Parempi olla yksin, kuin olla yksin muiden kanssa. Ei ole mitenkään luonnotonta tuntea itsensä yksinäiseksi vaikka asustammekin ylikansoitetulla planeetalla. Itse olen tuntenut olevani käytännössä aina yksin, vaikken sitä ole fyysisesti ehkä ollutkaan, ainahan niitä ihmisiä ympärilläni on pyörinyt ja olen ollut mukana piireissä jos toisissa mutta silti olen aina tuntenut oloni yksinäiseksi, varsinkin pääni sisällä. Ulospäin osaan esittää ehkä olevani osa porukkaa mutta päässäni hakkaa kokoajan se tunne miten valehtelen, itselleni sekä muille. Ihmiset ovat toki yksilöitä mutta, onko minussa sitten vain jotain vikaa kun en tunne itseäni sosiaaliseksi? Halveksinko minä muita ihmisiä? Miksi en osaa välittää kenestäkään epäitsekkäästi? Olenko minä muka niin erilainen, muka parempi, vai uskottelenko minä vain niin itselleni? Olen siis ylimielinen, eikö? Toisaalta tunnen itseni useimmiten alhaisemmaksi ja huonommaksi kuin muut niin kuinka se tekee minusta ylimielisen? Mikä vittu minä edes olen? Yksilö, niin kuin muutkin, mutta liian erilainen sopeutuakseen? Niin, on näille tuntemuksille kai nimiäkin. Masentunut, eristäytynyt, ahdistunut ja skitsofreeni. Vai sittenkin vain liika ajatteleva? En tiedä.. Se tiedän tosin että mun kuppi oli puoliks tyhjä jo silloin kun mä synnyin.
Olen kärsinyt masennuksesta yli 10 vuotta, tai tarkemmin ajateltuna niin pitkään kuin muistan tiedostaneeni itseni, ja siitä eroon pääseminen on vaikeampaa kokoajan. Siitä on tullut jo niin iso osa minua etten ole enää varma uskaltaisinko siitä edes luopua. Nuorena olin psykiatrisella hoidossa mutta ainoa 'hyöty' siitä paikasta ja ajasta oli että opin käyttämään 'naamiota' jonka taakse peittää todellinen itseni.. Osasin siis esittää ihmisille ympärilläni että voisin ihan hyvin. Nykyäänkään lähes kukaan läheisistäni ei tiedä miten huonosti oikeasti voin, enkä osaa puhua asiasta vaikka haluaisinkin. Lääkkeitäkin olen koittanut syödä mutta nekään eivät ole tehonneet joten lopetin niidenkin syömisen.. Lähinnä sen takia että olin liian väsynyt hakeakseni uuden reseptin enkä uskonut niihin koska ne eivät olleet toimineet eri annoskokeiluista huolimatta.
Tällä hetkellä voin huonommin kuin koskaan aiemmin.. Päivät menee istuessa neljän seinän sisällä, jaksan postinkin käydä ehkä kahden viikoin välein. Rahaa ei ole oikein edes syömiseen enkä uskalla tai kykene hakemaan apua mistään. Velkaa/laskuja on joka suuntaan niin v*tusti etten tule selviämään niistäkään millään eikä se oikeastaan edes liikuta minua..
Jokaisen viikon olen jokainen aamu yrittänyt ottaa puhelinta käteeni ja soittaa lääkärille asiasta. Jokaisen viikon jokainen aamu olen keksinyt minkä tahansa tekosyyn miksi voin sen tehdä vasta huomenna.
En oikeasti jaksa enää uskoa että minä voin parantua tästä. Sen vaan voin sanoa että te jotka tunnette itsenne masentuneiksi tai epäilette edes sitä, hakekaa siihen nopeasti apua. Ja kun haette, koittakaa olla niin rehellisiä ja avoimia olostanne lääkärille kuin vain pystytte. Älkää piiloutuko naamarin taakse..
