rakastanut miestäni 14-vuotiaasta alkaen, ja yhdessäolomme on myös iso osa identiteettiäni. Mikäli hän poistuisi elämästäni, ei häntä kukaan voisi KORVATA. Jos olisin joskus toisessa suhteessa, mikä toki on tällä hetkellä aika absurdi ajatus, sille olisi aivan eri paikka sydämessä, eikä uusi mies voisi koskaan tulla nykyisen paikalle. En usko, että voisin koskaan lakata rakastamasta puolisoani, oli hän elävien kirjoissa tai ei, ja jos joskus rakastaisin toista miestä, niin se olisi "eri rakkautta" :) Varmaan vähän kuin se, ettei toisen lapsen rakastaminen ole mitenkään ensimmäiseltä lapselta pois (paha sanoa, minulla on vain yksi :D).
Pahoja kysymyksiä pohdit. Hilpeitä :)
Yritin seurustella, tai aloitella sellaista yhden miehen kanssa, joka oli lapsena adoptoitu.
Ei siitä tullut yhtikäs mitään. Mies oli toki kiltti ja kohtelias, mutta oikeastaan ainoa puheenaihe mikä meillä oli, oli se miten hänet oli lapsena "hyljätty". Puhuttiin hänen vain painajaisistaan ja muista mielialan vaihteluista, mutta kyseinen puheenaihe ei koskaan loppunut eikä vaihtunut.
Ihan kamalaa, oikeasti.
Jokainen on ainutlaatuinen, eli korvaamaton. Sijainen toiselle voi toki olla, mutta toista ei voi kukaan korvata, olla siis samanlainen kuin toinen.
Lapsella ei voi olla kuin yksi biologinen äiti, joten jokainen äiti on lapselleen se paras. Jotkut äidit sössivät kylläkin äitiytensä, niin että eivät kaikki äidit ole parhaita huoltajia lapselleen.