Mitä tehdä, kun suhde tuntuu masentavan vain lisää? Tunnen miltei joka päivä kamalaa ahdistusta, palaa kurkussa. Alan olla väsynyt tähän. Olen hirveän itkuinen. Kai tämä nyt repii hermot, kun ei ole ketään kelle kertoa. Jos kerron poikaystävälle, niin hän sitten siinä varmaan kuukauden miettii koko asiaa ja ahdistuu ja pahoittaa mielensä ja minä ahdistun vain lisää (olen kokeillut). Hemmetin terapiassakin on joku tauko. :/ Olen nuori, mutta varmaan siinä iässä kumminkin että olis jo aika aikuistua (20). Kaikki aikuisuuteen liittyvä ahdistaa, mutta erityisesti kaikki se mitä tämä poikaystäväni minulta odottaa. Kyselee olisinko valmis muuttamaan sinne ja tänne ja mikä olis kiva paikka ja muutetaan yhteen, sitten jotain lapsista että monta haluan ja kihloista jne. EN HALUA! Tekisi mieli karjua päin näköä tuo. Mutta ei voi. Varmasti joku päivä haluan lapsen tai kihloihin, mutta tällä hetkellä en todellakaan! Ehkäpä kymmenen vuoden päästä. Olen yrittänyt "vitsillä" vihjailla tuota, mutta ei ... Kun muutan, haluisin muuttaa ensin omaan asuntoon missä on omaa rauhaa ja oma lupa. Haluan tottakai kokea sen ihanuuden/kurjuuden, että oppisin täällä elämään yksinkin. Mutta kuulemma en sitten välitä tästä henkilöstä jos teen niin. Just. Pitääkö kaikki tehdä niinkuin muut odottaa? En ihmettele yhtään että ihmiset tekee itsemurhia, kun täällä on niin kamalat odotukset kaiken suhteen että oikein oksettaa.
En osaa muuttaa sanoiksi tätä turhautumistani, mutta tuntuu että mut on kahlittu jonnekin kiinni. Tavallaan mua ei kielletä tekemästä mitään, mutta vaistoan sen etten saa tehdä juuri niinkuin haluan. Olen kiltti ja luotettava enkä tekisi ikinä mitään pahaa toiselle, mutta tottakai haluan elää elämääni juuri niinkuin haluan. On ihanaa kun on se oma kulta kenen kainaloon käpertyä, mutta ei mua kiinnosta siinä viettää joka päivä kaikki hetket. Pahinta tässä on se, että vaikka niin kuinka haluisin tehdä asioita, EN USKALLA. Mietin mitä muut ajattelee, mietin mitä poikaystävä ajattelee, seurustelun myötä kaikki ovat unohtaneet minut, kärsin paljon enemmän jostain sosiaalisesta pelosta(koska en käy enää missään), itsetuntoni on sanonko mistä, olen hirvittävän yksinäinen tai ainakin tunnen olevani, hoidan kaverisuhteita tietokoneella koska silloin ei tarvitse kohdata toista kasvokkain ja kadehdin koko päivän niitä jotka ovat tehneet jotain hienoa ja kirjoittavat siitä sinne. Ennen tätä suhdetta/sen alussa tunsin olevani kaunis, haluttu, pidetty, hauska, ihana, "suosittu" elämässäni ensimmäistä kertaa, enpä tunne enää. Tunnen olevani taas se näkymätön idiootti, niinkuin ensimmäisessä suhteessani. Erona vain se, että en todellakaan halua omistaa miehelle elämääni, mutta silti jostain syystä teen sen silti. Tuleeko mun elämänhaluni ainoastaan vain jonkun miehen saamisesta/miesten huomiosta?? Säälittävää. Ja kyllä, syön masennuslääkkeitä. Tässä niiden teho ... Olen kyllä aina ollut herkkä ja miettinyt liikaa, ahdistunut pienistä. Kaikesta huolimatta rakastan tätä poikaa enkä halua erota, mutta haluisin saada tämän pahan olon pois ennen kuin tukehdun tähän.
