Hei! Olen uusi tällä palstalla, enkä tiedä mitä täällä olette jutelleet, mutta onko ketään/kokemuksia sairastelusta ja lapsesta? Haluan asiallisia kommentteja, muut voitte unohtaa.
Eli tilanteemme on tämä: Minä ja mieheni haluamme lapsen. Olen 24-vuotias ja yksi abortti takana. Selkäni on mennyt autokolarissa rikki, nyt sen pitäisi suht kunnossa olla, mutta jos raskautta ajatellaan, niin tiettyjä asioita pitäisi ottaa huomioon. Tämä ei kuitenkaan enää se suurin ongelma ole. Sairastuin jo 12-vuotiaana paniikkihäiriöön, läheisiä on kuollut ympäriltäni ja teini-iässä sain ahdistuneisuushäiriö diagnoosin. Käyn terapiassa läpi vanhoja asioita, mutta ahdistukset, paniikki, ajoittainen pieni masennus voi käydä. En ole töissä tällähetkellä ja minulla on vielä huimaus (joka on lääkärissä moneen otteeseen tutkittu, joko as.huimausta tai selkäperäistä) mutta haittaa elämääni, koska en ole oppinut kunnolla elämään tämän kanssa.
Mieheni haluaa kovasti lasta, kun aikaisempi jouduttiin keskeyttämään selkäni takia. Minulla myös kauhea vauvakuume, eikä ota laantuakseen. Haluaisin kuitenkin antaa lapselleni turvallisen ja rakastavan kodin. Onko täällä ketään kenellä olisi ollut sairauksia ja lapsia? entä jonkinsortin ahdistuneisuutta (ihan kunnon diagnoosit) ja silti lapsi? millaista se elämä on jos itsellä välillä vaikeaa? Olen myös kuullut, että joillakin lapsi auttaa selviytymään ja ne omat ongelmat jäävät taakse, kun lapsi vie kaiken ajan ja sille omistautuu. En halua lasta viemään "huomiota pois ongelmista" mutta haluaisin kuulla jos on tarinoita, vaikka muistakin sairauksista ja perheestä, eritoten tuosta huimauksesta. Tässä tuli nyt vähän kaikkea, mutta siis pointtina, minä ja mieheni haluamme vauvan, rakastan lapsia ja omasta haaveilen, mutta pelkään sitä arkea jos kaikki ei menekkään niinkuin elokuvissa :)
Kiitos jos joku vastaa ja varsinkin on omaa kokemusta! :)
Eli tilanteemme on tämä: Minä ja mieheni haluamme lapsen. Olen 24-vuotias ja yksi abortti takana. Selkäni on mennyt autokolarissa rikki, nyt sen pitäisi suht kunnossa olla, mutta jos raskautta ajatellaan, niin tiettyjä asioita pitäisi ottaa huomioon. Tämä ei kuitenkaan enää se suurin ongelma ole. Sairastuin jo 12-vuotiaana paniikkihäiriöön, läheisiä on kuollut ympäriltäni ja teini-iässä sain ahdistuneisuushäiriö diagnoosin. Käyn terapiassa läpi vanhoja asioita, mutta ahdistukset, paniikki, ajoittainen pieni masennus voi käydä. En ole töissä tällähetkellä ja minulla on vielä huimaus (joka on lääkärissä moneen otteeseen tutkittu, joko as.huimausta tai selkäperäistä) mutta haittaa elämääni, koska en ole oppinut kunnolla elämään tämän kanssa.
Mieheni haluaa kovasti lasta, kun aikaisempi jouduttiin keskeyttämään selkäni takia. Minulla myös kauhea vauvakuume, eikä ota laantuakseen. Haluaisin kuitenkin antaa lapselleni turvallisen ja rakastavan kodin. Onko täällä ketään kenellä olisi ollut sairauksia ja lapsia? entä jonkinsortin ahdistuneisuutta (ihan kunnon diagnoosit) ja silti lapsi? millaista se elämä on jos itsellä välillä vaikeaa? Olen myös kuullut, että joillakin lapsi auttaa selviytymään ja ne omat ongelmat jäävät taakse, kun lapsi vie kaiken ajan ja sille omistautuu. En halua lasta viemään "huomiota pois ongelmista" mutta haluaisin kuulla jos on tarinoita, vaikka muistakin sairauksista ja perheestä, eritoten tuosta huimauksesta. Tässä tuli nyt vähän kaikkea, mutta siis pointtina, minä ja mieheni haluamme vauvan, rakastan lapsia ja omasta haaveilen, mutta pelkään sitä arkea jos kaikki ei menekkään niinkuin elokuvissa :)
Kiitos jos joku vastaa ja varsinkin on omaa kokemusta! :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kannattaa huomioida mahdollisuus siitä että sinulla saattaa ahdistuneisuus kasvaa lapsen saatuasi. Jos sinun ahdistus johtuu noista läheisten kuolemista ja pelkäät menettämistä, niin lapsen menettämisen pelko voi olla suuri. Terapeuttisi varmasti haluaa keskustella myös siitä kanssasi.
