Mulla on epävakaa persoonallisuus. Suurimman osan ajasta ihan pidänkin siitä. Asioissa on aina syvyyttä. Asioiden syvyys on aina helppo ymmärtää. Maailma tanssii, kun se tanssii.
Olen aina "se omalaatuinen" tai "se taiteellinen", se ei haittaa. En ehkä haluaisi ollakaan helposti ymmärretty, ainakaan noin yleisesti. Saa pitää oman etäisyytensä, itsensä.
Mä tykkään mun isästä, se on kiltti, huolehtiva, tilaa antava eikä tuomitse. Äitisuhde on aika huono. En kestä olla äidin seurassa kauheasti. Äiti on aina syyttänyt mua siitä, että käyn niin harvoin. Musta tuntuu välillä, että olisi helpompaa olla näkemättä sitä ollenkaan. Mutta se on väärin, tiedän sen. Kukaan muu ei juuri tunnu ymmärtävän miksi on niin vaikea kestää äitiä. Joku lapsuudenkaveri heitoistaan päätellen jotenkin ymmärtää ja isä ehkä myös. Kaikki muut sanovat, että minussa vaan on vikaa, kun tapaavat äitini. Se tuntuu pahalta, että kukaan ei ymmärrä. En minäkään aina ymmärrä miten joku asia on niin vaikeaa. Mä olen ensinäkin edelleen kauhean vihainen äidille siitä, että se petti isää. En voi sietää sen moraalia. En sen yhdenillanjuttuja ja monien miesten deittailua samaan aikaan. Heti, kun joku jää kahden äidin kanssa, se selittää kuinka isäni oli täysi hirviö. Sitten minulle sanotaan, että mitä sinä valehtelet äidistäsi. En kestä sitä, että tuntuu, että kaikki alkuun pitävät siitä ja tuntuvat jopa puolustavan sitä, kun vaan sanon että en halua mennä sinne. Pelkään kovasti sitä, että olisin äitini kaltainen. Pelkään sitä niin paljon, että pidän itselleni maailman tiukimpia moraalirajoja. Tuntuu hyvältä vain, jos noudatan niitä äärettömän tarkasti. Onneksi jopa näytän enemmän isältäni, hassua kyllä mutta se tuntuu helpottavan. En juurikaan näytä äidiltä. Viimeksi, kun kävimme sen luona, se halasi ensin. Niin kuin se tekee. Sillä tavalla rutistaa liian lujaa ja sanoo jotain sellaista, kuinka olen sen(omaisuutta). Sitten se hehkutti runoa, joka kertoo siitä kuinka nainen lataa asetta kellarissa. Ampuu miehensä ja lähtee rakastajansa kanssa auringon lämpöön. Se ei lopettanut puhumista siitä, kuinka se runo iski. Piti lukea se meille ääneen. Mainitsi välissä jotain isästäni. Taas hehkutti runoa minulle ja sisarrukselleni. Tuntui, että en kestä enää. Äiti on ollut myös työpaikkakiusaaja. Poikaystäväni ei usko sitä, kun kerran mainitsin asiasta. Äiti oli silloin jopa puhuttelussa työpaikalla. Tuntuu, että kellään muulla ei ole tällaisia ongelmia. Kukaan ei oikein ymmärrä. En viitsi edes puhua asiasta, koska kuulen aina että vika on minussa. Keksin vaan, että en halua nyt käydä äidillä, koska olen vain laiska. Joskus mietin johtuuko tämä minusta ja siitä, että olen hullu. Vai olenko hullu, koska äitini on sellainen. Ei tämä haittaa muuten. Mutta haluaisin niiiiin paljon viettää joskus joulun olematta äidillä. Äiti pakottaa sinne. Alkaa huutaa ja itkeä, että pilaan sen joulun. Sen mielestä minun kuuluu olla erossa avopuolisostani, jos se haluaa olla joulun vanhemmillaan. Siihen en suostuisi ikinä ja haluan olla sen vanhemmillakin, joten joudutaan aina matkustamaan jouluisin ja aikaa ei jää enää käydä isälläni, jossa haluaisin käydä. Isäni vietti monta joulua ihan yksinkin, eikä äiti antanut meidän mennä sinne, kun olimme nuorempia, vaikka se olisi ollut isän yksinäisiin jouluihin tärkeää. Tuntuu syylliseltä. En taida uskaltaa sanoa äidilleni kunnolla vastaan, koska aina kun olen sanonut, olen jäänyt yksin. Siskoni siirtyy äidin puolelle siinä vaiheessa, kun se alkaa huutaa ja itkeä. Äidin mies syyttää minua, jos itketän äitiä. Haluaisin silti joskus tehdä niin kuin itse haluan.
