Aluksi haluan sanoa, etten ihan tiedä, mitä tämän kirjoittaminen hyödyttää. Haluan kai vain jakaa ihmettelyni. Olen nimittäin miettinyt, olenko jotenkin epänormaalin introvertti, vai ovatko muut vain sairaalloisen riippuvaisia muiden ihmisten seurasta. Mitä mieltä te olette? Ehkä kaipaan myös jonkinlaista vertaistukea. Jos on samanlaisia kokemuksia, niin tulkaa ihmeessä kertomaan.
En myöskään osaa kirjoittaa kauhean selkeästi ajatuksiani, mutta koittakaahan te, mahdolliset lukijat, olla välittämättä siitä.
Aina maanantaisin saa koulun (lukio, olen 18v abi) käytävillä kuunnella, kuinka ihmiset on viettäneet viikonlopun toisten seurassa juhlien, käyneet leffassa tms. mitä ikinä ovat keksineetkään. Yleensä suuressa porukassa tai ainakin parin kaverin kanssa. Ja voi että jos ei ole kavereita tavannut koko viikonloppuna, kuinka tylsää ja ankeaa! Kamalaa jos on joutunut homehtumaan koko viikonlopun yksin kotona. Ja se vasta kriisi onkin, jos ei vielä seuraavaksikaan viikonlopuksi ole tiedossa seuraa.
Vaan ei minusta. Koulussa minulla on yksi ystävä siinä missä muilla on isot kaveripiirit. Onhan joitain kavereita, sellaisia "hyvänpäiväntuttuja" joita saatan moikata, mutta en tavallaan kauheasti viihdy heidän seurassaan. Kyllä he mukavia ovat, mutta en jotenkin vain osaa olla heidän kanssaan, en koskaan keksi mitään sanottavaa, kun me olemme kiinnostuneet niin erilaisista asioista.
Näiden henkilöiden seurassa minulle/meille tulee usein sellaisia kiusallisia hiljaisia hetkiä. Tuntuu siltä, että koko ajan pitäisi olla höpöttämässä jotain, kertomassa hauskoja vitsejä ynnä muuta. En minä osaa vitsailla, ja he vaikuttavat monesti turhautuvan seuraani. Lisäksi he liikkuvat yleensä isossa kovaäänisessä kaveriporukassaan, ja minun on kamalan vaikea saada suunvuoroa, jos sanottavaa ylipäätään on. Niinpä olen mielummin yleensä yksin kuin näiden kavereiden seurassa. Monesti mielelläni jopa välttelen kavereiden seuraa. Jos ympärillä on hirveä hälinä paljon vieraita/epämääräisiä puolituttuja, niin silloin saatan "turvautua" kavereidenkin seuraan. Suurissa porukoissa yleensä vain ahdistaa.
Kuten sanoin, minulla on yksi oikea ystävä. Hänen kanssaan olen aivan ihmeellisenkin paljon samalla aaltopituudella. Tästä ystävästä pidän oikeasti todella paljon, hänen seurassaan on helppo olla. Aina ei tarvitse olla edes äänessä, ja silti sellaisia kiusallisia hiljaisia hetkiä ei tule. Itsehän pidän paljon sellaisesta kaverin seurassa "olemisesta", tai siis ettei koko ajan tarvitse aktiivisesti koittaa viihdyttää ketään. Tosin tämän ystävän kanssa meillä on ihan omanlaista insidehuumoria ja osaan jopa olla hauska, ja olenkin sitä mielelläni. Tunnen itseni aivan eri tavalla vapautuneeksi kuin muiden kanssa.
Ystävän/kaverien kanssa oleskeluni rajoittuu vain kouluun. Tämän parhaan ystäväni kanssa koulun ulkopuolista vapaa-aikaa olen viimeksi viettänyt yli vuosi sitten, kun ystävän kutsusta päätin käydä heillä. Minun luonani kukaan kaveri ei ole käynyt yli viiteen vuoteen. Tämä ei häiritse minua yhtään. Esimerkiksi pitkät kymmenen viikon kesälomat olen viettänyt helposti yksinäni. En oikeastaan kauheasti osaa kaivata ystävääni saati sitten muita kavereita. Tosin tuon ystävän kanssa tuli läheteltyä pari kertaa viestejä ja näin kyseltyä kuulumisia. Joku mahdollisesti ehkä tässä vaiheessa kyseenalaistaa, voimmeko me olla kovin hyviä ystäviä, kun pystymme olemaan näin kauan erossa toisistamme. Kyllä me minusta kuitenkin ystäviä olemme.
