En enää tiedä mitä teen. Viikkoja on nyt 33 2. Reilu viikko sitten todettiin raskausajan diabetes. Mittailin viikon vs ja muutin ruokavalion. Ei ne silti pysyneet aina rajoissa.
Ennen mulla oli työpaikka, liikuntaharrastukset ja elämä. Pikkuhiljaa alkoi ensin pahoinvointi, selkäkivut..meni työpaikka alta. Kesästä asti ollaan kituutettu taloudellisesti. 3 viikon päästä tulee eka äippäraha ja taloudellinen tilanne helpottaa onneksi. Mutta liikuntakyky meni kesällä, siitä asti oon maannut sohvalla. Söin sokeria sohvalla maaten. Pikkuhiljaa liikkuminen on käynyt vaan raskaammaksi, selkäkivut meni ohi, mutta hengitys on vaikeutunut, ja jalat ei kanna. kauppareissut on yhtä tuskaa.
eilen romahdin täysin. yritin mitata sokereita, pistin uudelleen ja uudelleen ja en saanut mitään tulemaan. sattui vaan. siihen loppui tupakkalakko. vedin puoli askia tupakkaa. itkin koko illan. pari päivää on supistellut 20min välein, voimakkaita mutta ei kipeitä. toivoin vain että vauva syntyisi nyt. ei syntynyt, supparit loppui.
nyt oon aamun maannut sohvalla, koti on kaaoksessa, samoin mieli. itkettää vaan. tukka on pystyssä, suihkuun en jaksa edes mennä. mikään ei kiinnosta. kun jaksan lähetä kauppaan, ostan pussin karkkia.
mulla ei ole mitään motivaatiota seurata sokereita, tai jatkaa tupakkalakkoa. en jaksa enää, mikään ei kiinnosta. toivon vaan että vauva syntyisi pian. jos synnytys käynnistyy, en yritä estää sitä. en halua koko vauvaa enää.
en tiedä miten uskallan neuvolassa kertoa tästä, olen koko raskauden ollut urhea ja jaksanut kaikki vastoinkäymiset vaikka elämä on ollut yhtä helvettiä. nyt en jaksa enää, en yhtään päivää.
en voi maata sohvalla salaattia syöden ja itseäni pistellen seuraavaa 2kk. mutta minnekään ei voi mennä, mitään ei voi tehdä, kun jalat ei kanna, henki ei kulje.
mitä ihmettä teen?
olen sairastanut masennuksen muutama vuosi sitten ja tämä olotila muistuttaa sitä pahasti, sillä erotuksella että silloin pystyin käymään juoksemassa, se helpotti, ja sillä lääkkeillä pääsin yli. sen jälkeen elin elämini onnellisimpia aikoja, kunnes...
tällä hetkellä mietin että ehkä jaksan, jos kerran on pakko, maata sohvalla ne loput viikot, mutta en aio pistää itseäni enää kertaakaan. ja ostan karkkia kun tuntuu siltä. neuvolassa varmasti saan kuulla kuinka huono äiti olen, mutta tällä hetkellä ei ole voimia. ei todellakaan.
Ennen mulla oli työpaikka, liikuntaharrastukset ja elämä. Pikkuhiljaa alkoi ensin pahoinvointi, selkäkivut..meni työpaikka alta. Kesästä asti ollaan kituutettu taloudellisesti. 3 viikon päästä tulee eka äippäraha ja taloudellinen tilanne helpottaa onneksi. Mutta liikuntakyky meni kesällä, siitä asti oon maannut sohvalla. Söin sokeria sohvalla maaten. Pikkuhiljaa liikkuminen on käynyt vaan raskaammaksi, selkäkivut meni ohi, mutta hengitys on vaikeutunut, ja jalat ei kanna. kauppareissut on yhtä tuskaa.
