Kerro kohtelustasi sairastumisen jälkeen

Voi, minä olen lörppösuu, ja siinä lienee yhdet avaimet selviämiseen. En ole kokenut masennusta lainkaan. Tarkoitan tuota lainkaan sanalla, että sen täytyisi olla pitkäaikaista. Hetken itkeä tirauttelen, ja olen jopa vihainen, mutten jää sen orjaksi. Olen kokenut syövän uusiutumisen, ja nyt tällä hetkellä tilanteeni on hyvin vaikea. Mutta silti, jaksan uskoa, että riivattu, turpiin vaan kutusmattomalle syövälle. Saan tukea kahdelta toisin ajattelijalääkäreiltä, joilla on hallussaan mittaamaton määrä ravitsemuksellista tietoa syövän vastustuksessa. Tuossa on kirjan paksuinen pinkka toisen lähettämistä tiedostoista.
Kysymyshän ei ole lääketieteen hoitokeinoista kieltäytymisestä vaan niiden hoitojen tukeminen.

Minä sanoisin, että puhu, puhu ja puhu.... Mutta onhan se persoonallisuudestakin kiinni. Mies on kodissaan oppinut peittelytaktiikan. Kun ensikertaa sairastuin syöpään, häneltä oli pallo hukassa, et mitä hän sanoo, kun ihmiset kysyy, mitä mulle kuuluu, etteihän niin voi sanoia, et nyt kuuluu huonoa, syöpä iski.

Ihmettelin, miksi ei voi sanoa. Ei syöpä ole yhtään kummempi tai hävettävämpi, kuin flunssa, keuehkokuume, mahatauti yms.

Hyvin arasti hän alkoi vastaamaan kehoittamallani tavalla, ja huomasi, että sehän on hyvä, ei tarvitse kierrellä eikä kaarrella. Puhuu niiden kanssa jotka osaavat puhua, ja joilta juttu ei luista, jää usein vain käden olalle laittamiseen, että jaksamista! Minä koen senkin myötäelämiseksi, vaikkei osaakkaan sen ihmeempiä sanoa.

Kun tauti uusi ja olin sairaalassa, laitoin koko puhelintietokantani tuttavakaartille tekstarin, että nyt putosi pommi mun elämääni.
Voi kun oli mukavaa, kun valtavan monet ihmiset soittelivat, ja vaikka eivät osanneetkaan puhua, sanoivat, ettei ole sanoja, mitä pitäisi sanoa. Sanoin, ettei mitään ihmeellistä, ihan tavallisesti voijaan puhua, kaikesta, niin syövästä, kuin muustakin, ja se on helpottanut soittajaakin.