ennen olin rehellinen, tarmokas, työskentelevä ja auttaivainen, nyt olen kaikkea muuta. kaikki alkoi vuosi sitten. se vain alkoi.
Mulla on kyllä päällisin puolin kaikki hyvin, perhe, kavereita, ei mitään erikoista syytä olla masentunut.
Musta vaan tuntuu etten enää jaksa. Kaikki varmaa miettii että "joo mitä jaksamista tolla muka on?! on niitä pahempiakin ongelmia!!"
-mutta musta vaan tuntuu väsyneeltä, elämänilottomalta ja epärakastetulta...
tai siis että kukaan ei pitäis tai välittäis musta, kaikki miettii läskiks, rumaks ja laiskaks henkilöks.
Vanhemmat rakastaa mua vähiten, mä oon ainut "laiska" meidän perheestä, ne on mulle epäreiluja, mua väsyttää ja makaan sängyssä, yritän vältää esim. kauppakassin tyhjentämistä, koska en vain jaksa, ja kun tulen hitaasti, minut haukutaan laiskaksi, minulla on myös huono muisti, tai se nyt on huonontunut, olen hajamielinen, en oikein välitä, en jaksa välittää. huoneeni on sekava, koska yhden roskan roskiin laittamiseen minulta menee viikkoja...
päivän järjestykseni: aikaisin kouluun, koulun jälkeen 15-30 minuutin sisällä lähden suoraan harjoituksiin, tulen kotiin, kello n. puol 6. Sitten menen (yritän mennä) lepäämään, mutta äiti tulee jotain selittämään että minun pitää tulla siivoamaan ja että olen laiska kun vain lepäilen, ja että pitäisi siivota, ja etten hoida koiraa kunnolla, joten en taida sitä rakastaa... Sitten menen koiran kanssa kävelylle, tulen takaisin, kello n. puol 8. menen koneelle, ja äiti tulee selittämään kuinka olen laiska enkä saisi olla niin paljon koneella. Tämän jälkeen katson vielä tv:tä tai menen nukkumaan. ja koko ajan väsyttää niin paljon että tekisi mieli kaatua maahan ja nukkua.
Mulla ei oo enää iloa elämässä, kaikki tuntuu suorittamiselta, ja mua stressaa ja ahdistaa.
suruttelin tänään ettei minulla ole koskaan "vapaapäivää" ja minulle sanottiin vihaisesti; sellaista elämä on ja ettei koiran kanssa ole vapaapäivää. ja sitten minut patistetaan siivoamaan (yllätys ylläts, viikonloppu rutiini)
en vaan jaksa enää...en voi kertoa kellekään miltä tuntuu koska en osaa ja vanhemmille en pysty ainakaan. jotenkin pelkään kai sitä tilannetta sen jälkeen kun he tietäisivät minun viiltelyistä ja huonosta olosta...
terkkari tietää vähän sinnepäin, tai se tietää että olen väsynyt ja muuta, muttei usko minun olevan masentunut tai mitään muutakaan. luulee sen koskevan itsetuntoa ja murrosikää (vaikka minulla itsetunto nollassa onkin) mutta en kertonut hänelle koko totuuttakaan, kuinka olen viillellyt, kuinka mietin hautajaisiani, kuinka väsyttää ja olen ärtyisä kaikille, vihaan itseäni, enkä jaksa enää. yksinkertiasesti, minulla ei ole mitään syytä olla täällä.
Kaikki valehtelee ja pettää, ei täällä ole hyvä olla.
mitä tää on? (en usko murrosikä juttuihin...)
ja kiitos jos jaksoit lukea ja vielä enemmän kiitos jos vaivausuit vielä vastaamaankin, koska teksti oli epäselvä, ja huonosti irjoitettu (en oikein osaa kirjoittaa asiasta)
Mulla on kyllä päällisin puolin kaikki hyvin, perhe, kavereita, ei mitään erikoista syytä olla masentunut.
Musta vaan tuntuu etten enää jaksa. Kaikki varmaa miettii että "joo mitä jaksamista tolla muka on?! on niitä pahempiakin ongelmia!!"
-mutta musta vaan tuntuu väsyneeltä, elämänilottomalta ja epärakastetulta...
tai siis että kukaan ei pitäis tai välittäis musta, kaikki miettii läskiks, rumaks ja laiskaks henkilöks.
Vanhemmat rakastaa mua vähiten, mä oon ainut "laiska" meidän perheestä, ne on mulle epäreiluja, mua väsyttää ja makaan sängyssä, yritän vältää esim. kauppakassin tyhjentämistä, koska en vain jaksa, ja kun tulen hitaasti, minut haukutaan laiskaksi, minulla on myös huono muisti, tai se nyt on huonontunut, olen hajamielinen, en oikein välitä, en jaksa välittää. huoneeni on sekava, koska yhden roskan roskiin laittamiseen minulta menee viikkoja...
päivän järjestykseni: aikaisin kouluun, koulun jälkeen 15-30 minuutin sisällä lähden suoraan harjoituksiin, tulen kotiin, kello n. puol 6. Sitten menen (yritän mennä) lepäämään, mutta äiti tulee jotain selittämään että minun pitää tulla siivoamaan ja että olen laiska kun vain lepäilen, ja että pitäisi siivota, ja etten hoida koiraa kunnolla, joten en taida sitä rakastaa... Sitten menen koiran kanssa kävelylle, tulen takaisin, kello n. puol 8. menen koneelle, ja äiti tulee selittämään kuinka olen laiska enkä saisi olla niin paljon koneella. Tämän jälkeen katson vielä tv:tä tai menen nukkumaan. ja koko ajan väsyttää niin paljon että tekisi mieli kaatua maahan ja nukkua.
Mulla ei oo enää iloa elämässä, kaikki tuntuu suorittamiselta, ja mua stressaa ja ahdistaa.
suruttelin tänään ettei minulla ole koskaan "vapaapäivää" ja minulle sanottiin vihaisesti; sellaista elämä on ja ettei koiran kanssa ole vapaapäivää. ja sitten minut patistetaan siivoamaan (yllätys ylläts, viikonloppu rutiini)
en vaan jaksa enää...en voi kertoa kellekään miltä tuntuu koska en osaa ja vanhemmille en pysty ainakaan. jotenkin pelkään kai sitä tilannetta sen jälkeen kun he tietäisivät minun viiltelyistä ja huonosta olosta...
terkkari tietää vähän sinnepäin, tai se tietää että olen väsynyt ja muuta, muttei usko minun olevan masentunut tai mitään muutakaan. luulee sen koskevan itsetuntoa ja murrosikää (vaikka minulla itsetunto nollassa onkin) mutta en kertonut hänelle koko totuuttakaan, kuinka olen viillellyt, kuinka mietin hautajaisiani, kuinka väsyttää ja olen ärtyisä kaikille, vihaan itseäni, enkä jaksa enää. yksinkertiasesti, minulla ei ole mitään syytä olla täällä.
Kaikki valehtelee ja pettää, ei täällä ole hyvä olla.
mitä tää on? (en usko murrosikä juttuihin...)
ja kiitos jos jaksoit lukea ja vielä enemmän kiitos jos vaivausuit vielä vastaamaankin, koska teksti oli epäselvä, ja huonosti irjoitettu (en oikein osaa kirjoittaa asiasta)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Miksi olet väsynyt?
tietäisin.....
Kiitos että kerroit tarinasi, oikeesti.
Mä en tietenkään voi tietää tarkalleen miltä susta tuntuu, mutta oon itsekin murrosikänen nuori, vasta alottanut lukion ja masentunut. Siis ollut pari kuukautta masentunut ja tuntuu tyhmältä käyttää käsitettä ´´masentunut´´, mutta oikeesti mun ei pitäis tuntea yhtään häpeää, eikä sunkaan. Mäkään en uskaltanut kertoa vanhemmilleni, uskoin että he alkaisivat pilkata mua mun masennuksesta, etsimään uusia heikkoja kohtia pilkkauksen varalle, uskoin että he väheksyisivät piinaani, eivät pitäisi sitä minään vaikka olisin niin vaikeasti avautunutkin heille niin piinaavasta asiasta mulle.
Mä en tietenkään itse masentuneena oikeen tiedä miten lievittää toisen piinaa, en oo psykologi, en oo masennuksesta selvinnyt, synkkä on mullakin mieli jne. Mutta sen tiedän, että koulupsykologille kannattaa mennä puhumaan, jos teillä sellanen on. Tai kuraattorille. Niin vaikealta ku se voi tuntuakkin, puhuminen auttaa, vaikkakin vaan väliaikaisesti. Ja siinä sulla on ihminen, joka ei tuu vähättelee sun tunteita, vaa haluaa auttaa suo.
Mä mun koulupsykologin kanssa nyt ollaan puhuttu monen monta kertaa, ja se lähettää lähetteen että pääsisin terapiaan. Mä haluun uskoo, et pääsen eroon tästä, vaikka se ei siltä tunnukaan.
Mut se, että sä jo viilteletkin ittees, se on oikeesti todella paha merkki. Se on vaan helppo tapa saada sitä pahaa oloo pois, vai mitä? Tai sit tuntuu vaa niin merkityksettömältä ja tyhjältä, ettei sil oo mitää välii vaik itteään satuttaiski. Jotain tällaista se mulla kuitenkin on kun itse sitä harrastan. Mutta oikeesti, se on hälyttävä asia.
Kukaan ei oikeasti tuu väheksyy sun oloas, jos sun vanhemmat tietäis, ne todennäköisesti huolestuis tosi pahasti vaikkei sitä näyttäiskää nii päällepäin. Harmi vaan, ettei vanhemmat usein tiedä miten reagoida tällaseen, ainakin mun vanhemmat reagoi vaan tavalla, joka satutti muo vaan enemmän. Masennus on suodatin, joka päästää yleensä vaan kaiken pahan sun aivoihis, ei nää enää sitä hyvää, hyvä ei pääse sen suodattimen läpi. Näin mun koulupsykologi sano mulle. Ja siks vanhempienkin yritykset auttaa voi vaa tuntuu pahalta. On kuitenki hyvä jos ne tietää, uskoisin.
Mutta se koulupsykologille meno kannattaa nyt ensimmäiseks, ja ilmase ittees, ilmase tunteitas vaikka piirustuksilla. Ja itke, itke niin paljon ku sielu sietää. Kunhan et jää yksin ton kanssa, mä tiiän kuinka vakavaa tollanen on, eikä sitä saa väheksyä. Sun pitää puhuu jollekulle, ees koulupsykologille tai -kuraattorille.
Harva rohkee uskaltaa tänne kertoo tarinaansa, hienoa että sä uskalsit. Vaikka se tuskin auttaa, Ni muista ettet oo poikkeus, muutkin nuoret kokee tollasta. Joka tarkottaa sitä, et muutki selviää siitä.
Säkin pystyt päästä eroon tosta synkkyydestä, hitain askelin, toivottavasti alotat nyt puhumalla jollekin ammattilaiselle tai aikuiselle... Niin pelottavaltaki ku se kuulostaa, se kannattaa. kokemusta on.
Ja tiiän, et ei tunnu siltä.... et se kaikki vois loppua. Se ei tunnu siltä... Ja siinä vaa lisäsyytä sille, miks sun pitäs ottaa yhteyttä koulupsykologille tai kuraattorille.
ja neuvoista, katsotaan miten tässä pärjäillään eteenpäin...