Useinhan ihmisen lapsuuden ajan kaverit ovat niitä, jotka ovat asuneet lähellä tai olleet samassa päiväkodissa tai koulussa. Tämä sama jatkuu mahdollisesti n. 19 ikävuoteen saakka ja kyse on usein tuurista, löytyykö niitä samanhenkisiä ihmisiä läheltä. Joku huomaa, ettei kavereita kerta kaikkiaan löydy ja kuvittelee olevansa jotenkin huono, vaikka kyse on yksinkertaisesti samanhenkisten ihmisten löytämisen vaikeudesta. Joku tuskailee tämän asian kanssa koko elämänsä. Kun olin 14-vuotiaana se seinän viertä
kulkeva tyttö/poika, jota muut karttelivat, minä olen tuomittu ikuisesti siihen asemaan.
Monet pääsevät opiskelemaan unelma-alaansa ja saattavat löytää siinä vaiheessa ystäviä. Teatterikorkeakoulussa tai taidekouluissa on muita vähän oudoiksi "kehuttuja". Joku opiskelee alaa, joka ei kauheasti innosta ja jossa samanhenkisiä ihmisiä ei ole. Toinen huomaa, että yliopistossa opiskelevat eivät olekaan niin suvaitsevaisia ja sivistyneitä kuin olettaa saattaa ja huomaa istuvansa yksin kahvilassa. Toinen taas muuttaa ulkomaille ja huomaa, että kenties toisenlainen kulttuuri tekee hyvää, toinen taas kokee sielläkin olevansa outo.
Omalla kohdallani tuuria oli päästä tiettyyn "taidepiiriin", jossa ihmiset ovat rentoja, toisensa hyväksyviä,
ehkä vähän omalaatuisiakin, ujoja ja herkkiä, mutta osaavat pitää hauskaa ja suhtautuvat elämään intohimolla. Kuvittelin pitkään olevani tuomittu. Itselläni on muutama hyvä lapsuuden ystävä, jotka ovat samanlaisia kuin itse, mutta yläasteella menin toiseen kouluun ja siitä lähtien yksinäisyys oli käsin kosketeltavaa. Koulussa kiusattiin ja kuvittelin, että olen maailman tyhmin ja huonoin ihminen. Tämä jatkui lukioon saakka. Tämän jälkeen olin muutaman vuoden koulussa, jossa tunsin kerta kaikkiaan olevani niin hemmetin outo. Mietin, että kukaan koskaan ei voi minua ymmärtää. Työelämässä tunsin olevani liian luova, liian kyseen alaistava, liian erikoinen, että kukaan oikein ymmärsi minua. Olisi pitänyt mennä tiettyyn
muottiin, jotta olisin kelvannut ja silti vaikka kuinka yritin, niin se omituisuus paistoi läpi. Ja sitten tuli ihminen, joka toivotti minut tervetulleeksi maailmaansa sellaisena kuin olin. Joka aikoja sitten oli itse omituisena ihmisenä löytänyt maailman, joka otti hänet vastaan avosylin. Tässä maailmassa saan olla se, joka olen.
Ei kyse ole aina yrittämisen puutteesta jos joku jää yksin. Kenties päinvastoin. Ehkä me yritämme miellyttää liikaa ihmisiä, jotka elävät toisenlaisessa ulottuvuudessa ja jotka mitätöivät meitä. Ehkä pitäisi vain huomata, että jossakin muualla on meidän onni ja siellä saamme olla sellaisia kuin olemme. Se ei tarkoita mitään lahkoa (koska se vaarahan on aina, että yksinäinen tarttuu näihin viimeisinä oljen korsinaan), vaan henkilöä, ryhmää tai paikkaa, jossa saamme elää kuten haluamme ja kukaan ei pidä meidä outona.
kulkeva tyttö/poika, jota muut karttelivat, minä olen tuomittu ikuisesti siihen asemaan.
Monet pääsevät opiskelemaan unelma-alaansa ja saattavat löytää siinä vaiheessa ystäviä. Teatterikorkeakoulussa tai taidekouluissa on muita vähän oudoiksi "kehuttuja". Joku opiskelee alaa, joka ei kauheasti innosta ja jossa samanhenkisiä ihmisiä ei ole. Toinen huomaa, että yliopistossa opiskelevat eivät olekaan niin suvaitsevaisia ja sivistyneitä kuin olettaa saattaa ja huomaa istuvansa yksin kahvilassa. Toinen taas muuttaa ulkomaille ja huomaa, että kenties toisenlainen kulttuuri tekee hyvää, toinen taas kokee sielläkin olevansa outo.