Olen aina "se omalaatuinen" tai "se taiteellinen", se ei haittaa. En ehkä haluaisi ollakaan helposti ymmärretty, ainakaan noin yleisesti. Saa pitää oman etäisyytensä, itsensä.
Mä tykkään mun isästä, se on kiltti, huolehtiva, tilaa antava eikä tuomitse. Äitisuhde on aika huono. En kestä olla äidin seurassa kauheasti. Äiti on aina syyttänyt mua siitä, että käyn niin harvoin. Musta tuntuu välillä, että olisi helpompaa olla näkemättä sitä ollenkaan. Mutta se on väärin, tiedän sen. Kukaan muu ei juuri tunnu ymmärtävän miksi on niin vaikea kestää äitiä. Joku lapsuudenkaveri heitoistaan päätellen jotenkin ymmärtää ja isä ehkä myös. Kaikki muut sanovat, että minussa vaan on vikaa, kun tapaavat äitini. Se tuntuu pahalta, että kukaan ei ymmärrä. En minäkään aina ymmärrä miten joku asia on niin vaikeaa. Mä olen ensinäkin edelleen kauhean vihainen äidille siitä, että se petti isää. En voi sietää sen moraalia. En sen yhdenillanjuttuja ja monien miesten deittailua samaan aikaan. Heti, kun joku jää kahden äidin kanssa, se selittää kuinka isäni oli täysi hirviö. Sitten minulle sanotaan, että mitä sinä valehtelet äidistäsi. En kestä sitä, että tuntuu, että kaikki alkuun pitävät siitä ja tuntuvat jopa puolustavan sitä, kun vaan sanon että en halua mennä sinne. Pelkään kovasti sitä, että olisin äitini kaltainen. Pelkään sitä niin paljon, että pidän itselleni maailman tiukimpia moraalirajoja. Tuntuu hyvältä vain, jos noudatan niitä äärettömän tarkasti. Onneksi jopa näytän enemmän isältäni, hassua kyllä mutta se tuntuu helpottavan. En juurikaan näytä äidiltä. Viimeksi, kun kävimme sen luona, se halasi ensin. Niin kuin se tekee. Sillä tavalla rutistaa liian lujaa ja sanoo jotain sellaista, kuinka olen sen(omaisuutta). Sitten se hehkutti runoa, joka kertoo siitä kuinka nainen lataa asetta kellarissa. Ampuu miehensä ja lähtee rakastajansa kanssa auringon lämpöön. Se ei lopettanut puhumista siitä, kuinka se runo iski. Piti lukea se meille ääneen. Mainitsi välissä jotain isästäni. Taas hehkutti runoa minulle ja sisarrukselleni. Tuntui, että en kestä enää. Äiti on ollut myös työpaikkakiusaaja. Poikaystäväni ei usko sitä, kun kerran mainitsin asiasta. Äiti oli silloin jopa puhuttelussa työpaikalla. Tuntuu, että kellään muulla ei ole tällaisia ongelmia. Kukaan ei oikein ymmärrä. En viitsi edes puhua asiasta, koska kuulen aina että vika on minussa. Keksin vaan, että en halua nyt käydä äidillä, koska olen vain laiska. Joskus mietin johtuuko tämä minusta ja siitä, että olen hullu. Vai olenko hullu, koska äitini on sellainen. Ei tämä haittaa muuten. Mutta haluaisin niiiiin paljon viettää joskus joulun olematta äidillä. Äiti pakottaa sinne. Alkaa huutaa ja itkeä, että pilaan sen joulun. Sen mielestä minun kuuluu olla erossa avopuolisostani, jos se haluaa olla joulun vanhemmillaan. Siihen en suostuisi ikinä ja haluan olla sen vanhemmillakin, joten joudutaan aina matkustamaan jouluisin ja aikaa ei jää enää käydä isälläni, jossa haluaisin käydä. Isäni vietti monta joulua ihan yksinkin, eikä äiti antanut meidän mennä sinne, kun olimme nuorempia, vaikka se olisi ollut isän yksinäisiin jouluihin tärkeää. Tuntuu syylliseltä. En taida uskaltaa sanoa äidilleni kunnolla vastaan, koska aina kun olen sanonut, olen jäänyt yksin. Siskoni siirtyy äidin puolelle siinä vaiheessa, kun se alkaa huutaa ja itkeä. Äidin mies syyttää minua, jos itketän äitiä. Haluaisin silti joskus tehdä niin kuin itse haluan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kun et ole jakanut tekstiä ollenkaan :(
jaksa lukea kun ei ole yhden yhtä kappalejakoa;((
Viestisi sopii Suku on pahin -keskusteluihin. Meitä narsistiäitien uhreja löytyy sieltä paljon.