Sisimmässäsi kuitenkin varmasti tunnet oletko valmis äitiyteen.
Minulla tulee joskus ahdistus/paniikkikohtaus, mutta tunnistan jo hyvin missä tilanteissa se tulee ja yritän välttää niitä. Alitajunta sitten hoitaa asian niin että kohtaukset tulevat kun mies on kotona, jolloin hän katsoo pieniä lapsiamme kun minä yritän selviytyä kohtauksesta... Silloinkun olin raskaana, niin yhtäkään kohtausta ei tullut!:)
Toivottavasti ette joudu luopumaan haaveistanne sairauksiesi takia!!:)
voi kiitos ihanasta viestistäsi! yksikin antaa lisä "toivoa" jos näin voi sanoa.. läheisten kuolemat olen saanut selvitettyä aika hyvin, mutta tuota en ole tullut ajatelleeksikaan, mutta eihän elämää voi elää peläten jotain kokoajan (jota kylläkin nykyisin teen) Olen lähes sataprosenttisen varma, että mieheni tukisi minua jos tulisi jotain. Onneksi hyvät välit vanhempiimme ja anoppila parin km:n päässä. Eli uskon että tukea löytyisi jos jotain sattuisi, mutta haluan että pystyn itse selviytymään siitä arjesta lapsen kanssa ja ennenkaikkea nauttimaan, eikä että ahdistus/huimaus pilaisi kaiken. Sairauksista ehkä tämä huimaus ja selkä ovat mitkä eniten askarruttaa =/
Minä olen elänyt lapsena perheessä, jossa äidillä oli aika ajoin masentuneisuutta ja muita mielenhäiriöitä (lääkehoitoa vaativia, rauhottavia yms). Aika ajoin elämässä oli vaikeampia kausia. Mutta kun äidillä meni heikosti, oli isä vahvana ja myös sukulaiset auttoivat. Aina lapsista huoli pidettiin, eikä traumoja ole jäänyt kellekkään.
Tuosta huimauksesta tuli mieleen, että voi pahastikin käydä kun huimauskohtaus iskee sillon kun sulla on vauva sylissä.. jos vauva tipahtaa..
Varmasti tarviit paljon tukea (siis normaalia enemmän) vauvan syntymän jälkeen, koska sillon hormoonit myllää ja se on periaatteessa aikamoinen stressitilanne tai kiisitilanne tms koko perheelle ja kaikista eniten äidille. Unet jää vähille ym niin uskoisin sen vielä altistavan paniikkikohtauksille ja muille "mielenhäiriöille".
no tähän se, että sellaisia vahvoja tms.. lääkkeitä ei tarvitse käyttää :) ja lääkäri ei puhu että olisi mielenterveysongelma, vaan liikaa tapahtunut ja näistä johtuen ahdistuneisuutta ym..
Mukava kuulla että sinulle ei ole jäänyt mitään traumoja ja elämä on sujunut hyvin. Huimaus minua pelottaakin eniten. Tätä on siis tutkittu ja luultavasti samaa kuin äidilläni, hänellä siis meitä lapsia kolme ja elänyt huimauksen kanssa koko ikänsä, meitä pudottamatta :) tietääkseni ainakaan! :D Mutta pelko se silti on.. =/ Haluaisin pystyä juurikin nauttimaan siitä äitiydestä, ja juurikin jos lapsi valvottaa (koliikki) enemmän kuin normaalisti, niin miten sitten paniikit.. mutta saas nähdä.. Kiitos sinullekkin mielipiteestäsi, nämä ovat tosi arvokkaita. Vielä kun löytyisi joku äiti, jolla on samantapaisia ongelmia ja miten niistä selvitty.