Omalla kohdallani tuuria oli päästä tiettyyn "taidepiiriin", jossa ihmiset ovat rentoja, toisensa hyväksyviä,
ehkä vähän omalaatuisiakin, ujoja ja herkkiä, mutta osaavat pitää hauskaa ja suhtautuvat elämään intohimolla. Kuvittelin pitkään olevani tuomittu. Itselläni on muutama hyvä lapsuuden ystävä, jotka ovat samanlaisia kuin itse, mutta yläasteella menin toiseen kouluun ja siitä lähtien yksinäisyys oli käsin kosketeltavaa. Koulussa kiusattiin ja kuvittelin, että olen maailman tyhmin ja huonoin ihminen. Tämä jatkui lukioon saakka. Tämän jälkeen olin muutaman vuoden koulussa, jossa tunsin kerta kaikkiaan olevani niin hemmetin outo. Mietin, että kukaan koskaan ei voi minua ymmärtää. Työelämässä tunsin olevani liian luova, liian kyseen alaistava, liian erikoinen, että kukaan oikein ymmärsi minua. Olisi pitänyt mennä tiettyyn
muottiin, jotta olisin kelvannut ja silti vaikka kuinka yritin, niin se omituisuus paistoi läpi. Ja sitten tuli ihminen, joka toivotti minut tervetulleeksi maailmaansa sellaisena kuin olin. Joka aikoja sitten oli itse omituisena ihmisenä löytänyt maailman, joka otti hänet vastaan avosylin. Tässä maailmassa saan olla se, joka olen.
Ei kyse ole aina yrittämisen puutteesta jos joku jää yksin. Kenties päinvastoin. Ehkä me yritämme miellyttää liikaa ihmisiä, jotka elävät toisenlaisessa ulottuvuudessa ja jotka mitätöivät meitä. Ehkä pitäisi vain huomata, että jossakin muualla on meidän onni ja siellä saamme olla sellaisia kuin olemme. Se ei tarkoita mitään lahkoa (koska se vaarahan on aina, että yksinäinen tarttuu näihin viimeisinä oljen korsinaan), vaan henkilöä, ryhmää tai paikkaa, jossa saamme elää kuten haluamme ja kukaan ei pidä meidä outona.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Ei kyse ole aina yrittämisen puutteesta jos joku jää yksin. Kenties päinvastoin. Ehkä me yritämme miellyttää liikaa ihmisiä, jotka elävät toisenlaisessa ulottuvuudessa ja jotka mitätöivät meitä. Ehkä pitäisi vain huomata, että jossakin muualla on meidän onni ja siellä saamme olla sellaisia kuin olemme. Se ei tarkoita mitään lahkoa (koska se vaarahan on aina, että yksinäinen tarttuu näihin viimeisinä oljen korsinaan), vaan henkilöä, ryhmää tai paikkaa, jossa saamme elää kuten haluamme ja kukaan ei pidä meidä outona."
Onhan tuo aivan totta. Ihmisillä on tarve sopeutua ja miellyttää tiettyjä piirejä ja ihmisiä. Yleensä ihminen itse ajattelee että minnekkä ryhmään kuuluu ja sitten yrittää väkisin sinne tunkeutua. Muita ryhmiä ja ihmisiä kohtaan voidaan olla hyvin epä- ja ennakkoluuloisia.
Suurin ongelma onkin yleensä henkilön omissa asenteissa, mutta toki myös muiden asenteissa. Pitää löytää "oma ryhmänsä". Siltikin voi olla paljon avarakatseisempi (ei vain todeta olevansa vaan olla myös oikeasti). Ihmisillä on ikävä tapa ajatella toisella tavalla ja toimia toisella tavalla.
Koulutus ei millään lailla tuo suvaitsevaisuutta mutta ei myöskään toki vähennä sitä. Se voi toki vaikuttaa asenteeseen että hyväksytään vain saman alan tai opiskelutason ihmiset. Taidepiirit voivat olla myös aika pinnallisia, vaikka niiden ajattelisikin olevan "avoimempia erilaisuudelle". Taidepiireihin voi liittyä myös tietynlainen "pakkososiaalisuus" mikä ei sitten saata sopia itselle vaikka kokisikin itsensä "taiteelliseksi" (tuo nyt vain esimerkkinä yhdestä kapeasta alasta).
Suosittelen ainakin itse rohkeasti ja ennakkoluulottomasti tutustumaan ihmisiin ja ottamaan jo valmiiksi semmoisen asenteen ettei tuomitse ketään tai ajattele kenenkään olevan huonompi / parempi (varsinkin tuo huonompiarvoisina ajatteleminen tuntuu olevan hyvinkin yleistä). Sitten jos tuntuu ettei jokin ihminen / ryhmä tunnu sopivalta niin kokeilee tutustua muihin ihmisiin / ryhmiin.