Moi.
Masentaa kauheasti.. Kaikkea paskaa on tapahtunut mulle
1. Ystävät.. Kaksi minun sydänystävääni petti minut niin raa´alla tavalla. Toinen ei kutsunut omiin häihinsä ja jätti minut jonkun pienen asian takia, mistä minulla ei ole tietoakaan. Lähetin hänelle email, txt ja kysyin mitä olen tehnyt ja pyysin anteeksi. Ei vastausta. Hän sanoi minulle että me tullaan aina olemaan parhaita ystäviä ja vietimmekin melkein joka päivä yhdessä.. Toinen kerta sattui, kun toinen paraskaverini lupas minulle, että nähdään to ja ei kuulunut tytöstä mitään.. ei ole vielä tänäänkään kuulunut. Olen soittanut ja laittanut viestiä ja mielestäni en ole mitään tehnyt.. Kappas vaan näin facebookissa, että hän oli päivittänyt kiinnostuksen kohteitaan 20tuntia sitten. Ei sitten viitsinyt lähettää minulle viestiä?
2. Äiti eroamassa miehestään.. Kysyin häneltä, että haluatko olla hänen kans ja hän ei kuulemma tiedä.. Sekava tilanne. Olen tuntenut äitini miesystävän yli 10 vuotta ja asunut kauemmin kuin oman isäni kanssa.
3. ISÄ. En tiedä mitä tekisin, koska isäni on liian vaativa. Hän esimerkiksi vaatii, että menen lääkkikseen. Jos en mene olen hänen mukaansa luuseri. Hän suuttuu ja hermostuu todella pienisti asioista esimerkiksi jos ruokaa tippuu vahingossa lattialle/joku menee rikki. Hän esimerkiksi alkoi huutamaan minulle kun nostin lautasen päältä haarukan ja veitsen pois. Ruoka ei kuulemma ollut vielä valmista.
4. Pimeys ahdistaa.. tuntuu ettei jaksa eikä huvita mikäään. Jouduin esimerkiksi lopettamaan koulun puoli puoli vuotta sitten sosiaalisten tilanteiden pelon ja masennuksen vuoksi. Masennus hellitti, sos. tilanteiden pelko ei. Ihmiset syrjivät minua koulussa ja jäin yksin. Itkin vessassa aina yksin.
5. Psykologini. Muutin uudelle paikkakunnalle ja en saa oikein hyviä kontakteja tai ei oikein synkkaa uuden psykologini kanssa. Tuntuu, että hän vähän vähättelelee minun ongelmiani ja masennusta yleensä. Hän on jop ymmrtänyt, että masennukseni on jo parantunut ja niin loppuvaiheessa, että ajat voidaan kohta peruttaa. Masennukseni ei ole todellakaan parantunut vaan pahentunut.. Lopetin lääkkeet myös kesällä ja menin hulluksi: aloin viillellä ja puhumaan sekavia. En voi ilmoittaa psykologille, että olenkin kauhean sairas, koska hän ihmettelisi miksen aiemmin kertonut. En vaan pysty kertomaan hänelle kaikkea asioita ja pahimpia asioita esim viiltelystä. Tuntuu, että jos yhtäkkiä sanoisin että btw kaikki on päin persettä, niin pettäisin sillä oman itseni ja taas epäonnistuisin. Olen yrittänyt parantua tästä paskasta, mutta en tiedä pystynkö. Nyttenkin pyörii itsesatuttamismietteet mielessä.
Kiitos niille jotka jaksoivat lukea.
Poikaystäväni ei halua että käytän lääkkeitä, kun hän huomasi kuinka sekaisin menin. Yritin selittää hänelle, että se oli sen jälkeen kun lopetin lääkkkeet yhtäkkiä. Silloin kun käytin, ei minulla ollut mitään ongelmia. Vähän turtunut olo ehkä..