Välillä kyllä pelkään, että tunne olisi jotenkin yksipuolista. Olen aika huonoitsetuntoinen ja ujo. Minun on vaikea saada kontaktia muihin ihmisiin. Osittain se ehkä saattaa johtua siitä, että yläasteella olin hieman kiusattu. Ja tiedän, että monet pitävät minua edelleen outona. Ja kai minä vähän olenkin.
Minkä minä sille voin, että viihdyn niin hyvin yksinäni. Kai sitä voi vahvuutenakin pitää. Tykkään lukea paljon, piirtää, jne. ja netissä tulee pyörittyä liiaksi asti. Yleensä siis saan ajan kulumaan ilman että edes muistan tai ehdin kaivata seuraa. Monesti vanhempienikin touhut häiritsevät, ja mieluiten tosiaan vietän aikaa ihan yksin. Mutta onhan mukavien ihmisten seura aina välillä todella antoisaa ja tärkeää.
Toivottavasti en ihan turhaan tätä kirjoittanut, eli jos heräsi jotain ajatuksia, niin kommentoi. :)
En myöskään osaa kirjoittaa kauhean selkeästi ajatuksiani, mutta koittakaahan te, mahdolliset lukijat, olla välittämättä siitä.
Aina maanantaisin saa koulun (lukio, olen 18v abi) käytävillä kuunnella, kuinka ihmiset on viettäneet viikonlopun toisten seurassa juhlien, käyneet leffassa tms. mitä ikinä ovat keksineetkään. Yleensä suuressa porukassa tai ainakin parin kaverin kanssa. Ja voi että jos ei ole kavereita tavannut koko viikonloppuna, kuinka tylsää ja ankeaa! Kamalaa jos on joutunut homehtumaan koko viikonlopun yksin kotona. Ja se vasta kriisi onkin, jos ei vielä seuraavaksikaan viikonlopuksi ole tiedossa seuraa.
Vaan ei minusta. Koulussa minulla on yksi ystävä siinä missä muilla on isot kaveripiirit. Onhan joitain kavereita, sellaisia "hyvänpäiväntuttuja" joita saatan moikata, mutta en tavallaan kauheasti viihdy heidän seurassaan. Kyllä he mukavia ovat, mutta en jotenkin vain osaa olla heidän kanssaan, en koskaan keksi mitään sanottavaa, kun me olemme kiinnostuneet niin erilaisista asioista.
Näiden henkilöiden seurassa minulle/meille tulee usein sellaisia kiusallisia hiljaisia hetkiä. Tuntuu siltä, että koko ajan pitäisi olla höpöttämässä jotain, kertomassa hauskoja vitsejä ynnä muuta. En minä osaa vitsailla, ja he vaikuttavat monesti turhautuvan seuraani. Lisäksi he liikkuvat yleensä isossa kovaäänisessä kaveriporukassaan, ja minun on kamalan vaikea saada suunvuoroa, jos sanottavaa ylipäätään on. Niinpä olen mielummin yleensä yksin kuin näiden kavereiden seurassa. Monesti mielelläni jopa välttelen kavereiden seuraa. Jos ympärillä on hirveä hälinä paljon vieraita/epämääräisiä puolituttuja, niin silloin saatan "turvautua" kavereidenkin seuraan. Suurissa porukoissa yleensä vain ahdistaa.
Kuten sanoin, minulla on yksi oikea ystävä. Hänen kanssaan olen aivan ihmeellisenkin paljon samalla aaltopituudella. Tästä ystävästä pidän oikeasti todella paljon, hänen seurassaan on helppo olla. Aina ei tarvitse olla edes äänessä, ja silti sellaisia kiusallisia hiljaisia hetkiä ei tule. Itsehän pidän paljon sellaisesta kaverin seurassa "olemisesta", tai siis ettei koko ajan tarvitse aktiivisesti koittaa viihdyttää ketään. Tosin tämän ystävän kanssa meillä on ihan omanlaista insidehuumoria ja osaan jopa olla hauska, ja olenkin sitä mielelläni. Tunnen itseni aivan eri tavalla vapautuneeksi kuin muiden kanssa.