Niinkuin sanottua, itse tiedät oletko valmis äitiyteen vai et. Sairaudet ei ole este lapsen saannille, ne vaan voivat tehdä siitä haasteellista. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia että terve äiti olisi aina parempi kuin sairas äiti, jos nyt käytetään näinkin raakoja termejä. Tärkeää on että sairauksista huolimatta koet itsesi niin terveeksi että olet valmis äitiyteen (tässä vaiheessa jo rajaan etten sisällä tähän kommenttiin kaikkia maailman sairauksia, sehän on hyvin yksilöllistä miten sairaudet oireilee) Ja tärkeää on myöskin että otat puheeksi terapiassa ja lääkärissä lapsihaaveet ja tukiverrko pitää olla kunnossa.
Omaa kokemusta on näistä asioista , niin henkisistä kuin fyysisistä sairauksista, ja suurimman osan aikaa olen kokenut olevani terve kaikesta huolimatta , ja hyvä, rakastava ja kykenevä äiti kahdelle lapselleni. :)
oi, mulla piti jo lukea tuo tolle ukkokullalle :) oli niin kivasti kirjotettu! En ole ehkä tuoltakaan kantilta asiaa ajatellut, haluaisin vaan olla täydellinen äiti (vaikka sellaista kyllä olekkaan) mutta että pystyisin tai ME pystyttäis antamaan rakastava ja turvallinen koti. Kihlattuuni luotan sen verran paljon, että uskon hänen töiltään auttavan ja kuten ylläkin sanoin, niin molempien vanhempiin on hyvät välit. Minä olen juoksuni juossut, en kaipaa baari-elämää, olis ihana pitää sellasta nyyttiä vaan sylissä ja lenkkeillä nytkin koiran ja vauvan kanssa ihanassa syyssäässä :)
saanko sen verran kysyä (ei ole pakko vastata) että millaisia sairauksia sinulla on ollut ja onko ne rajoittaneet kuinka paljon oloa lastesi kanssa?
Kilpirauhasen toiminnallisia häiriöitä, mikä vaikuttaa psyykeeseen. Astma/allergia/atopikko yhdistelmä. Kaksisuuntainen mielialahäiriö (maanis-depressiivinen), joka on remissiossa ollut siitä saakka kun olen saanut lapseni. Paniikkihäiriö ja "vahtuuteen" sairastuminen. Luettuna kuulostaa pahemmalta kuin on ;) Yksi ainoa vaikea jakso on ollut johtuen voimavarojen ylittämisestä, muuten ei ole vaikuttanut lasten kanssa olemiseen kuin että vaikean jakson aikana ovat olleet isänsä kanssa enemmän ja minä olen kerännyt voimia ja toipunut.
Koen olevani onnekkaampi kuin moni muu, harva tuntee itseään yhtä hyvin. :) Ja se mikä ei tapa, vahvistaa.
"hyvä" etten ole ainoa :D ei ole hirveästi tietoa tosta maanis-depressiosta, kaverilla jonkinnäköinen, mutta on varmaan vaikeitakin kausia tässä. Nyt en ymmärtänyt, mikä on "vahtuuteen" sairastuminen? oonko nyt ihan kujalla? :) Tosi kiva kuulla ettei ole vaikuttanut äitiyteen kovin paljon. Ja varmasti ihan ns.terveetkin tarvii välillä vähän huili-aikaa ja omaa rauhaa! Onko tullut hirveästi paniikki tilanteita lapsen/lapsien kanssa, että olis vaikuttanut esim. päivän rytmiin, kävelylenkkeihin, ulkoiluun, kaupassa käyntiin, kotiaskareisiin?? hirveä litanja olisi kysyttävää ja eihän sekään selviä ennenku, tai jos lapsen saisi että miten itse pärjää, mutta kovasti oon kiinnostunu tietämään miten muilla menee.