En osaa muuttaa sanoiksi tätä turhautumistani, mutta tuntuu että mut on kahlittu jonnekin kiinni. Tavallaan mua ei kielletä tekemästä mitään, mutta vaistoan sen etten saa tehdä juuri niinkuin haluan. Olen kiltti ja luotettava enkä tekisi ikinä mitään pahaa toiselle, mutta tottakai haluan elää elämääni juuri niinkuin haluan. On ihanaa kun on se oma kulta kenen kainaloon käpertyä, mutta ei mua kiinnosta siinä viettää joka päivä kaikki hetket. Pahinta tässä on se, että vaikka niin kuinka haluisin tehdä asioita, EN USKALLA. Mietin mitä muut ajattelee, mietin mitä poikaystävä ajattelee, seurustelun myötä kaikki ovat unohtaneet minut, kärsin paljon enemmän jostain sosiaalisesta pelosta(koska en käy enää missään), itsetuntoni on sanonko mistä, olen hirvittävän yksinäinen tai ainakin tunnen olevani, hoidan kaverisuhteita tietokoneella koska silloin ei tarvitse kohdata toista kasvokkain ja kadehdin koko päivän niitä jotka ovat tehneet jotain hienoa ja kirjoittavat siitä sinne. Ennen tätä suhdetta/sen alussa tunsin olevani kaunis, haluttu, pidetty, hauska, ihana, "suosittu" elämässäni ensimmäistä kertaa, enpä tunne enää. Tunnen olevani taas se näkymätön idiootti, niinkuin ensimmäisessä suhteessani. Erona vain se, että en todellakaan halua omistaa miehelle elämääni, mutta silti jostain syystä teen sen silti. Tuleeko mun elämänhaluni ainoastaan vain jonkun miehen saamisesta/miesten huomiosta?? Säälittävää. Ja kyllä, syön masennuslääkkeitä. Tässä niiden teho ... Olen kyllä aina ollut herkkä ja miettinyt liikaa, ahdistunut pienistä. Kaikesta huolimatta rakastan tätä poikaa enkä halua erota, mutta haluisin saada tämän pahan olon pois ennen kuin tukehdun tähän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Et siis vastaa "en halua" kysymyksiin asioista joita poikaystävä haluaa mutta sinä et. Miksi mielistelet ja vaikenet. Kyllä sinulla on oikeus sanoa oma mielipiteesi. Oletko niin pahasti läheisriippuvainen, että kerrot kavereille, poikakaverille jne. vain jotakin, jonka kuvittelet heitä miellyttävän? Silloinhan petät itsesi ja jätät todellisen minäsi pulaan.
Muutamia ideoita: - etsiydy paikkakunnan masentuneiden vertaistukiryhmään (jos on, isommissa kaupungeissa luulisi löytyvän). Yritä löytää oikea, elävä, luotettava ihminen, jolle kerrot huolesi.
- soita jollekulle kaverillesi ja pyydä häntä vaikkapa hakemaan itsesi kotoa jonnekin ulos tuulettumaan (lenkille, konserttiin, elokuviin, baariin, minne sitten haluatkin). Kerro olevasi alamaissa ja erakoitumassa.
- opettele assertiivisuutta, jämäkkyyttä, suhteessa seurustelukavereihin. Kurja olosi suhteessa johtunee ylimitoitetusta miellyttämisen tarpeestasi, josta sinun täytyy päästä eroon joskus.
- lenkille kannattaa lähteä, jos et yksin mene niin voisitko hankkia koiran?
- ota itse vastuu omasta pahasta tai hyvästä olostasi, älä syyttele poikakaveria, seurustelua, kavereita jne.
Taidan olla läheisriippuvainen. :/ Tavallaan olen itsekseni viihtyvä "erakko", silti kaipaan kuollakseni ihmisten hyväksyntää ja sitä että mua rakastetaan. Pyrin miellyttämään ihmisiä ja olemaan sellainen kuin he haluavat. Pelkään menettäväni poikaystäväni, koska olen näin vaikea ihminen. Jos menettäisin hänet, mulle ei jäis taaskaan mitään. Olisin taas alussa ja siitä ei hyvää seurais. Pelkään negatiivisia kommentteja ja syrjintää yms ja tuntuu kokoajan että täällä pitää olla samaa mieltä kaikkien kanssa että saisi sitä hyväksyntää. Kaikki erilainen on väärää. Ehkä nykyään pystyn olemaan vähän enemmän erillinen kuin muut, ehkä senkin takia vain erakoidun koska tunnen ettei kukaan jaksais mun seuraa. Olen kai aika vaikea ihminen ... Kuka nyt jaksaa itsesäälissä rypevää idioottia joka ei uskalla astua paikkoihin missä muut käyvät. Hohhoijaa. Sitten kun on nykyään hirveet paineet sosiaalisista kontakteista. Tuntuu ettei keksi puhuttavaa ja kaikki mitä sanoo tuntuu tyhmältä. Tiedän että ainoa lääke tähän on se, että menee vain, testattu on. Loppujen lopuksi ymmärsi, että minäkin olen tervetullut eri paikkoihin. Nyt olen taas siinä pisteessä etten vain pysty. Olen aina ollut semmoinen, että odotan toisten tekevän aloitteen. (Tosin rakkaudessa mä olen se rohkea joka uskaltaa tehdä aloitteita, hassua kyllä). Odotan että toiset kysyvät mua jonnekin, jos eivät kysy, luulen etteivät halua mun seuraa. En osaa itse pyytää. Aika raivostuttavaa varmasti ... Tiedän, että muutos lähtee minusta, mutta en vain jaksa enkä kykene. Tuntuu että olen jossain kuopassa mistä ei ylös pääse eikä kukaan ymmärrä. En kai koskaan tapaa mitään sielunsiskoa tai veljeä.
On mulla "kavereita", joita en kylläkään näe ... olen aika avoin ihminen ja tälleen koneella kerron ongelmistani. Huomaan vaan tosi usein, ettei ketään kiinnosta. Miks kiinnostais. Pitäis näytellä ihanaa ja iloista, että toinen kiinnostuis mun seurasta. Kiinnostuisinko itse sellaisen ihmisen seurasta mitä en ole nähnyt pitkään aikaan ja sitten se valittaa mulle ongelmistaan ... no en. En kuitenkaan jaksa näytellä ja ymmärrettävästi palan halusta kertoa näitä ongelmiani, koska tuntuu että se vain purkautuu.