Masentaa kauheasti.. Kaikkea paskaa on tapahtunut mulle
1. Ystävät.. Kaksi minun sydänystävääni petti minut niin raa´alla tavalla. Toinen ei kutsunut omiin häihinsä ja jätti minut jonkun pienen asian takia, mistä minulla ei ole tietoakaan. Lähetin hänelle email, txt ja kysyin mitä olen tehnyt ja pyysin anteeksi. Ei vastausta. Hän sanoi minulle että me tullaan aina olemaan parhaita ystäviä ja vietimmekin melkein joka päivä yhdessä.. Toinen kerta sattui, kun toinen paraskaverini lupas minulle, että nähdään to ja ei kuulunut tytöstä mitään.. ei ole vielä tänäänkään kuulunut. Olen soittanut ja laittanut viestiä ja mielestäni en ole mitään tehnyt.. Kappas vaan näin facebookissa, että hän oli päivittänyt kiinnostuksen kohteitaan 20tuntia sitten. Ei sitten viitsinyt lähettää minulle viestiä?
2. Äiti eroamassa miehestään.. Kysyin häneltä, että haluatko olla hänen kans ja hän ei kuulemma tiedä.. Sekava tilanne. Olen tuntenut äitini miesystävän yli 10 vuotta ja asunut kauemmin kuin oman isäni kanssa.
3. ISÄ. En tiedä mitä tekisin, koska isäni on liian vaativa. Hän esimerkiksi vaatii, että menen lääkkikseen. Jos en mene olen hänen mukaansa luuseri. Hän suuttuu ja hermostuu todella pienisti asioista esimerkiksi jos ruokaa tippuu vahingossa lattialle/joku menee rikki. Hän esimerkiksi alkoi huutamaan minulle kun nostin lautasen päältä haarukan ja veitsen pois. Ruoka ei kuulemma ollut vielä valmista.
4. Pimeys ahdistaa.. tuntuu ettei jaksa eikä huvita mikäään. Jouduin esimerkiksi lopettamaan koulun puoli puoli vuotta sitten sosiaalisten tilanteiden pelon ja masennuksen vuoksi. Masennus hellitti, sos. tilanteiden pelko ei. Ihmiset syrjivät minua koulussa ja jäin yksin. Itkin vessassa aina yksin.
5. Psykologini. Muutin uudelle paikkakunnalle ja en saa oikein hyviä kontakteja tai ei oikein synkkaa uuden psykologini kanssa. Tuntuu, että hän vähän vähättelelee minun ongelmiani ja masennusta yleensä. Hän on jop ymmrtänyt, että masennukseni on jo parantunut ja niin loppuvaiheessa, että ajat voidaan kohta peruttaa. Masennukseni ei ole todellakaan parantunut vaan pahentunut.. Lopetin lääkkeet myös kesällä ja menin hulluksi: aloin viillellä ja puhumaan sekavia. En voi ilmoittaa psykologille, että olenkin kauhean sairas, koska hän ihmettelisi miksen aiemmin kertonut. En vaan pysty kertomaan hänelle kaikkea asioita ja pahimpia asioita esim viiltelystä. Tuntuu, että jos yhtäkkiä sanoisin että btw kaikki on päin persettä, niin pettäisin sillä oman itseni ja taas epäonnistuisin. Olen yrittänyt parantua tästä paskasta, mutta en tiedä pystynkö. Nyttenkin pyörii itsesatuttamismietteet mielessä.
Kiitos niille jotka jaksoivat lukea.
Poikaystäväni ei halua että käytän lääkkeitä, kun hän huomasi kuinka sekaisin menin. Yritin selittää hänelle, että se oli sen jälkeen kun lopetin lääkkkeet yhtäkkiä. Silloin kun käytin, ei minulla ollut mitään ongelmia. Vähän turtunut olo ehkä..
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hae uusi psykologi itsellesi jos edellisen kanssa ei toimi. Oikeanlainen lääkitys on lisäksi tärkeä osa, olen sitä mieltä että sinun pitäisi jatkaa lääkkeiden syömistä jos se auttoi sinua.
