ääh oon tuskastunu ja masentunu mun tilanteeseen ja ihan sama jos tää ei nyt sovi tänne. jonnekki on pakko päästä kirjottamaan mun ajatukset niin, että joku niitä ehkä kommentoisikin. oon 19 vuotias ja valmistunu ylioppilaaksi keväällä.
sillon lukiossa oli helppoa kun näki kaikkia kavereita aina koulussa joka päivä. en olekkaan moneen vuoteen ollut ahkera siinä, että näkisin kavereitani viikolla koulun ulkopuolella. nyt kun sitä koulua ei ole ollut niin mä oon jotenkin ihan yksin. mulla on pari hyvää ystävää mutta niitäkin nään vain viikonloppuisin. tuntuu, että muut kaverit on vaan kadonnut. mä oon niiden kanssa vaan erkaantunu ihan huomaamatta kun ei olla nähty enää. ja tietty useat on häipyny muille paikkakunnille ja muihin maihin opiskelemaan.
mulla on kyllä poikaystävä jonka kanssa aloitin seurustelemaan keväällä, mutta kesällä se lähti inttiin. ja musta tuntuu, että mä oon sen kanssa nykyään vaan tavasta. että on sitten ainakin joku viikonloppuisin ja joku jolle voi kertoa kaikki hölmöt arkiset asiat vaikkakin vaan viestillä kun ei se sieltä kerkee niinkää puhua. kyllä mä siitä välitän mutta musta tuntuu että jos mulla ois kavereita kenen kanssa viettää enemmän aikaa, niin emmä sitten ehkä haluaisi seurustella enää. ja sekin on vaikeaa kun mulla oli viime vuonna tosi vaikea ero niin en tiedä uskaltaisinko jättää kun se rakastaa mua niin paljon.
mä vietän ite siis välivuotta ja oon vaan töissä. siellä töissä ei ole oikeen mun ikäisiä hirveesti kaikki paljon vanhempia niin en sieltä ole saanut kavereita. tuntuu että mun koko elämä tällä hetkellä on vaan olla kotona ja käydä töissä ja odottaa että se poikakaveri tulee lomille. asun siis vanhempieni luona vielä. haluaisin muuttaa omaan kämppäään jo mutta sitten olisin vieläkin yksinäisempi ja en tiedä mihin kaupunkiin koska en tiedä mihin pääsen ensi vuonna opiskelemaan.
mä oon niin kateellinen kaikille tutuille ketkä tuntuu elävän niin täysillä ja varsinkin niille ketkä on ulkomailla opiskelemassa tai muita juttuja tekemässä. mä haluaisin niin kovin lähteä jonnekkin opiskelemaan tai vaan vaikka puoleksi vuodeksi kiertelemään tai ihan mitä vaan! mulla tulee tosi usein ahdistuskohtauksia siitä kun musta tuntuu että elämä menee vaan kun kökötön kotona koneella. tiedän että oon vasta 19 mutta emmä halua silti että edes yksi vuosi menisi niin. varsinkin kun mulla on tämä vuosi aikaa ennen opiskeluja ja voisin tehdä niin paljon muutakin kun kökkiä kotona ja käydä viikonloppusin jossain baarissa. joka viikko samanlainen, mä en kestä enää.
plus tää että käyn useimmiten yövuorossa saa mut sekasin. mä en halua että mun rytmit menee niin että herään sillon ku on pimeää. se tuntuu että ei oo enää päivää jäljellä, että mitä sitä enää mitään tekemään
sillon lukiossa oli helppoa kun näki kaikkia kavereita aina koulussa joka päivä. en olekkaan moneen vuoteen ollut ahkera siinä, että näkisin kavereitani viikolla koulun ulkopuolella. nyt kun sitä koulua ei ole ollut niin mä oon jotenkin ihan yksin. mulla on pari hyvää ystävää mutta niitäkin nään vain viikonloppuisin. tuntuu, että muut kaverit on vaan kadonnut. mä oon niiden kanssa vaan erkaantunu ihan huomaamatta kun ei olla nähty enää. ja tietty useat on häipyny muille paikkakunnille ja muihin maihin opiskelemaan.
mulla on kyllä poikaystävä jonka kanssa aloitin seurustelemaan keväällä, mutta kesällä se lähti inttiin. ja musta tuntuu, että mä oon sen kanssa nykyään vaan tavasta. että on sitten ainakin joku viikonloppuisin ja joku jolle voi kertoa kaikki hölmöt arkiset asiat vaikkakin vaan viestillä kun ei se sieltä kerkee niinkää puhua. kyllä mä siitä välitän mutta musta tuntuu että jos mulla ois kavereita kenen kanssa viettää enemmän aikaa, niin emmä sitten ehkä haluaisi seurustella enää. ja sekin on vaikeaa kun mulla oli viime vuonna tosi vaikea ero niin en tiedä uskaltaisinko jättää kun se rakastaa mua niin paljon.
mä vietän ite siis välivuotta ja oon vaan töissä. siellä töissä ei ole oikeen mun ikäisiä hirveesti kaikki paljon vanhempia niin en sieltä ole saanut kavereita. tuntuu että mun koko elämä tällä hetkellä on vaan olla kotona ja käydä töissä ja odottaa että se poikakaveri tulee lomille. asun siis vanhempieni luona vielä. haluaisin muuttaa omaan kämppäään jo mutta sitten olisin vieläkin yksinäisempi ja en tiedä mihin kaupunkiin koska en tiedä mihin pääsen ensi vuonna opiskelemaan.
mä oon niin kateellinen kaikille tutuille ketkä tuntuu elävän niin täysillä ja varsinkin niille ketkä on ulkomailla opiskelemassa tai muita juttuja tekemässä. mä haluaisin niin kovin lähteä jonnekkin opiskelemaan tai vaan vaikka puoleksi vuodeksi kiertelemään tai ihan mitä vaan! mulla tulee tosi usein ahdistuskohtauksia siitä kun musta tuntuu että elämä menee vaan kun kökötön kotona koneella. tiedän että oon vasta 19 mutta emmä halua silti että edes yksi vuosi menisi niin. varsinkin kun mulla on tämä vuosi aikaa ennen opiskeluja ja voisin tehdä niin paljon muutakin kun kökkiä kotona ja käydä viikonloppusin jossain baarissa. joka viikko samanlainen, mä en kestä enää.
plus tää että käyn useimmiten yövuorossa saa mut sekasin. mä en halua että mun rytmit menee niin että herään sillon ku on pimeää. se tuntuu että ei oo enää päivää jäljellä, että mitä sitä enää mitään tekemään
Vastaukset 1
Vanhimmat
vielä se että jos mulla ois enemmän menoa ja kavereita niin ehkä sitte taas tunteet poikaystävään tulisikin takaisin kun musta tuntuu, että jotenki alitajuisesti syytän sitä, kun oon niin yksinäinen, vaikka eihän se mitenkään sen syy ole, että lähti sinne inttiin.