-A
Olen kärsinyt masennuksesta yli 10 vuotta, tai tarkemmin ajateltuna niin pitkään kuin muistan tiedostaneeni itseni, ja siitä eroon pääseminen on vaikeampaa kokoajan. Siitä on tullut jo niin iso osa minua etten ole enää varma uskaltaisinko siitä edes luopua. Nuorena olin psykiatrisella hoidossa mutta ainoa 'hyöty' siitä paikasta ja ajasta oli että opin käyttämään 'naamiota' jonka taakse peittää todellinen itseni.. Osasin siis esittää ihmisille ympärilläni että voisin ihan hyvin. Nykyäänkään lähes kukaan läheisistäni ei tiedä miten huonosti oikeasti voin, enkä osaa puhua asiasta vaikka haluaisinkin. Lääkkeitäkin olen koittanut syödä mutta nekään eivät ole tehonneet joten lopetin niidenkin syömisen.. Lähinnä sen takia että olin liian väsynyt hakeakseni uuden reseptin enkä uskonut niihin koska ne eivät olleet toimineet eri annoskokeiluista huolimatta.
Tällä hetkellä voin huonommin kuin koskaan aiemmin.. Päivät menee istuessa neljän seinän sisällä, jaksan postinkin käydä ehkä kahden viikoin välein. Rahaa ei ole oikein edes syömiseen enkä uskalla tai kykene hakemaan apua mistään. Velkaa/laskuja on joka suuntaan niin v*tusti etten tule selviämään niistäkään millään eikä se oikeastaan edes liikuta minua..
Jokaisen viikon olen jokainen aamu yrittänyt ottaa puhelinta käteeni ja soittaa lääkärille asiasta. Jokaisen viikon jokainen aamu olen keksinyt minkä tahansa tekosyyn miksi voin sen tehdä vasta huomenna.
En oikeasti jaksa enää uskoa että minä voin parantua tästä. Sen vaan voin sanoa että te jotka tunnette itsenne masentuneiksi tai epäilette edes sitä, hakekaa siihen nopeasti apua. Ja kun haette, koittakaa olla niin rehellisiä ja avoimia olostanne lääkärille kuin vain pystytte. Älkää piiloutuko naamarin taakse..
-A
Vastaukset 11
Vanhimmat
Me ihmiset olemme niin yksilöitä, luulen kuitenkin kohdallasi, että olet pienestä asti joutunu kokemaan pettymyksiä, turvattomuutta, huonoa kohtelua, vähättelyä, väkivaltaa, kaikki on minullekki tuttua, lapsen elämä ei ole helppoa. Olen jo vanha yli seitenkymppinen, kyllä sinäkin selviät kaikista elämän kolhuista huolimatta vaikka nyt tuntuu pahalta.
Rukoillaan jumalaa, luoja tulee avauksi vaikka joskus tuntuu ettei se kuule, kuulee se.
Vuosia minunkin piti rukoilla ja ajatusissani huutaa sille apua, kerran tuskissani sain vihdoinkin ilmestyksen valtavan kirkkauden huoneeseen ja lämmön tunteen, kun olin rukoillu ja huutanu, en ääneen vaan ajatuksissani, tunsin varmuuden että nyt en koskaan ole yksin, luoja on mun seurassani menen minne tahansa, " vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa en minä mitään pelkää sillä herra on mun kanssani " ja se on totta.
Rukoilen puolestasi, toivin sinulle jaksamista, luoja tulkoon avuksesi !
Kiitos sanoistasi mutta teologia on turhaa. Pyrin mieluummin ajattelemaan itsenäisesti.
Noitakin kysymyksiä voi kyllä ajatella itsenäisesti. Monet itsenäisesti ajattelevat tekevät niin. Pakko ei tietenkään ole.
Mitä jos ottaisit ja soittaisit sen puhelun lääkärille jonain päivänä? Vaikka tänään? Jos mietit, että avoimesti puhuminen on tärkeää (mikä on hieno homma), niin ehkä olisit itse valmis tekemään niin. Ja ehkä se voisi auttaa. Mitä mietit tästä?
Okkei.. jos oot kerta joutunu käyttään "naamiota" hoidossa ollessa ni siel ei sit ollu täysin ymmärtävää porukkaa.. on tosiaan kovan työn takana löytää just itselle sopiva hoitaja, johon vois tosiaan luottaa.