Aika monella on vaikeita kausia, itse saan olla kiitollinen siitä ettei sairaus ole oireillut juurikaan, ja monesti ei osata erottaa mikä on osa ihmisen persoonallisuutta ja mikä on sairautta. Sanotaan vaikka näin että energinen ja vilkas ihminen ei automaattisesti ole adhd ;) Aina ei tarvitse analysoida kaikkea tai tehdä kärpäsestä härkästä. Jokaisella on jotain ongelmia terveyden kanssa, siitä ei pääse kukaan. Täytyy vaan sopeutua ja tehdä parhaansa ja hakea sekä ottaa apua vastaan mutta ennen kaikkea olla rehellinen itselleen ja muille.. Onhan omalla asenteella ja elintavoillakin oma iso vaikutuksensa kokonaisuuteen.
Paniikkihäiriö ei ole ollut ennemmin ongelma, nyt vasta kesällä alkoi oireilla vahvasti, johtuen ahdistuksesta mitä oli lakaistu maton alle. Eli oma vika, kun en kuunnellut merkkejä ajoissa. Nyt on lääkitys kohillaan ja ahdistus purettu (ja puretaan jatkossakin) terapiassa. Aika helppo hengittää, voisin sanoa. Pikkuhiljaa lääkitys lopetellaan.
Kaikenkaikkiaan lapset on "joutunut" hyvin vähän kärsimään äidistään ;)
tuon kaiken minäkin haluan, eli voida elää normaalia elämää, jos se lapsi olisi siinä. Omien ahdistusten ja huimausten lomassa on välillä vaan niin vaikeaa nähdä mitään hyvää ja tuntuu että muut ne vaan mennä porskuttaa eteenpäin. Ja toisaalta taas kaipaan sitä lasta, että arki olisi edes jotakin, nytten kun en ole edes töissä. Tämä tuntuu tosi itsekkäältä ja mietin kovasti omia oloja ja olisiko minusta siihen, kuinka sairaudet vaikuttaa, jaksaisinko.. liikaa ajatuksia :) mutta en halua lasta pelinappulaksi jos omat voimat ei riitäkkään. Mutta olen kyllä kivasti saanut muunkin näkökulman täältä teiltä, kiitos hirveästi vastailuistanne.. jos tulee vielä jotain, niin laittakaan ihmeessä kokemuksia, teillä äiteinä niitä on ja arvostaisin mielipiteitänne kovasti =)
Itse olen hoitanut paljon lapsia ja työskennellyt mielenterveys/kehitysvamma puolella, nähty on paljon, mutta arvokkain tieto se teiltä tulee, en voi koskaan sanoa että tiedän miltä äitiys tuntuu jos naapurin lapsia hoidellut ja yön niitä syöttänyt tms.. kokemukset on teillä :)
Ahdistukset olisi kyllä hyvä saada purettua mahdollisimman minimiin, eikö terapiasta ole ollut hyötyä? Paniikkihäiriö on tosi yleinen eikä niinkään paha juttu, mut jos on jatkuva ahdistus niin se on se mistä pitäisi päästä eroon. Paniikkihäiriökin ajan kanssa yleensä lievenee. Ja tietty sitten kun on saanut ahdistuksen purettua niin yleensä loppuu paniikitkin. Tekisiköhän se työelämä hyvää sinulle, kotona olo voi lisätä sitä ahdistustakin. Vaikka sinulla on sairauksia niin voit päästä kuitenkin tasapainoon niiiden kanssa, jos on tahto niin on keinot, pitää vaan löytää ne.
on ollu hyötyä, mutta vasta nyt on saatu niitä pahimpia pelkoja ja asioita purettua. Työtä olisi vielä paljon, mutta terapia on loppumassa. Olen siellä jo niin kauan käynytkin.. Rankkoja asioita, joten ei ole ollut helppo edes puhua niistä ajoissa. Nyt sitten kun päästy asioita käymään läpi ja rämpimään, niin tietenki se loppuu! Paniikkihan minulla ollut jo 12-vuotiaasta, eli välillä tulee ja sitte on aikoja ettei sitä ole. Nyt taas aika että sitä on. Ja töihin tosiaan tässä yrittäny päästä, koska luultavasti helpottaa. Jouduin tuon selän takia pitkälle sairaslomalle, mutta uusia tuulia odottelen ennen joulua! hope so :)
No toivotaan sinulle onnea työn metsästykseen :) Itse juuri olen jäänyt hoitovapaalle töistä, ihanaa :) Ja kiire ei ole työmaailmaan ennenkuin ensi kesänä :)
kiitos ja ihanaa mammalomaa :)