Moi,
En osaa välttämättä antaa hyviä neuvoja, mutta pari asiaa tuli mieleen kirjoituksestasi.
Älä ota syyllisyyttä ystäviesi käyttäytymisestä sinua kohtaan. Jos he eivät halua olla yhteydessä, niin kannattaa hakeutua muutoin ihmisten seuraan. Ottaa yhteyttä muihin ystäviin, kavereihin, tuttaviin. Mennä vaikka johonkin harrastusryhmään, missä tapaa samanhenkisiä.
Isäsi käytös tuntuu kohtuuttomalta siihen nähden mitä on oikeasti tapahtunut. Olisi tärkeää ettet ota paineita isäsi luomista odotuksista itseäsi kohtaan. Jokainen luo tulevaisuutensa itse ja moni elämä on epäonnistunut toisten toiveiden mukaan elämisen takia. Eli kannattaa miettiä mikä itseä kiinnostaa ja suuntautua sen mukaan. Kerroit että olet lopettanut koulun. Olisiko sinulla kuitenkin mahdollisuus opiskella vaikka iltalinjalla, ottaa yksityistunteja tms.? Opiskelua ei kannata missään nimessä uhrata kiusaamisen takia, jota on joutunut kokemaan ja joka on kyllä vakava ongelma sinänsä.
Mun mielestä sun kannattaisi kertoa tilanteesi psykologille niin kuin se on. Mitä hävittävää sinulla oikeastaan on? Ehkä pelkäät paljastuvasi, ettet ole kertonut totuutta, mutta siihen näyttäisi olevan syytä myös terapeutissa: hän ei ehkä ole tuntunut tarpeeksi luotettavalta. Mutta: parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itse terapian läpikäyneenä voin sanoa, että rehellisyys on tosi tärkeää - eihän ihmistä oikeastaan voi kunnolla auttaa, jos hän ei kerro asioita niin kuin ne on. Sanoit, että sinusta tuntuu kuin pettäisit itsesi kertoessasi asioiden todellisen laidan. Minusta tuntuu pikemminkin, että petät itseäsi niin kauan, kun salailet. Sitten, jos psykologin kanssa ei edelleenkään ala sujua, niin kannattaa rohkeasti etsiä käsiinsä joku muu auttaja. Julkisella puolella on varmasti tarjontaa. Käsittääkseni yksityisillä psykologeilla voi käydä koekäynnillä ilmaiseksi. Älä missään nimessä luovuta! Voimia sinulle elämääsi!
Mene käymässä jossain seurakunnan nuorten illoissa tai jossain vast. avon voi saada yllättävältä taholta
Hei sinä täytyy mennä psykiatrian erikois lääkärille.Löytyy varmasti lääkkeittä joka autaa,jos et tee mitään asialle niin se tulee olemaan 10 kertaa vaikempi(jos edes mahdollista)parantumaan!!!!En tiedä sun ikä onko mahdollista muutta pois kotoa,ja miettimään mitä on sulle paras.Ja neuottaisin että ottaisit vanhemmat mukaan lääkäriin,niin lääkäri voi selittää myös heille miten huono sinä voit.Älä mene ensiks psykologiaan. Minä olen kärsinyt masennusta 12 vuotta olen 40 .
Itse olen vakavasti masentunut entinen laitospotilas 17v.
Kaikkea paskaa on tapahtunut minulle- asenteella et pääse vielä pitkälle. Tekstistä päätellen olet kovin nuori jolloin asiat tuntuvat useammin hieman dramaattisemmilta mitä ovat mutta luettelemasi ongelmat kuvaavat normaalia kanssakäymistä.
Aikuistuessa näihin asioihin tulee uusia perspektiivejä, siihen mennessä psykologit ja lääkkeet voivat antaa tietä pimeällä mutta ihan itse ne merkittävät askeleet on tehtävä.
Pärjäilyä.