eilen romahdin täysin. yritin mitata sokereita, pistin uudelleen ja uudelleen ja en saanut mitään tulemaan. sattui vaan. siihen loppui tupakkalakko. vedin puoli askia tupakkaa. itkin koko illan. pari päivää on supistellut 20min välein, voimakkaita mutta ei kipeitä. toivoin vain että vauva syntyisi nyt. ei syntynyt, supparit loppui.
nyt oon aamun maannut sohvalla, koti on kaaoksessa, samoin mieli. itkettää vaan. tukka on pystyssä, suihkuun en jaksa edes mennä. mikään ei kiinnosta. kun jaksan lähetä kauppaan, ostan pussin karkkia.
mulla ei ole mitään motivaatiota seurata sokereita, tai jatkaa tupakkalakkoa. en jaksa enää, mikään ei kiinnosta. toivon vaan että vauva syntyisi pian. jos synnytys käynnistyy, en yritä estää sitä. en halua koko vauvaa enää.
en tiedä miten uskallan neuvolassa kertoa tästä, olen koko raskauden ollut urhea ja jaksanut kaikki vastoinkäymiset vaikka elämä on ollut yhtä helvettiä. nyt en jaksa enää, en yhtään päivää.
en voi maata sohvalla salaattia syöden ja itseäni pistellen seuraavaa 2kk. mutta minnekään ei voi mennä, mitään ei voi tehdä, kun jalat ei kanna, henki ei kulje.
mitä ihmettä teen?
olen sairastanut masennuksen muutama vuosi sitten ja tämä olotila muistuttaa sitä pahasti, sillä erotuksella että silloin pystyin käymään juoksemassa, se helpotti, ja sillä lääkkeillä pääsin yli. sen jälkeen elin elämini onnellisimpia aikoja, kunnes...
tällä hetkellä mietin että ehkä jaksan, jos kerran on pakko, maata sohvalla ne loput viikot, mutta en aio pistää itseäni enää kertaakaan. ja ostan karkkia kun tuntuu siltä. neuvolassa varmasti saan kuulla kuinka huono äiti olen, mutta tällä hetkellä ei ole voimia. ei todellakaan.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Hei! Sinun on melkeimpä pakko kertoa neuvolassa noista sinun tunteistasi. Et saa näyttää urhealta jos et itse asiassa ole sitä. Sinun täytyy nyt ajatella itseäsi ja tulevaa vaavia. Kyllä kaikki aikaa myöten sitten helpottuu.
Soitat heti maanantaina sinne neuvolaan ja pyydät päästä juttelemaan sinne.
Toivon sinulle kaikesta huolimatta mukavaa raskausaikaa ja toivon todella että saat asiasi järjestymään.
antaa lasta adoptoitavaksi?
Tuollaiset adoptio puheet on aika törkeitä jos toinen kertoo pahasta olostaan. Raskausajan masennus, kuten masennus milloin tahansa muulloinkin on otettava vakavasti. Totta kai itesekin suosittelisin kertomaan neuvolaasa, jos siellä vaan on sellainen terveydenhoitaja jolle voit kertoa koska henkinen pahoinvointi vaikuttaa fyysiseenkin olotilaan, ja jos äiti ei voi hyvin, ei voi vauvakaan.. onko sinulla puolisoa, ja jos on, oletko pystynyt hänelle kertomaan tunnoistasi?
Joo, no tässä olotilassa ei paljon jonkun tuntemattoman vittuilut jaksa edes kiinnostaa.
Ensiviikolla onkin neuvola, yritän jutella siellä tunteistani, vaikka vaikeaa se on. He alkuvaiheessa sanoivat että masennus uusii helposti raskausaikana, ja heti pitää puhua jos tuntuu siltä, niin pääsee neuvolapsykologin juttusille.
Eniten ehkä risoo kun puoliso ja ystävät sanovat vaan iloisesti, kyllä sinä jaksat kun olet tähänkin asti jaksanut. No en vaan jaksa.
