terve. haluaisin kulla ihmisiä joilla on sosiaalisten tilojen pelko paniikkihäiriö. miten pärjäätte elämässä. oletteko työelämässä, jos ette mitä teette elääksenne, tai millä elätte?
olen 21vuotias. olen itse ollut jumissa kotonani 4 vuotta. kouluja olen aloitellut ja lopettanut saman tein kun huomaan etten taaskaan yllätysyllätys pysty lähtemään. jo ajatus kouluun tai töihin tai edes kauppaan menosta saa paniikki oireet päälle. omakotitalossa asustelen, ja piha odottaa haravoijaa ja muutenkin olisi hommia, mutta en pysty menemään ulos, jos vaikka naapuri sattuisi tulemaan juttelemaan. postin haen niin että katson ensin ikkunasta ettei naapuria näy, ja sitten äkkiä luukulle :D tämä ärsyttää minua jo aika huolella. koska pohjimmiltani olen, ainakin ennen ollut sosiaalinen ihminen. ja kauneudenhoitoalalle olen aina pienestä asti halunnut, mutta sekin on nyt sitten pois suljettu koska, voi ei! siellähän on muita ihmisiä :(
asiaani ei millään lailla helpota se että vaadin itseltäni enemmän kuin pysty antamaan. aina kaikki mitä teen pitää tehdä täydellisesti. :/ sitä ollaan yritetty kitkeä pois psykologin kanssa. mutta aina olen niin elänyt, niin sitä on kovin vaikea yhtäkkiä miettin että ei se olekkaan niin vakavaa ja että saan epäonnistua.
eli jos jokin mitä teen meneekin pilalle tai esim hajotan jotain, kompastun , kaadan kahvit pöydälle koska kädet tärisee... jos näin käy, mietin sitä seuraavat kaksi viikkoa, että miten saatoin olla niin tyhmä että kaadoin kahvin, kaikki pitää minua ihan kummallisena. ja eristäydyn entistä paremmin, ettei tilanne toistuisi. tuttujen aikana en pysty syömään tai juomaan, kahvit on aikaisemmin lennelleet lattialle jos olen sattunut jotain juomaan, asiahan korjaantuu sillä ettei enää juoda kahvia kylässä.
tällähetkellä olen elänyt sossun rahoilla. ja istuskelen neljän seinän sisällä. töitä yritin hakea, mutta kun kerroin ahdistuksestani, niin sanoivat että työ ei ole nyt ensisijainen asia, vaan taas marssitaan mielenterveysosastolle. missään ihmisten ilmoilla en pysty käymään yksinäni, vaan mukana pitää aina olla joku muu.
apua hain jo heti kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen ja sain heti lääkityksen, mitä ollaan aina ajan myötä nostettu. ja nyt tuntuu ettei niistä ole paljoakaan apua vaikka tuntuukin että syön niitä jo kuin ruokaa.
aluksi minut ohjattiin perhekeskukseen, ja kun täytin 18, mielenterveysosaston psykologille.
eli apua olen koko ajan saanut. mutta mihinkään suuntaan tilanteeni ei ole muuttunut. mietin vaan että mitähän meikäläiselle tulee tapahtumaan. eläkkeellekkö? :D apua!
ihmiset joilla on sama tilanne, haluisin kuulla miten te porskutatte eteenpäin?
ja ihan muutenkin muiden tarinoita asiasta :)
olen 21vuotias. olen itse ollut jumissa kotonani 4 vuotta. kouluja olen aloitellut ja lopettanut saman tein kun huomaan etten taaskaan yllätysyllätys pysty lähtemään. jo ajatus kouluun tai töihin tai edes kauppaan menosta saa paniikki oireet päälle. omakotitalossa asustelen, ja piha odottaa haravoijaa ja muutenkin olisi hommia, mutta en pysty menemään ulos, jos vaikka naapuri sattuisi tulemaan juttelemaan. postin haen niin että katson ensin ikkunasta ettei naapuria näy, ja sitten äkkiä luukulle :D tämä ärsyttää minua jo aika huolella. koska pohjimmiltani olen, ainakin ennen ollut sosiaalinen ihminen. ja kauneudenhoitoalalle olen aina pienestä asti halunnut, mutta sekin on nyt sitten pois suljettu koska, voi ei! siellähän on muita ihmisiä :(
asiaani ei millään lailla helpota se että vaadin itseltäni enemmän kuin pysty antamaan. aina kaikki mitä teen pitää tehdä täydellisesti. :/ sitä ollaan yritetty kitkeä pois psykologin kanssa. mutta aina olen niin elänyt, niin sitä on kovin vaikea yhtäkkiä miettin että ei se olekkaan niin vakavaa ja että saan epäonnistua.
