En tiedä, onko kenelläkään vastaavaa, mutta päätinpä kirjoittaa tänne ongelmastani. Luulin olevani sellainen ihminen, joka ei ihastuisi kehenkään kovin helpolla. Kuitenkin vastakkaisen sukupuolen omaavia ihmisiä tavatessani saatan ihastua ja kuljen ikäänkuin pää pilvissä. Olen aikuinen ihminen, ja outoa, miten käyttäydyn kuin joku varhaisteini, kun tapaan minua miellyttävän ihmisen. Yksinollessani saatan hymyillä vain muistellessani tilanteita, mitä tapahtui viimeksi ollessani ihastukseni kanssa.
Olen kuitenkin naimisissa. Minua hävettää käytökseni, yritän pitää tunteeni kurissa, mutta välillä ne saavat vallan. Rakastan puolisoani, mutta yli neljä vuotta yhdessäolleena puuttuu se jokin kipinä... mitä oli suhteen alussa. Toisen tuntee jo niin perinpohjin, ettei mitään uutta ole enää odotettavissa. En kuitenkaan ole mitään pettäjätyyppiä, joka hyppää sänkyyn toisen kanssa heti kun tilaisuus tulee. Olen uskollinen miehelleni.
Ihastuminen on minulle kuin huumetta. Tiedän, että jos tekisin taas uuden suhteen jonkun kanssa, siitä myös sammuisi se alkuhuuma ja arjen kanssa pitäisi tulla toimeen. Ihan kuin yrittäisin paeta arkea ihastumisilla. Joskus pelkään, että tunne toiselta osapuolelta olisi samanlainen ja se johtaisi ulkopuoliseen suhteeseen. En haluaisi sitä, en halua käyttää toisten tunteita itsekkäästi hyväksi vain sen takia, että minulla olisi parempi olo. Ongelmaksi tekee myös se, että monet ovat kuvanneet minua ihan hyvännäköiseksi (itse pidän itseäni ihan tavallisen näköisenä).
Kertokaa, miten pääsisin eroon ihastumisen tunteesta, etten liitelisi missään pilvilinnoissa vaan keskittyisin enemmän mieheeni? Yritänkö paikata suhteessani jotain noilla ihastumisilla? Missä menee tavallisen ihastumisen ja epänormaalin ihastumisen raja? Miten päästä eroon ihastumisen riippuvuudesta?
Olen kuitenkin naimisissa. Minua hävettää käytökseni, yritän pitää tunteeni kurissa, mutta välillä ne saavat vallan. Rakastan puolisoani, mutta yli neljä vuotta yhdessäolleena puuttuu se jokin kipinä... mitä oli suhteen alussa. Toisen tuntee jo niin perinpohjin, ettei mitään uutta ole enää odotettavissa. En kuitenkaan ole mitään pettäjätyyppiä, joka hyppää sänkyyn toisen kanssa heti kun tilaisuus tulee. Olen uskollinen miehelleni.
Ihastuminen on minulle kuin huumetta. Tiedän, että jos tekisin taas uuden suhteen jonkun kanssa, siitä myös sammuisi se alkuhuuma ja arjen kanssa pitäisi tulla toimeen. Ihan kuin yrittäisin paeta arkea ihastumisilla. Joskus pelkään, että tunne toiselta osapuolelta olisi samanlainen ja se johtaisi ulkopuoliseen suhteeseen. En haluaisi sitä, en halua käyttää toisten tunteita itsekkäästi hyväksi vain sen takia, että minulla olisi parempi olo. Ongelmaksi tekee myös se, että monet ovat kuvanneet minua ihan hyvännäköiseksi (itse pidän itseäni ihan tavallisen näköisenä).
Kertokaa, miten pääsisin eroon ihastumisen tunteesta, etten liitelisi missään pilvilinnoissa vaan keskittyisin enemmän mieheeni? Yritänkö paikata suhteessani jotain noilla ihastumisilla? Missä menee tavallisen ihastumisen ja epänormaalin ihastumisen raja? Miten päästä eroon ihastumisen riippuvuudesta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minäkin tiedän tuon tunteen. Ja luulen selvittäneeni mikä se on. Sehän on... elämää.