Toisekseen tuo diabetes harmittaa, vaikka supistuksista päätellen vauva syntyy muutaman viikon sisällä, ja tällöin vahinko on ehtinyt jo tapahtua, on aivan turha kiusata itseään jatkuvalla pistelyllä ja ja salaatinsyömisellä, joka oksettaa ajatuksenakin. Tietenkään ei voi sokeria syödä siinä määrin, mutta tavallisella kotiruualla tuskin vahinkoa tulee muutaman viikon aikana, kun koko raskauden oon mättänyt sokeria kun on masentanut ja muutenkin. Silti on tosi paska äiti olo :(
Oon niin kateellinen niille joilla raskaus menee hyvin. Ja kyllä vituttaa kun sellainen sanoo että kyllä sinä jaksat kun minäkin olen jaksanut. Niin....Sinä olet jaksanut, sinulla ei ole ollut puoliakaan näistä ongelmista mitä minulla on.
"en halua koko vauvaa enää."
^^Tähän kohtaan viittasin, kun asiallisesti ehdotin adoptio vaihtoehtoa.
No joo, se nyt tuskin on kovin fiksu vaihtoehto, kun se toinen on hoitaa alkava masennus. Vauva on kuitenkin toivottu ja odotettu tulokas meidän perheeseen. Haluan vaan oloni taas normaaliksi. Halusin vaan purkaa ajatuksiani, ja ehkä noi pari positiivista viestiä auttoi edes vähän.
Toivon myöskin kaikkea hyvää teidän perheelle! Toivottavasti saat hoidettua itsesi kuntoon.. Tarkoitus ei ollut mitenkään pahoittaa mieltäsi entuudestaan. Pyydän siis anteeksi, jos näin onnistuin tekemään, huolestuin vaan niin kovasti vauvan hyvinvoinnista. Mukavaa syksyn jatkoa!
Se ei ole mitenkään tavatonta jos tulee raskausaikana sellainen olo että haluaisi peruuttaa kaiken, tai jopa ettei halua sitä vauvaa enää. Niistä ei vaan useimmat rohkene ääneen puhua kuinka paljon kielteisiäkin tunteita raskaus voi aiheuttaa. Varsinkin jos tulee sitten oman tai vauvan terveyden kanssa ongelmia. Totta kai asiat rupeaa vielä enemmän stressaamaan jos puoliso, suku, ystävät tai neuvola vähättelee tulevan äidin tuntemuksia. Kumpa saisit puolisosi ottamaan sinut todesta. Kuitenkin tuleva pikku nyyttinne kuuluu teidän molempien elämään ja kun sinäkin voisit paremmin, jaksaisit paljon paremmin myös sitten vauvanne kanssa. Itse koin synnytyksen jälkeisen masennuksen esikoiseni synnyttyä, myös koko raskausaika tuntui ahdistavalta, ja joskus huonoimpina hetkinä ajattelin itsekin etten halua koko lasta. ensimmäinen puoli vuotta lapsen syntymästä meni aivan sumussa, neuvolassa ei otettu tosissaan, käskettiin vaan pärjäämään. ja pakkohan sitä oli pärjätä sitten yksin kun ei ketään ollut. Vähitellen alkoi mennä paremmin, synnytin toisen lapsen ja nyt kolmas tulossa. nyt on itselleni taas palannut ne ahdistavat tunteet joita ei toista lasta odottaessani ollut. en pelkää sitä ettenkö pärjäisi kolmen kanssa, vaan stressaan liikaa kaikkia muita asioita. Ei ole hyväksi joutua yksin pohtimaan kaikkia asioita. Toivotan sinulle toooodella paljon onnea odotukseen vaikkei se aina mitään ruusunpunaista herkkua olekaan.:) Ja ota siellä neuvolassa puheeksi asia. jos he eivät siellä huomioi, voithan käydä jollain muulla terveydenhoitajalla. Toivottavasti saat myös terveytesi suhteen asiat kuntoon.:)
"Oon niin kateellinen niille joilla raskaus menee hyvin. Ja kyllä vituttaa kun sellainen sanoo että kyllä sinä jaksat kun minäkin olen jaksanut. Niin....Sinä olet jaksanut, sinulla ei ole ollut puoliakaan näistä ongelmista mitä minulla on."