eli jos jokin mitä teen meneekin pilalle tai esim hajotan jotain, kompastun , kaadan kahvit pöydälle koska kädet tärisee... jos näin käy, mietin sitä seuraavat kaksi viikkoa, että miten saatoin olla niin tyhmä että kaadoin kahvin, kaikki pitää minua ihan kummallisena. ja eristäydyn entistä paremmin, ettei tilanne toistuisi. tuttujen aikana en pysty syömään tai juomaan, kahvit on aikaisemmin lennelleet lattialle jos olen sattunut jotain juomaan, asiahan korjaantuu sillä ettei enää juoda kahvia kylässä.
tällähetkellä olen elänyt sossun rahoilla. ja istuskelen neljän seinän sisällä. töitä yritin hakea, mutta kun kerroin ahdistuksestani, niin sanoivat että työ ei ole nyt ensisijainen asia, vaan taas marssitaan mielenterveysosastolle. missään ihmisten ilmoilla en pysty käymään yksinäni, vaan mukana pitää aina olla joku muu.
apua hain jo heti kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen ja sain heti lääkityksen, mitä ollaan aina ajan myötä nostettu. ja nyt tuntuu ettei niistä ole paljoakaan apua vaikka tuntuukin että syön niitä jo kuin ruokaa.
aluksi minut ohjattiin perhekeskukseen, ja kun täytin 18, mielenterveysosaston psykologille.
eli apua olen koko ajan saanut. mutta mihinkään suuntaan tilanteeni ei ole muuttunut. mietin vaan että mitähän meikäläiselle tulee tapahtumaan. eläkkeellekkö? :D apua!
ihmiset joilla on sama tilanne, haluisin kuulla miten te porskutatte eteenpäin?
ja ihan muutenkin muiden tarinoita asiasta :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
"hajotan jotain, kompastun , kaadan kahvit pöydälle koska kädet tärisee"
Tuohan kuulostaa lähinnä hauskalta :b Miksi otat sen vakavasti?
nimpä. en oikein itsekkään tiedä. ehkä siksi että huomio kiinnittyy minuun sillä hetkellä.
ennen kun sairastuin paniikkihäiriöön, olisin itsekkin nauranyt asialle. mutta nykyään kaikki liika huomio ahdistaa.
vaikka sen osaakin ajatella niin että jos esim kaverille käy noin niin varmasti vain hörötettäisiin asialle, mutta en tiedä miksi itselleni sen tapahtuessa onkin eri asia. taidan olla vähän itsekriittinen :D
Hei!
Tässä linkki, mistä voi löytyä apuja.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9215153
kiitos :)
Hei sina! Tassa toinen sosiaalisten tilanteiden pelkaaja ahdistuneisuushairiosta karsiva. Toissa minakaan en ole pystynyt kaymaan pariin vuoteen, ensinnakin siksi etta minua jannittaa niin paljon uudet asiat ja toisten ihmisten kanssa toimiminen. Minua alkaa vain ahdistamaan milloin tahansa, joskus olen niin ahdistunut etta en pysty katsomaan ketaan silmiin. Olen koittanut olla rohkea ja mennytkin sellaisiin tilanteisiin mita pelkaan esim. itsensa esittaminen muille, ryhmatyohaastattelu(painajaista!!!), kahvilassa/ravintolassa/ruokapoydassa syonti..ja mita kaikkea muuta. Olen karsinyt tasta jo 6 v, olen tallahetkella 24v. Tuntuu etta nuo vuodet ovat menneet aivan hukkaan, kun olen elanyt niin pahassa ahdistuneisuudessa etta se on saanut minut niin eristyneeksi. Oli aikoja jolloin en meinannut uskaltaa menna kysymaan joltain apua, menna kassalle maksamaan tai menna jonoihin ym. Ja tiedan etta muut huomasit kuinka paniikissa olin. Se ei helpottanut oireitani yhtaan. Olen todella itsekriittinen, yritan olla aina taydellinen. Ilman meikkia en voi menna mihinkaan kun ajattelen etta olen muuten ruma, ja poskipunaa pitaa laittaa kun sitten poskeni ovat jo valmiiksi punaiset ja ei nay yhta hyvin kun oikeasti punastun. Punastelen siis todella usein ja se on hankalaa. Kateni tarisevat usein. Olen hermostunut joskus tayspaivaisesti, silla en vain saa itseani rauhoittumaan. Ajattelen montaa asiaa kerralla mielessa ja ajatukset pyorivat muutenkin aina paassa. En saa niista itseani irti. Joskus mietin etta olen ihan sairas/hullu. Toiselle jutteleminen usein tuntuu kuin naytelmalta.. kasvoja kiristaa ja hymy ei ole aito.