Pahan masennuksen huomasin itselläni juuri muutema päivä sitten. Minulla on mies ja yksi lapsi joka on nyt reilu vuoden. Olen vasta 19 vuotias. Kotona oleminen ja yksin oleminen on ollut vaikeata jo pidemmänaikaa, miehen kanssa olemme riidelleet paljon kotitöistä ja lapsemme hoidosta. Tietenkin koitan hoitaa kaiken koska olen kotona ja mies käy töissä. Mutta isänä ja miehenä ajattelen että hänelle on myös vastuu olla lapsen kansa kun tulee töistä, näin ei kuitenkaan tapahdu. Mieheni nukkuu päivällä, katsoo telkkaria ja menee yö unille. Pää asiallesesti tuntuu kuni olisin yh äiti. Asiasta olen yrittänyt puhua mutta hyöty on ollut vain kova huuto ja riita.
Elämä on tuntunut raskaammalta ja raskaammalta åäivä päivältä, ystävt eivät käy luonani kylässä ja itse tunnen olevani vankina kotona, en pääse mihinkään, enkä tiedä haluanko päästä. Joka tapaiksessa. Kävimme kaverimme häissä meiheni kanssa, Häät loppuivat ja jatkot olivat päällä. Tiesin että ei paranisi juoda, ainakaan niin paljon kun join. Silti join. Mieheni sanoi jotain, mikä loukkasi , siihen yhdistettynä aikaisemmat riidat ja paha olo sisälläni. Loppu tulos oli tramaattinen, koitin päästä hengestäni, viiltämällä ranteet auki kuin pahempikin teini tyttö, vaikka olen aikuinen ja äiti!! Eräs mieheni kaveri tuli ottamaan minulta saksia, siinä niistä riidellessämme hän sai myös haavan kämmeneensä. Olo on entistäkin kauheampi kun pohdin tätä hirveää käyttäytymistä. Voisin pysyä pois päivän valosta, sängyssä kaikki päivät jos minulla ei olisi pientä tyttöäni. En tiedä kuinka voin tästä enää ikinä jatkaa normaalisit. Itken joka ilta enne nukahtamista ja mietin onko tämä sittenkään masennusta? Jos olen hullu? kirjaimellisesti hullu? miten tämä elämä päättyy. Enuskaltaudu lääkäriin, pelkään että minut lytätään,haukutaan ja ajetaan täysin lyttyyn. Ennen kaikkea pelkään menettäväni ainoan elämän valopilkun, lapseni. Toivon ettei kukaan täällä, tämän paljastukseni jälkeen ala morkkaamaan minua, vaikka syytä olisi, tiedän. En vain mahda tälle mitää ja toivottavasti se ymmärretään .
Asiaan ei auttanut, että parhaan kaverini kuolemasta tuli kaksi vuotta täyteen. Haudalla olen käynyt vain vuosipäivinä ja syntymäpäivinä, en voi käydä siellä. Syyllisyys alkaa kalvamaan ja saman illan asiat toistuvat päässä, jolloin nukkumisesta ei tule mitään ja kaikki menee ohi huomaamatta,siltä tuntuu. Elämässä ei ole keskitietä, siltä tuntuu. On vain hyvä ja paha. Minun elämässäni hallitsee tällä hetkellä vain paha
minkä takia podet syyllisyyttä kaverisi kuolemasta?
minulla epäilty olevan lievä psykoosi. kannattaa puhua jollekulle, en usko että lääkäri haukkuu sinut lyttyyn. ammatissaan he yrittävät auttaa.
minulla vähän sama, elämää hallitsee ikävät ajatukset ja tunteet.
kaikista negatiivisista tunteista ja ajatuksista kannattaa puhua, syyllisyydestä ja peloistaan (pelko hulluudesta).
et sinä ainakaan kovin sekaisin voi olla koska tekstisi on täysin ymmärrettävää. tietysti, ymmärrän oman tilani tietäessäni että olo voi tuntua sekavalta yhtenä hetkenä ja toisena, kun asioihin tulee selvyyttä, voi huomata voivansa jo paljon paremmin.
