Jalosen uusin palaa menneeseen, minäkertoja-Ollin kansakouluvuosiin 60-luvun alkun. Aika ja asenteet tuntuvat tosilta ja tutuilta, vaikka poikanenhan kirjoittaja on meikäläisen rinnalla. Aavistuksen lie koulumaailma muuttunut noista päivistä. Jolloin sodankäynyt Opettaja jakaa taitoa ja tietoa ehdottoman kurin , uskonnon ja suur-Suomalaisuuden voimalla. Välineinä ryhmärangaistus, julkinen häpäisy ja Poikakirja, Suojeluskuntien poikaosastojen oppikirja. Jopa kieliopin termit opitaan vain suomeksi, koululaisten kansalliskilpailuita varten.
Jalosen kuvaus on perusteellista ja tarkkaa, kuin Päätalo tai Hyry pahimmillaan. Vaikutelma vain on toinen, oivaltavampi ja hauskempi. Ja koko ajan Olli oppii, kotona ja koulussa.
"Näin minä opin maailmasta sen, että joskus miehen on hypättävä vaikka ikkunasta."
Perhettään kirjan pikku-Olli kuvaa lämmöllä. Isä on metallimiehen ammatista vammautumisen vuoksi pikku puodin pitäjäksi siirtynyt kaikenosaaja, joka ei alistu paikkakunnan ( lie Hämeenlinna) yhtenäiskulttuuriin vaan tilaa edelleen pääkaupungin lehtiä, Hesaria ja simoslaisten Päivän Sanomia. Ne tietäää jotka muistaa. "Me ei olla tästä formusta" sanoo isä usein. Kolme sisarista on huomattavasti Ollia vanhempia ja jo omia teitään kulkevia. Seurauksiakin tulee, mutta vanhempien avulla niistä selvitään.
Neljäs sisko, Pieni, on iältään lähinnä Ollia ja erityisen huolen aihe. Vaivaa ei kutsuta nimellä, nykyän puhuttaisiin autistisesta lapsesta. Joka tekee mitä itse haluaa tai useinmiten ei mitään. Ei edes käy koulua. Kuitenkin oppien muistamalla heti kaiken minkä kuulee tai lukee.
Kirjamessuilla Jalonen ihmetteli ääneen miten meidän ikäluokkamme voi ylipäänsä olla hengissä. Samaa olen rouvan kanssa päivitellyt. Lapsena teimme kaiken vastoin Lapsiasiain valtuutetun, sosiaalilautakunnan tai EeUun leikkipaikkadirektiivin määräyksiä. Uimassa tai soutelemassa kävimme yksin, ilman pelastusliivejä, päiväkausia koluttiin mettässä eväättä ja vesipullotta, välttämättömät rakentelut tehtiin puukon ja kirveen avulla ja ainahan oli kiivettävä puuhuntai katolle kun semmonen vastaan tuli. Pikku-Olli kavereineen toki myös räjäyttelee, omatekosin ainein tai varastettujen avulla. Rumaa jälkeä syntyy siinäkin puuhastelussa ja
"näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joista ei puhuta kenenkään kanssa".
Koulukiusaus saa kasvot Poikakirjassa, eivätkä ne ole kauniit. Kaunista, tarkkaa, kaikesta turhasta karsittua on Jalosen kieli. Harva kertoja pääsee näin sisälle pikkupojan mieleen.
"Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa."
Rohkenen suositella.
Jalosen kuvaus on perusteellista ja tarkkaa, kuin Päätalo tai Hyry pahimmillaan. Vaikutelma vain on toinen, oivaltavampi ja hauskempi. Ja koko ajan Olli oppii, kotona ja koulussa.
"Näin minä opin maailmasta sen, että joskus miehen on hypättävä vaikka ikkunasta."
Perhettään kirjan pikku-Olli kuvaa lämmöllä. Isä on metallimiehen ammatista vammautumisen vuoksi pikku puodin pitäjäksi siirtynyt kaikenosaaja, joka ei alistu paikkakunnan ( lie Hämeenlinna) yhtenäiskulttuuriin vaan tilaa edelleen pääkaupungin lehtiä, Hesaria ja simoslaisten Päivän Sanomia. Ne tietäää jotka muistaa. "Me ei olla tästä formusta" sanoo isä usein. Kolme sisarista on huomattavasti Ollia vanhempia ja jo omia teitään kulkevia. Seurauksiakin tulee, mutta vanhempien avulla niistä selvitään.
Neljäs sisko, Pieni, on iältään lähinnä Ollia ja erityisen huolen aihe. Vaivaa ei kutsuta nimellä, nykyän puhuttaisiin autistisesta lapsesta. Joka tekee mitä itse haluaa tai useinmiten ei mitään. Ei edes käy koulua. Kuitenkin oppien muistamalla heti kaiken minkä kuulee tai lukee.
Kirjamessuilla Jalonen ihmetteli ääneen miten meidän ikäluokkamme voi ylipäänsä olla hengissä. Samaa olen rouvan kanssa päivitellyt. Lapsena teimme kaiken vastoin Lapsiasiain valtuutetun, sosiaalilautakunnan tai EeUun leikkipaikkadirektiivin määräyksiä. Uimassa tai soutelemassa kävimme yksin, ilman pelastusliivejä, päiväkausia koluttiin mettässä eväättä ja vesipullotta, välttämättömät rakentelut tehtiin puukon ja kirveen avulla ja ainahan oli kiivettävä puuhuntai katolle kun semmonen vastaan tuli. Pikku-Olli kavereineen toki myös räjäyttelee, omatekosin ainein tai varastettujen avulla. Rumaa jälkeä syntyy siinäkin puuhastelussa ja
"näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joista ei puhuta kenenkään kanssa".
Koulukiusaus saa kasvot Poikakirjassa, eivätkä ne ole kauniit. Kaunista, tarkkaa, kaikesta turhasta karsittua on Jalosen kieli. Harva kertoja pääsee näin sisälle pikkupojan mieleen.
"Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa."
Rohkenen suositella.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Laitan listalle.
Ei osannut Finlandia-raati valita tätä finaaliin. Häpiä ja synti olkoon osansa.
Olitkin lukenut ko kirjan. No, niin analyyttisesti, ettei siihen kyllä ole muuta lisättävää, että onneksi nuoressa polvessa kotimainen kirjallisuus on alkanut elää hyvää elämää