Kuten toiset jo mainitsivatkin, käytä kappalejakoa, kun kirjoitat sinne.
viettämään joulua miten haluat?
Ainoastaan sinä itse!
Kaikki vanhemmat eivät ole rakastamisen arvoisia.
Tavallaan kyllä vietetään joulu juuri niin kuin halutaankin. Se vaan tarkoittaa sitä, että me vietetään poikaystäväni kanssa toinen "joulu" viikkoa ennen joulua. Että teen kaikki koristelut, joulumössöt, kinkun jne. Jouluruuat tulee syötyä aika moneen kertaan pitkän kaavan mukaan, mutta haluan ihan rauhassakin viettää sitä joulua. Niin, että voi vaan sitten istuskella ja nauttia toisen seurasta ja joulutunnelmasta. Ja olla kotona vaan kahdestaan sen lähimmän ihmisen kanssa.
Käytännössähän se on kai kompromissi, mutta se toimii niinkin. Ainut, mikä siitä jää on se isällä käyminen. Joskus saan sen mahdutettua ja joskus en. Mun on tosi vaikea sanoa mun äidille, että ei. Olen yrittänyt, mutta se tilanne menee niin kauheaksi. Äiti ajattelee, että olen sen omaisuutta. Ja sitten se mielessään (siis aivan yksinään, isäni on ihan normaali) käy taistelua, että me olemme vain sen omaisuutta eikä isän. Se saa ihan sairaan raivarin, jos edes vähän vihjaisen, että menisin mielummin isän luo.
Poikaystäväni tykkää käydä äitini luona, vaikka ei sekään siitä paikasta toiseen ajelusta pidä. Se siellä käyminen ei vaivaa sitä ja se on varmasti se suurin syy, että en viitsi aloittaa sitä riitaa. Tuskin saisin siihen tukeakaan. Ja se pitäisi aloittaa varmaan jo juhannuksena. Mulla on kuitenkin ihan hyvä olo siellä, kun poikaystävä on siellä myös. Se on ollut ihan kauheaa ilman sitä joskus sinkkuaikoina.
Mun äiti ei ole narsisti, mitä jossain ylempänä sanottiin. En kertakaikkiaan voi sietää sitä, että narsisti sanaa käytetään niin herkästi ja aivan täysin väärin. Tiedän ne diagnostiset kriteerit enkä ole vielä koskaan tavannut ketään, joka niihin sopisi. Vaikka ilmeisesti sanan käyttöasteesta päätellen narsisteja olisi paljon.
En tiedä aina mikä sillä on. Ja kai se nyt rakastamisen arvoinen on. Se ei ole epävakaa, mutta kohtelee mua tosi ristiriitaisesti. Tuon yllä kuvatun lisäksi se saattaa yhtäkkiä tuoda mulle viltin ja sanoa, että voi pieni paleleva kurjenpoikanen ja peitellä. Se käyttäytyminen vaan on erikoista. Ollut aina. Se on ehkä erittäin sokea muiden tunteille. Eikä se vaan voi sietää ajatusta, että en olisi sen omaisuutta, kun se on mut tehnytkin. Olin pienenä ihan isintyttö ja se otti sitä päähän, niin asia korjattiin haukkumalla isää mulle joka käänteessä. "Isäsi on sairas, vanha, nolo, mustis, mielisairas, ärsyttävä" "Miten joku ihminen voikaan olla niin mielisairas kuin isäsi" Voi vaan kuvitella minkä riidan saa aikaan, kun sanoo että haluaa viettää joulun isän kanssa... Kerran sanoin ajatukseni, että isä on kivempi eikä ikinä tuomitse, vaan aina kannustaa, kun äiti haukkui mua. Se alkoi ensin huutaa, että mikä ääliö olen ja mielisairas paskiaisisäkö muka hyvä isä. Siis niin tuohtuneena, että hyvä kun sai sanaa suusta. Sen jälkeen se alkoi itkeä. Sen mies ja sisko suuttuivat ja laittoivat myöhemmin viestiä, että just niin, itketä vaan äitiä. Kuulemma olin sanonut pahimman mahdollisen loukkauksen. Minkäköhän luokan loukkaus tuo olisi, mietin vaan... Taitaa jäädä sanomatta. Mä en jaksa olla aina se, joka tekee väärin. Silloin ainoastaan sanon, jos se isää pahemmin haukkuu.