Vai niin... Monillapa on niitä ongelmia myös paljon enemmän, ja he ovat kateellisia sinulle kun menee noinkin hyvin!
Tiedätkö "hjpw", fiksun ihmisen tunnistaa siitä että hän ei koskaan vähättele toisten ongelmia.
Meidän jokaisen psyyke on erilainen, asioita käsitellään eri tavalla ja masennus on vakava tila. Sinunlaisistasi ihmisistä tulee juuri sellaisia jotka ovat joka helvetin käänteessä ruikuttamassa ahdingostaan ihan vaan sen takia että huomattaisiin miten olet kurjuuden huipulla, surkeampi kuin kukaan muu ja "ansaitset" maksimaalisen säälin osaksesi. Koskaan älä väheksy toisen tuskaa.
Ap purkaa tuntojaan, joka ei varmasti ole helppoa, ja sinä lynkkaat katkerilla sanoillasi ihmisen josta et tiedä mitään, saati hänen elämäntilanteestaan.
Mistähän sinä nyt oikein revit noita juttuja? Minä en ole lynkannut aloittajaa, tai myöskään väheksynyt hänen ongelmiaan millään tavalla! Kiireessä kirjoitetun viestini tarkoitus oli kaikkea muuta kuin tuollainen!
Oma masennukseni on hieman erilainen kuin sinun, mutta kamala tämäkin. Minut raiskattiin noin 2v ennen kuin raskauduin. Ekan lapsen odotusaikana ruumiini oli mielestäni iljettävä ja kuvottava, inhosin itseäni, omaa puolisoani ja kaikkia miehiä! Raskausaika repi jollaintapaa kaikki haavat uudestaan auki. Seksi loppui vuodeksi ja se oli hankalaa aikaa parisuhteelle.
Nyt odotan toista ja jälleen samajuttu. Lapsi on toivottu ja sitä kohtaan eikä esikoistakaan ole tietenkään mitään vastaan, vaan taas inhoan niin että oikein huonoina hetkinä tekisi mieli satuttaa itseään vakavasti. Kun tulen taas järkiini, ymmärrän että itseni vahingoittaminen olisi traumaattista lapsilleni enkä voisi tehdä sellaista! Silti vaivun epätoivoon säännöllisesti.. onneksi kuitenkin lapsi auttaa jaksamaan. Mieskin nykyään jo ymmärtää paremmin mutta ekassa raskaudessa ei meinannut käsittää.
Voimia!
Otan todella osaa, tiedän mitä tuo raskaudenaikainen miesviha on, vaikka muuten olisi jo traumaattisista kokemuksista toipunut. Itselleni ei edes ole tapahtunut mitään, mutta olen elänyt mukana monissa raiskaustapauksissa ja jotenkin raskaanaoloaikana kaikki muistot ja turhautunut viha ottaa otteeseensa entistä pahemmin. Kai se liittyy siihen, että vauva tekee ruumiilleni jotain, mihin itse en voi vaikuttaa, ja jotain mikä sattuu (ainakin tulevassa synnytyksessä) ja aiheuttaa nyt jo kaikenlaisia vaivoja. Ylipäätään se, että ruumis on jonkun muun (tuntemattoman vauvan) käytössä, ja että sen kaiken on aiheuttanut mies, vaikkakin oma rakas mieheni! No tämä on vain arvailua syistä. Joka tapauksessa välillä ahdistaa niin, että tuntuisi parhaalta vain tappaa sekä itsensä että tämä surkea vauva, joka joutuu tähän surkeaan maailmaan.