Mul on hullunkurinen tilanne. olin ennen erittäin sosiaalinen ja menevä, sitten kaikki käänty päälaelleen pikkuhiljaa ja nyt mielummin eristäydyn vaikken aina haluais. Mut silti oon aina ollu yksin jossain sisimmässä.. ehkä me kaikki ollaan. Yksinhän tänne tullaan ja yksin lähetää, ehkä pitäs vaan nauttii seurasta kun sitä saa eikä ajatella.
Ehkä sitä pitäis uskaltaa uskaltaa.. päästää ihmiset lähemmäks ja lopettaa loputon pohdiskelu päänsisällä. On tä elämä loppujenlopuks aika lyhyt tälläseen vatvomiseen.
Joo tien tunteen. Puhelimmella soitto johonkin viralliseen on kyllä niin vaikeeta.. mutta usein sen jälkeen huomaakin että ei se ollu mitenkään erikoista. Lupaa itelles nyt että huomenna soitat apua. Valkkaa vaikka joku tarkka kellonaika millon pistäs toimeks..jos ei vastaa ni sit soitat seuraavana pv.. kuhan saat soitettuu. Koita olla aattelematta ennen sitä mitään soittamiseen liittyvää, vaan keskity siihen sit kun on sen aika.
En tie onko täst apuu mitiä, kun itekkin oon niin vaikee!
hyvää kaamosta sinne. :D
Ehkä joulunaika sit vähän piristää taas tässä pimeyden keskellä.
Sain tehtyä jotakin itseni eteen viimein.. Hoitosuhde aluillaan ja ensi viikolla alkoitetaan sitten lääkitys.. yhteydenotto oli kyllä yhtä tuskaa.. Puhelun jälkeen voin niin pahoin että oksensin.
Ja mitä tuohon aiempaan viestiin tulee niin mä vihaan joulua, mut kiitos kuitenkin.
mulla taitaa olla myös kehittynyt tuo naamio kuten sinulla. olen aina valehdellut ja esittänyt että kyllä mä pärjään, en ole koskaan halunnut tuottaa murhettaa kenellekkään itsestäni. olen aina pitänyt itseäni sen verta arvottomana ettei kennenkään tarvitse murehtia mua. nyt sitten viime keväänä jatkuvien univaikeuksien takia hakeuduin lääkäriin jossa sitten todettiin että poden myös jonkin asteista masennusta. Käyn nyt terapiassa mutta jotenkin sielläkin on vaikeaa sanoa mitä oikeasti tuntuu. en ehkä aina osaa kertoa kuinka paha olo mulla on vaan sanon että kyllä se siitä. oon aina esittänyt kaikille vahvaa ja sanon asioita ihan päin vastoin miten ne itse tunnen, en kehtaa ns. esittää heikkoa.
mulla on myös sellainen olo ettei kukaan tiedä millainen oikeasti edes olen. vedän aina jotainroolia mikä sopii kennenkin kanssa vedettäväksi. olen tehnyt tätä lapsesta saakka joten miten päästä eroon ja miten avautua lääkärille ihan kokonaan??
Ensimmäinen kappale oli kuin suoraan omasta päästä. Yllätyin sillä harvoin löytyy tätä asiaa koskevia viestejä, jotka olisi niin samanlaisia.
Itseä kanssa ei jotenkin jaksa kiinnostaa toisten jutut, itsekäs, ylpeä? Mutta toisaalta ei huvita kertoa kenellekään omasta tilanteesta ja kuitenkin tuntuu kaikkien kanssa ollessa, että en mä voi muita kiinnostaa. Huono itsetunto, arvottomuuden tunne? Aika yksinäiseksi siinä lopulta tulee: ei välitä muista eikä muut tunnu välittävän musta.
Nyt uudessa elämän tilanteessa(joka on kyllä paras mitä ikinä, ironisesti..) koen samaan aikaan hirveää ahdistusta siitä, että ovatko muut kiinnostuneita musta, inhotaanko mua, halutaanko mua ylipäätään mukaan. Toisaalta sitten koen niitä onnistumisen hetkiä välillä ja kaikki on taas hyvin. Yhtä vuoristorataa. Olen meinannut ottaa psykiatriin yhteyttä, mutta aina se jää "no kyllä ne asiat oikeastaan on hyvin, mistä mä muka sille puhuisin. kyllä mä itse selviän tästä". Mutta sitten tunnin päästä meinaan itkeä tirauttaa tai repiä hiukset päästä ties mistäkin syystä. Eipä silti kykene siihen puhelimeen tarttumaan..