pärjäilyä todellakin :)
kalvaa. Varmasti jokainen teistä tai en ole varma,huomasi lehdessä jutun pari vuotta sitten tytöstä joka tippui moottorietien sillalta alas, tämä oli minun paras kaveri. Ja olin yksi kaveruksista joka oli samassa taxissa ja minä olin se joka riiteli tuon tytön kanssa joka jäi taxista pois,jos en olisi riidellyt hänen kanssaan niin näin ei olisi varmastikkaan käynyt tai jos olisin jäänyt myös pois ,asiat olisivat toisin. Hän oli kuitenkin paras kaverini, minun olisi pitänyt ollA hänen mukanaa!! mutta ei en ollut. En ajatellut että asia päättyisi näin, ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun riitelimme ja jompikumpi lähtee suutuksissaan tilaanteesta pois, näin oli käynyt useasti. Mutta tällä kerralla, se oli viimeinen riita jota en ikinä saa anteeksi
voi, mullakin on ollut ongelmia parhaan kaverini kanssa, ja, no, muissakin ihmissuhteissa..
jos kertoisin kaiken siitä tulisi liian pitkä juttu..vaikeaa olisi edes yrittää selittää :)
mutta näin lyhykäisesti nyt masentaa se että kukaan ei oikeastaan ole kiinnostunut musta, joku kenelle lähetän fb:ssä viestiä ei vastaa, joku poistaa kavereista.. harmittaa että lukion alussa en kunnolla tutustunut kehenkään, mulla on elämässä ollu tosi vähän ihmissuhteita (niitä tosin joskus en kaivannutkaan että itseään kai saa syyttää siitä että nyt niitä periaatteessa ei ole :)).
ja sitten kun olis kiva tietää syy.. en ole outo, mielestäni tosi mukava heppu.
yks syy minkä keksin on ihan psykoottinen, tosin, monia aika hämmästyttäviä asioita on tapahtunut viime vuoden aikana joista en sen enempää ryhdy kertomaan, tulisi taas niin pitkä juttu.
ole onnekas että sinulla on poikaystävä :) itse olen niin paatunut romantikko että minun on jopa vähän vaikea ymärtää että joku voi olla todella huonossa kunnossa seurustellessaan.. ja vähän, tai, todella paljon, myös hävettää, tunnen itseni typeräksi muiden rinnalla kun olen näin tunteellinen, tai romanttinen, että ihastun johonkuhun ja sitten siitä tulee melkeinpä pakkomielle mulle... niin, vähän sellastakin on tapahtunut. hävettää, surettaa, olla ihastunut ihmiseen josta samalla aikaa ei pidä. hullua? rakkautta...?
mietin, että olisinko erilainen, jos olisi (ollut) enemmän ihmissuhteita, parempia ihmissuhteita, ja pitävätkö muut mua ihan outona sen takia miten ihastun johonkuhun. tuntuu niin kurjalta!
kun haluaa muille vaan hyvää, ja sitten saa likaa naamalleen.. muuttaa kummasti luonnetta. sitä alkaa ylpeäksi ja itselliseksi.
huoh.. luultavasti (?) ongelmani ovat pienempiä kuin sinulla. minulla ei taida olla masennusta, mutta ahdistusta ja psykoottisia pelkoja kylläkin.
en edes pysty itkemään. haluaisin itkeä, haluaisin purkaa tunteita, pahan olon pois, mutta se ei vain tule. ei ole oikeastaan ketään kuka lohduttaisi "älä niistä välitä" "oot parempi ihminen" "sä löydät parempia kavereita" "ethän säkään niistä ihmisistä oo erityisen kiinnostunut" "niiden ajattelu tuottaa sulle vaan harmia, älä rääkkää ittees" joutuu vaan itelleen hokeen tätä.. ei se kamalasti piristä, vetäydyttää vaan enemmän kuorensa sisään.
kai mä tunnen itteni jollain lailla huonoks, epävarma muitten ihmisten mielipiteistä, tuntuu että täytyy olla täydellinen muiden kanssa että susta pidettäis... onko ihmiset saanu musta ihan väärän kuvan? se jo ois melkein helpottava ratkaisu.
noh, pyydän anteeksi että näin tulin vuodattamaan omaa pahaa oloa tänne kun sä pyydät apua :)
oli tässä ehkä taka-ajatuksena se, että lohduttaisi saada kommenttia mistä selviää ettei ole yksin surullinen...
