Minä tunnen itseni niin yksinäiseksi ja siksi olen masentunut. Muutin tänne uudelle paikkakunnalle kaksi vuotta sitten ja asun parisuhteessa ja minulla on maailman paras mies ja meillä menee hyvin. Mutta minulla ei ole mitään naiskavereita joiden kanssa voisi puhua "tyttöjen juttuja" tai käydä vaikka lenkillä tai joskus voisi käydä istumassa iltaa. Minä tunnen itseni yksinäiseksi täällä vieraalla paikkakunnalla ja olen masentunut. Uusi paikkakunta jossa asun niin se on pieni paikkakunta ja on "sisäänpäinlämpiävä".
Täällä ei ole mitään harrastuksia,talvella pyörii kansalaisopisto piirit ja kesällä ei pyöri mikään piiri,vaan kaikki hiljenee kesäksi.Viime vuoden keväällä oli vaikeaa ja tunsin itseni niin yksinäiseksi. Minulla alkoi sydänsairaudet ja tuli rytmihäiriöitä.Meillä ei käy paljon vieraita,miehen sukulaiset käy joskus meillä ja omat sukulaiset jotka asuu kaukana niin käyvät muutaman kerran vuodessa.Ennenkuin muutin uudelle paikkakunnalle niin minulla oli siellä entisellä kotiseudulla ystäviä ja en tuntenut itseäni yksinäiseksi ja ihmiset tuli juttelemaan helpommin ja olivat ystävällisiä, mutta uudella paikkakunnalla ei kukaan tule juttelemaan ja vaikka kysymään "että mistä olet tänne muuttanut"se tuntuisi jotenkin mukavalta kuin että "katsotaan pitkään muualta tullutta". Olen luonteeltani ulospäin suuntautunut ja tutustun helposti uusiin ihmisiin ja olen mennyt juttelemaan itse oma aloitteisesti ihmisten kanssa.Mutta täällä ihmiset eivät halua tutustua uusiin tulokkaisiin ja sitä on se "sisäänpäin"kääntynyttä" elämä täällä uudella paikkakunnalla.
Täällä ei ole mitään harrastuksia,talvella pyörii kansalaisopisto piirit ja kesällä ei pyöri mikään piiri,vaan kaikki hiljenee kesäksi.Viime vuoden keväällä oli vaikeaa ja tunsin itseni niin yksinäiseksi. Minulla alkoi sydänsairaudet ja tuli rytmihäiriöitä.Meillä ei käy paljon vieraita,miehen sukulaiset käy joskus meillä ja omat sukulaiset jotka asuu kaukana niin käyvät muutaman kerran vuodessa.Ennenkuin muutin uudelle paikkakunnalle niin minulla oli siellä entisellä kotiseudulla ystäviä ja en tuntenut itseäni yksinäiseksi ja ihmiset tuli juttelemaan helpommin ja olivat ystävällisiä, mutta uudella paikkakunnalla ei kukaan tule juttelemaan ja vaikka kysymään "että mistä olet tänne muuttanut"se tuntuisi jotenkin mukavalta kuin että "katsotaan pitkään muualta tullutta". Olen luonteeltani ulospäin suuntautunut ja tutustun helposti uusiin ihmisiin ja olen mennyt juttelemaan itse oma aloitteisesti ihmisten kanssa.Mutta täällä ihmiset eivät halua tutustua uusiin tulokkaisiin ja sitä on se "sisäänpäin"kääntynyttä" elämä täällä uudella paikkakunnalla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia ja voisiko joku neuvoa minua tässä tilanteessa?Kyllä sitä haluaisi myös muita ihmissuhteita puolison lisäksi.
Aivan samanlaisia tuntemuksia oli minulla ja kesti varmaan neljä vuotta ennenkuin sopeuduin.
Yksi pieni oivallus teki hyvää, huomasin nimittäin, että ensin ajattelin ettei täällä koko loppuikää olla, mutta sitten ymmärsin, että tämä on minun kotipaikkani ja täällä minun pitäisi myös viihtyä, koska meillä on vain yksi elämä.
Menin kansalaisopistoon ja hankin kirjastosta kaikki mahdolliset toiminnot, mitä kylällä tapahtuu, osallistuin jopa ensiapukurssille.
Nyt on tekemistä ja tuttavia aivan riittämiin, mutta se vaati kyllä itseltä paljon, onneksi olet ulospäinsuuntautuva. Minusta tuntuu, että ne ihmiset eivät sittenkään ole vain sisäänlämpiäviä vaan vähän arkoja ja pelokkaita. Niin muuten yks juttu, siellä ensiapukurssilla kysyin SPR:n ihmiseltä, josko täällä tarvittaisiin vanhusten ystävää palvelutalossa ja voi olla että siitä lähti "hyväksyminen". Käyn vieläkin noin kerran viikossa tapaamassa erästä vaaria. Toivottavasti et ole päästänyt masennustasi niin pitkälle, että istut vain kotona vaan jaksat ottaa kesän iloisella mielellä vastaa.
Minä sanoisin että yksinäisyyteen tottuu. Minulla ei ole koskaan aikuisiässä ollut sellaisia ystäviä joiden kanssa olisin voinut mennä jonnekin ja jutella esim. niitä naisten juttuja. Onneksi minulla nyt on muutama hyvä nettiystävä ja heistä on ollut todella paljon apua. Minäkin tunsin itseni välillä tuon asian takia masentuneeksi ja hankin jopa mielialalääkityksen ja se kyllä on auttanut. Minäkin olen osallistunut mm. kansalaisopiston ryhmiin ja käyn töissä mutta uskon että vika on minussa itsessäni, en oikein päästä ketään niin "lähelle" tutustumaan minuun että syntyisi luotamuksellinen suhde. Onneksi minullakin on avomies, hän auttaa tässä tilanteessa tosi paljon ja kuten jo sanoin etten enää kärsi asiasta yhtä paljon kun ennen. Olenkin joskus sanonut että puhelin on lähes turha kapistus minulla useine kymmenine viestipaikkoineen. Saan ainoastaan viestejä ja puheluja mieheltäni ja tyttäreltäni ja nyt näiltä muutamalta nettiystävältä.