Rebekka Karijord - Wear it like a crown.
ja tuo juuri kun silloin kun menee sinne terapiaan puhumaan niin miksi ei koskaan juuri sillä hetkellä tunnu niin pahalta vaan juuri silloin pyörii päässä se ajatus että ihan hyvin tässä menee,mitä minäkin tässä turhaan kitisen, eikä sitten saa sanotuksi niitä asioita kunnolla. ja sitten kun tämä pahin epätoivon olo tulee niin seuraava istunto on vasta muutaman viikon päästä. mullakin nuo tunteen ja olotilat välillä menevät sellaisena vuoristoratana että itsekkään oikein tiedä miten tässä pitäisi olla. sitten kun on hieman parempi olo alkaa surastaan hävettämään nämä aikaisemmin koetut epätoivon ja ahdistuksen tunteet.
Juu.. Ei tunnu oikeutetulta pyytää apua niinä hetkinä, kun olo on vähän parempi ja pelottaa ettei lääkäri ota tosissaan. Tämän mielialan seilaamisen takia on vaikea sanoa mikä olo on totta ja mikä ei. Vaikea se on lekurillekin selittää, että tunti sitten oli vielä ihan karmea masis päällä ja kohta tulee varmasti uudelleen, mutta juuri tän käynnin aikana olo on suht. hyvä.
Oma tilanne on hyvin paljon samanlainen kuin aloittajan, et sympatiat vaan hälle ja muille näiden asioiden kanssa kärvisteleville. Joskus kesän lopulla olin vielä melko tolkuissani. Nyt viime kuukausina elämä on menny taasen ihan solmuun. Pitäisi jotenkin yrittää rämpiä täältä taas ylös. *huokaus*
>>Ei tunnu oikeutetulta pyytää apua niinä hetkinä, kun olo on vähän parempi ja pelottaa ettei lääkäri ota tosissaan. Tämän mielialan seilaamisen takia on vaikea sanoa mikä olo on totta ja mikä ei. Vaikea se on lekurillekin selittää, että tunti sitten oli vielä ihan karmea masis päällä ja kohta tulee varmasti uudelleen, mutta juuri tän käynnin aikana olo on suht. hyvä. >>
No kun tuon rykäiset siellä ulos, niin kyllä se lääkärikin tajuaa, että terapia tulee ihan tarpeeseen.
Ystävällisesti,
"ja tuo juuri kun silloin kun menee sinne terapiaan puhumaan niin miksi ei koskaan juuri sillä hetkellä tunnu niin pahalta vaan juuri silloin pyörii päässä se ajatus että ihan hyvin tässä menee,mitä minäkin tässä turhaan kitisen, eikä sitten saa sanotuksi niitä asioita kunnolla. ja sitten kun tämä pahin epätoivon olo tulee niin seuraava istunto on vasta muutaman viikon päästä. mullakin nuo tunteen ja olotilat välillä menevät sellaisena vuoristoratana että itsekkään oikein tiedä miten tässä pitäisi olla. sitten kun on hieman parempi olo alkaa surastaan hävettämään nämä aikaisemmin koetut epätoivon ja ahdistuksen tunteet."
Juujuu. Olen joskus nuorempana ollut äidin tuttavalla istunnolla. Olin täysin hiljaa. En vain osannut kertoa mitään. Sitten nyt tuossa keväällä oli aivan mahdoton tilanne ja sain puhelimen käteen ja lähete lähti. Mutta kun se istunto tuli niin olin aivan pirtein silmin "kaikki hyvin!". Oikeastaan ei ollut, mutta tuntu turhalle siellä istua, kun on niitä, jotka tarvitsevat oikeasti aikaa näille ihmisille..
Ja tosiaan aina kun menee vähän paremmin sitä kummastelee, että voivoi niitä epätoivon hetkiä, mitä mä oonkaan taas turhaan huolehtinut..