Se hyvä puoli raskaana olosta, että kun ennen masentuneena kohdistin vihan itseeni ja vahingoitin itseäni, nyt minulla on voimaa suojella vauvaa ja sitä myöten omaa ruumistani. Sen sijaan tosin rikkuu sitten esineitä ym. ahdistuskohtausten pauloissa... Eilen heitin parvekekalusteet kadulle, kun oli niin paha olo että oli pakko rikkoa jotain. Järkyttävää, tiedän. Mutta uskon silti selviytyväni.
Vaikeaa se on kun täytyy odotella lapsen syntymää ennen kuin oikein voi lääkitystä aloittaa, tiedän omasta kokemuksesta. Onneksi olet jo noin loppuvaiheessa, eikö vain. Itellä myös oli raskausajan diabetes ja melko tavallisesti söin, lapsi syntyi laskettuna aikana ja oli normaalipainoinen ja vointinen, joten ei aina ole kamala juttu tuokaan, vaikka ymmärrän että ottaa päähän. Itselläni on vakava psyykkinen sairaus jossa jatkuva vakava masennus ja myöskin raskaana nyt uudelleen, viikkoja 31, ja ite ajattelen vain, että toisaalta saan nyt levätä vielä kun lapsi ei ole syntynyt, mutta toisaalta kun syntyy niin voi aloittaa paremmat lääkkeet. Monella on ongelmia, esim juuri rahallisesti ja ihmiset kokevat ne eri tavalla, joten älä sinäkään ajattele että muilla menee niin paljon paremmin, kun sitähän ei aina tiedä. Ja nuo harrastusten jäännit, ym. ovat mielestäni ohimeneviä juttuja, koska lapsesi kuitenkin syntyy pian ja pääset taas liikkeelle. :)
Neuvoisin sinua juttelemaan ainakin neuvolassa asiasta ja vaikka menisit sille psykologille. Tiedän että max pari kuukautta tuntuu pitkältä ajalta, mutta koko elämän mitassa ajatellen on ihan hetki vain. Yritä ajatella että kun jaksat nyt tämän, niin olette jo perhe ja tulette aina olemaan ja saatte nauttia toistenne olemassaolosta. Synnytyksen jälkeen hormonitasapaino vaihtelee kauheasti ja siinäkin mielessä on hyvä puhua asiasta ajoissa. Voit olla aivan taivaissa, tai ikävä kyllä päinvastainenkin on mahdollista.
Aina niitä jaksamisen sanojia riittää, mutta yritä olla välittämättä heistä. Vain ja ainoastaan sinä itse voit tietää jaksatko vai et.
Raskausajan masennus paranee kun vauva syntyy, harva sen jälkeen enää mitään lääkitystä kaipaa!
Riippuu kyllä ihan täysin tapauksesta, sillä eihän se mitenkään kiveen kirjoitettu ole että kyseessä on juuri raskausajan masennus, eikä normaali, vaikka raskaana onkin. Synnytyksen jälkeinen masennus on aikas yleistä, joten se hoitokontakti kannattaa olla. Nythän lääkitystä ei kuitenkaan aloiteta.
Masentuneena on tapana helposti syyttää itseään ja hävetä sitä ettei anna itsestään ehkä parhainta mahdollista kuvaa toisille, jos kertoo aidosti tunteistaan ja mietteistään. Olisiko kuitenkin niin että neuvolaterkkasi ei ole palvellut sinua parhaalla mahdollisella tavalla, jos sinulle on jäänyt epäilys siitä, ettet voi aidosti kertoa asioistasi hänelle. En halua syyllistää myöskään neuvolatätiäsi, mutta kyllä se henkinen tukeminen on todella keskeinen osa sitä neuvolaterkan työtä. Siinä olisi kehittämisen paikka sillä terkalla. Odottajat käyvät neuvolassa itseänsä varten, ei sitä varten että henkilökunnalla olisi helppo ja mukava työ.