Paniikkihäiriö ja narsismi

V*T*U*NTU*UT kirjoitti:

Kärsin nykyään paniikkihäiriöstä ja olen reipas 30 vuotias, se puhkesi minulla pari vuotta sitten kun jouduin ristiriitaiseen tilanteeseen. Silloin äitini syyllisti minua veljestäni joka on sairastanut aiemmin vakavan mieli sairauden. Veljeni alkoi oirehtia kun yksi sisaruksistani kuoli. Äitini muuttui aivan mahdottomaksi kuoleman jälkeen, hän syytti minua kaikesta mahdollisesta, enkä saanut hetken rauhaa. Kuollut kun oli suvun mustalammas, jota kaikki syyttivät ongelmistaan. Ensimmäisiä yöunia alkoi mennä ja paniikkihäiriö kesti aina koko yön. Aamulla kun pääsin töihin niin se loppui. Mutta kohta en jaksanut enää tehdä töitäkään. Hain pari vuotta sitten apua ja sain lääkityksen vaivaan. Se on helpottunut sittemmin, mutta nyt on mieleeni alkanut tulla tapahtumia lapsuudesta. Muutama päivä sitten pälkähti mieleeni vanha tapahtuma kun nukuin tuon sairaan kanssa samassa huoneessa, olin alle 10 vuotias. Äiti tuli huoneeseen ja oli iloinen. Meni niine hyvineen nukkumaan. Veli tuskaili yöllä ja puhui enkeleistä. Kuinka ne tulevat hakemaan. Kuuntelin sitä varmaan aamuyöhön asti ja sain paniikkikohtauksen miten ne enkelit hakevat minutkin. Seuraavana päivänä Äiti syytti minua että anna sen sairaan olla rauhassa. Sun takiasi se on noin huonovointinen. Äiti ei tehnyt mitään, ei yhtään mitään. Nyt olen niin P**R**LEEN vihainen sille ämmälle. Tuon tapahtuman jälkeen minua alettiin kiusaamaan koulussa todella rajusti ja sitä kesti 9 luokalle, äiti ei tehnyt mitään. Sanoi vain että ne lapset nyt on sellaisia. Opetti minulle että en saa pitää puoliani. Kerran rakas ystäväni niiltä ajoilta löi minua täysiä nyrkillä naamaan ja sanoi ettei tullut edes jälkeä. En voinut jostain syystä lyödä takaisin. Opettaja ei tehnyt mitään. Äiti viis veisasi tästäkin. Nyt olen tullut siihen tulokseen että perheemme on Narsistinen. Monet sisaruksistani oirehtivat, oikeastaan kaikki. Ovat niin hankalia tapauksia, että ovat yrittäneet torperoida kaiken elämässäni. Etten vain pärjäisi missään. Olen vasta nyt päässyt eroon niiden ja äitini aiheuttamasta syyllisyydestä. En enää välitä niistä. Tunnen vain vihaa ja joskus pientä syyllisyyttä siitä miten voin ajatella "rakkaistani" näin. Mutta kohta järki palaa päähän ja tunnen itsetuntoni olevan huipussaan. Toisin kuin muut sisarukseni, olen pärjännyt hyvin elämässäni. Minulle kasvoi valtava halu lapsena, näyttää kaikille miten minä pärjään. No rahallisesti pärjään hyvin, ja tuo hullu suku yrittää aina jotenkin saada kunniaa siitä että minä saan tulosta. Tekevät omakseen kovalla työllä aikaan saamiani saavutuksia. Niin kovalla työllä että sain burnoutin 7 vuotta sitten. En enää halua enkä voi kohdata äitiäni ollenkaan. Olen niin vihainen. Niin ja isää ei ole koskaan ollutkaan. En ole ollut Äidin kanssa yhteydessä ollenkaan 3 kuukauteen. Löytyykö muita samantyyppisiä kokemuksia vanhemmista? Kun netti on pullollaan parisuhteita, joissa ollaan narsistien kanssa. Ovatko useimmat sitten koko ikänsä vallan alla, ilman että huomaavat milloinkaan omaa alistuneisuuttaan. Kouluaikojen sairaat kuviot V****VAT niin paljon että melkein lähetin paikalliseen lehteen kirjoituksen kokemuksistani ja siitä kiusaaja joukosta, sekä opettajista ja rehtorista. Nuo turvalliset ammattilaiset kun eivät tehneet yhtään mitään. Opettaja kun oli väkivaltainen ja paiskasi yhden tytön seinään. Tekisi mieleni kostaa oikein kunnolla niille. Mutta toistaiseksi en ole lähettänyt sitä kirjoitusta mihinkään. Mutta toisaalta kun tiedän sen koulun tilan ja ne opettajat ovat vieläkin siellä munimassa, niin tekisi mieleni jotenkin asiaan vaikuttaa. Herättää ihmisiä. Samat p*skiaiset kirjoittelevat siitä miten ovat huolissaan yhteiskunnan tilasta. Mitä mieltä olette?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä