Minusta ujoudessa ei ole mitään tuomittavaa. Isäni mielestä on. Kun olin teini-ikäinen, olin hänen uusioperheensä luona säännöllisesti ja tuossa sosiaalisuutta (mielestäni aivan kohtuuttomasti) arvostavassa ympäristössä sain usein kuulla että "älä oo noin ujo, opettele sosiaaliseksi". Isän olisi pitänyt tietää että tuollainen "rohkaisu" EI AINAKAAN auta, päinvastoin. Siitä on minulle tullut seuraavanlainen sosiaalinen ongelma: olen uuden tuttavuuden tai puolitutun kanssa (enimmäkseen töissä, en oikein muualla tapaa ihmisiä...), ja yritän keksiä sanottavaa. Jos en keksi, ahdistun ja pidän itseäni maailman surkeimpana. VAIKKEI TOINENKAAN SANOISI MITÄÄN! Kun en keksi juttua, alan tuntea syyllisyyttä ja sulkeudun yhä tiiviimmin kuoreeni. Käytöksestäni tulee välinpitämätöntä ja "omissa maailmoissa olevaa".
Olen vasta nyt osannut kyseenalaistaa koko jutun. En edes ole mikään yliujo, niinkuin olen aina luullut, vaan isäni on altistanut minulle tuolla syyllisyydelle ujoudestani. Yksi pahimpia virheitä mitä vanhempi voi tehdä. Nyt olen parikymppinen ja tavoitteenani on oppia olemaan syyllistymättä hiljaisuudestani ja ujoudestani, sillä ei niissä tilanteissa yleensä muutkaan niin järisyttävän puheliaita ole. Tuskin hekään siitä saavat ahdistuskohtausta.
Joten kaksi pointtia:
-ujot, älkää syytelkö itseänne luusereiksi tai mitään. Usein on ollut niin että menneisyydessänne, etenkin lapsuudessa ja teini-iässä olette kokeneet tilanteita joista ujo ja hiljainen käytöksenne on saanut alkunne. Se ei ole teidän vikanne ettekä todellisuudessa, syvällä sisimmässänne ole ollenkaan niin ujoja kuin tuntuu!
-Te ujot jotka olette oppineet hyväksymään itsenne ja arvostamaan itseänne joskus häiritsevistä piirteistä huolimatta, mitä neuvoja antaisitte uudelle itsearvostuksen tielle? :)
Olen vasta nyt osannut kyseenalaistaa koko jutun. En edes ole mikään yliujo, niinkuin olen aina luullut, vaan isäni on altistanut minulle tuolla syyllisyydelle ujoudestani. Yksi pahimpia virheitä mitä vanhempi voi tehdä. Nyt olen parikymppinen ja tavoitteenani on oppia olemaan syyllistymättä hiljaisuudestani ja ujoudestani, sillä ei niissä tilanteissa yleensä muutkaan niin järisyttävän puheliaita ole. Tuskin hekään siitä saavat ahdistuskohtausta.
Joten kaksi pointtia:
-ujot, älkää syytelkö itseänne luusereiksi tai mitään. Usein on ollut niin että menneisyydessänne, etenkin lapsuudessa ja teini-iässä olette kokeneet tilanteita joista ujo ja hiljainen käytöksenne on saanut alkunne. Se ei ole teidän vikanne ettekä todellisuudessa, syvällä sisimmässänne ole ollenkaan niin ujoja kuin tuntuu!
-Te ujot jotka olette oppineet hyväksymään itsenne ja arvostamaan itseänne joskus häiritsevistä piirteistä huolimatta, mitä neuvoja antaisitte uudelle itsearvostuksen tielle? :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Että ajan kanssa alkaa oppimaan arvostamaan... esim ujoutta itsessään... olen 22v ja ollut kyllä meneisyydestä johtuvien asioiden vankina... enemmän tai vähemmän koko elämäni... mutta silti kannattaa vain hyväksyä kaikki puolet itsessään... koska ei kukaan muu osaa hyväksyä niitä sun puolesta. lopulta ihminen on tavallaan yksin. ympäristö vain heijastaa ja vaikuttaa miten minuus kehittyy... tietysti perimän kanssa...mutta minun mielestä ympäristö on suurin vaikuttaja ihmiseen jokaisella tasolla. onko ilmapiiri hyväksyvä vai torjuva lapsuudessa vaikuttaa erittäin paljon . mutta silti pystyy jotenkin muuttamaan toimintatapoja kun saa vain tarpeeksi tietoja ja vähän kerrallaan etenee ja työstää omaa tilaansa. mun mielestä ujous on rikkaus.
Lisäisin vielä sen, että käsite sosiaalisuus on aika lailla väärin ymmärretty. Ujoudella ei sen kanssa ole mitään tekemistä saati toisinpäin puheliaisuudella.
Sosiaalisuus koostuu kyvykkyydestä sosiaalisuuteen samoin kuin tavoista olla sosiaalinen, jolloin yksi ihan selkeä perussääntö on hyväksyä tilanteessa ihmisen erilaisuus huomauttamatta siitä. Joten isäsi kannattaisi tutustua sanaan sosiaalisuus syvällisemmin ja pohtia sen olemusta, vaikkakin sinun kohdallasi hän ei ole viisautta pätkääkään osoittanut.