Vaikka minulla on mies, niin ei hän saa minun oloani paremmaksi ollenkaan, en tiedä yrittääköhän edes, mutta en ainakaan itse sitä huomaa. Kavereita ei ole minullakaan. Kaikilla on omat juttunsa, olen niin jäänyt pois kaikesta lapsen myötä ja jo sen takia että en kehtaa kysyä mukaan kun pelkään että minua ajtellaan tuppautujana ja miksi minua ei kysytä mukaann? en tiedä, ehkä on parempi ettei itsekkään kysy voiko päästä mukaan kun kerta seura tunnu kelpaavan...
Ehkä olisi mukavampi nähdä ihmisiä joilla on samat tunteet kun itsellä. Voisi kuunnella toistA ja kertoa samalla omat huolensa ja paineensa. Ihminen joka ei ikinä ole ollut samassa tilanteessa ei ymmärrä ainakaan niinkuin pitäisi... Sielun veljet olisivat varmasti iso henkireikä tälläiseen. en tiedä.
PS. Kyllä sinä sen oman rakkaasi vielä löydät, älä pidä asian kanssa hoppua. En tiedä minkä ikäinen olet mutta et hirveän vanhalta kuulosta... Joten eiköhän se kohdalle osu ja se on paras tunne mailmassa! Itse olen alkanut jo epäilemään, onko mieheni sittemnkään SE oikea minulle.. Toivon ja yritän saada pääni takaisin raiteille, siinäkin suhteessa.
nyt masentaa aivan kauheasti olen muuttanut uudelle paikkakunalle ja asustellut täällä pk seudulla nyt yli puolivuotta tuntuu että en saa mistään kiinni ja ihmiset täällä niin outoj välillä.. työssä käyn mutta siinä se sitten onkin.. muuttaa takaisin ei voi koska minulla on vakityö ja saisin karennssin jos irtisanoisin itseni ja lähtisin takaisin. välillä tuntuu että voisi laittaa narunjatkeeksi itseni.
Oikeesti!
1. Puhu sun kavereiden kanssa. Jos ei tuu vastausta hanki uudet kaverit. Ei helppoa, mutta onko parempaa ratkaisua?
2. Jos äitisi eroaa miesystävästään, niin voittehan aina pysyä ystävinä. Tämä neuvo kuulostaa kuivalta, mutta onko parempaa ideaa? Voithan aina puhua tälle henkilölle.
3. Puhu isällesi. Jos ei auta niin huuda vaikka, mutta sanon sinulle. = Jos et halua mennä lääkikseen, älä mene lääkikseen. Et saa antaa hänen pompotella!!!
4. Puhu tuostakin psygologille.
5. Tiedän että nyt tulee vaikea neuvo, mutta voithan silti tehdä tämän. Sano psygologille mitä tunnet. Tärkeää on puhuminen. Sano vaikka, että et voi kertoa kaikkea niin nopeasti tai sinulla on asioita joita et ole kertonut. Jos muu ei auta vaihda psygologia.
MUISTA! Sinä et petä itseäsi, sinä parannut jos uskot siihen, tie on pitkä ja vaikea, mutta selviät siitä. Lääkkeisiin en osaa sanoa mitään, mutta puhu niistä psygologin kanssa (vaikka se olisi kuinka vaikeaa).
Lopeta viiltely. Lopeta se kun vielä voit. Olen itsekkin viilellyt ja tiedän että sinun PITÄÄ lopettaa. Tiedän kuinka vaikeaa sinulla on, mutta sinä pystyt siihen.
- Voimahali