En pysty olemaan kauaa paikallani, varsinkaan ruokapoydassa. Haluan akkia pois muitten silmista. Pakenen tilanteita. Elamani ei ole mitenkaan helppoa, mutta silti olen paassyt ylitse paniikkihairiostani. Jatkuva ahdistuneisuus ei kylla ole mitenkaan parempi juttu, mutta pystyn edes nyt asioimaan melkeinpa kuten normaali ihminen, eli menna kassalle maksamaan, ja kysymaan neuvoa jne. En tieda miten saan taman ainaisen jannittamisen loppumaan. Laakkeet eivat auta, ja niita en halua kayttaa silla niista ei ole mitaan hyvaa terveydelle. Tiedan etta jatkuva stressi ei myoskaan ole hyvaksi, mutta laakkeet vielakin pahempia. Yritan syoda hyvin ja kayttaa yrtteja vitamiineja. Valilla ne tuntuvat auttavan vahan, valilla eivat sitten yhtaan. Yritan ajatella mahdollisimman posiitiivisesti, vaikka kaikenlaiset asiat pyorivatkin paassa, ja yritan puskea ahdistustani vastaan, EHKA JOSKUS VIELA VOITAN. Niin ajattelen. Mutta jos siis haluaisit vaikka jutella mesessa tai kirjotella mailia niin kerropas :)) Sitten voitaisiin vaihtaa enemman ajatuksia ja muuta. Olen naimissakin, koska sanoin itselleni etta minun taytyy elaa.. eika vain antaa ahdistuksen vieda. Minulla ei paljon ystavia ole, ja tallahetkella asun muualla pain. Kaipaan ymmarrysta ja vastauksia. Miksi juuri mina? Tyoelamaan haluisin menna mutta pelottaa. Opiskellakin haluisin koska ne jai aikoinaan kesken juuri ujouteni ja ahdistuksen takia. Se harmittaa kaikkein eniten, mutta tiedan etta viela ei ole liian myohaista.
Hyvia vointeja :)
Täällä myös yksi samoista ongelmista kärsivä. Lukiossa kaikki meni vielä kohtalaisen hyvin; jännitin kyllä mutta hallitsin sen. Sittemmin aloittanut ja lopettanut kouluja ja töitä, kun aamuisin on niin helvetin vaikea mennä maailmaan kohtaamaan ihmisiä. Haluaisin tehdä asioita. Tuntuu kuin olisin kiinni jossain liisterissä enkä pysty tekemään mitään. :( Mielenterveyshoitajan kanssa olen jutellut mutta siitä ei ole ollut apua. Huomenna lääkäriin ja toivon, että löytyisi lääkitys, jolla pystyisin aloittamaan normaalia elämää vähitellen. Aika valuu hukkaan :S
Voi voi, tuttua juttua minullekkin. Nyt olen 26v mies ja 10vuotta kärsinyt sosiaalisista peloista.
Olisi kiva jutella ihmisten kanssa joilla sama kirous, ja antaa myös vinkkejä, jos nyt vaan pystyy :)
Sähköpostiin [email protected] saa kirjoitella jos siltä tuntuu.