Ystävän/kaverien kanssa oleskeluni rajoittuu vain kouluun. Tämän parhaan ystäväni kanssa koulun ulkopuolista vapaa-aikaa olen viimeksi viettänyt yli vuosi sitten, kun ystävän kutsusta päätin käydä heillä. Minun luonani kukaan kaveri ei ole käynyt yli viiteen vuoteen. Tämä ei häiritse minua yhtään. Esimerkiksi pitkät kymmenen viikon kesälomat olen viettänyt helposti yksinäni. En oikeastaan kauheasti osaa kaivata ystävääni saati sitten muita kavereita. Tosin tuon ystävän kanssa tuli läheteltyä pari kertaa viestejä ja näin kyseltyä kuulumisia. Joku mahdollisesti ehkä tässä vaiheessa kyseenalaistaa, voimmeko me olla kovin hyviä ystäviä, kun pystymme olemaan näin kauan erossa toisistamme. Kyllä me minusta kuitenkin ystäviä olemme.
Välillä kyllä pelkään, että tunne olisi jotenkin yksipuolista. Olen aika huonoitsetuntoinen ja ujo. Minun on vaikea saada kontaktia muihin ihmisiin. Osittain se ehkä saattaa johtua siitä, että yläasteella olin hieman kiusattu. Ja tiedän, että monet pitävät minua edelleen outona. Ja kai minä vähän olenkin.
Minkä minä sille voin, että viihdyn niin hyvin yksinäni. Kai sitä voi vahvuutenakin pitää. Tykkään lukea paljon, piirtää, jne. ja netissä tulee pyörittyä liiaksi asti. Yleensä siis saan ajan kulumaan ilman että edes muistan tai ehdin kaivata seuraa. Monesti vanhempienikin touhut häiritsevät, ja mieluiten tosiaan vietän aikaa ihan yksin. Mutta onhan mukavien ihmisten seura aina välillä todella antoisaa ja tärkeää.
Toivottavasti en ihan turhaan tätä kirjoittanut, eli jos heräsi jotain ajatuksia, niin kommentoi. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hups, tuli kahteen kertaan kun kone jumittaa pahasti.
tai sitten suomi24 jumittaa
Itselläni on vähän samanlainen tilanne, mutta toisaalta taas ihan erilainen :) Yhteistä on ainakin se, että olen aloittajan kanssa samanikäinen. Ja myös ujo, ja kai vähän outo, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Ainakin tuntuu siltä, koska näitä juttuja tulee mietittyä aivan liikaa ja omissa maailmoissa elettyä.
Viihdyn minäkin yksinäni sekä hyvin myös yhden ihmisen seurassa tai ihan pienessä porukassa (pari kaveria sentään on). Yksin tulee kuitenkin oltua eniten, ja varsinkin koulussa se tuntuu joskus ahdistavalta. Pohjimmiltani kaipaan kuitenkin huomiota, ja hyväksyntää; sitä, että osaisi olla ihmisten kanssa niin kuin ihan luonnollisesti ja sekoilla siinä muiden mukana. Ihan vain sellaista smalltalkia, sekin voi olla antoisaa. Toki olisi mahtavaa, jos olisi myös sellainen ystävä, jonka kanssa puhua niin sanottuja syvällisyyksiä, mutta tarvitaanhan sitä myös aivan tavallista vuorovaikutusta meidän tavallisten ihmisten kesken.
Kai se on vielä murrosikä meneillään, kun ei oikein tunne itseään eikä ketään muitakaan :) Mutta koko ajan oppii uutta.
Eipä kai yksinäisyydessä mitään vikaa ole, jollei se ahdista...siis ainakaan jatkuvasti. Jokainenhan varmaan joskus kokee olevansa yksin ja toki se voi olla tarpeellista ajatusten selvittämiseksi. Nykyaikana perhe- ja yhteisökeskeisyys on katoamassa ja ihminen on yhä enemmän yksilö.
Lisäksi nykyään on enemmän kuin koskaan aikaa ajatella ja olla omien ajatusten kanssa, koska Suomen kaltaisessa "hyvinvointi"yhteiskunnassa ei tarvitse taistella perustarpeiden puolesta. Internet on myös muuttanut ihmisten ajatustapaa...netistä löytyy aina seuraa ja live-seuraa ei pidetä enää niin tärkeänä.
Sitä paitsi ihminen joka pystyy olemaan yksin ajatustensa kanssa eikä ahdistu siitä liikaa lienee aika vahvoilla. Heikommilla voi olla henkilö joka joutuu yllättäen, vasten tahtoaan viettämään aikaa yksin.
Yritin nyt vain lähestyä aihetta sosiologiselta kannalta ja ajatukseni eivät ehkä täysin teille aukea, koska olette huomattavasti nuorempia kuin minä ja itse vietin nuoruuteni erilaisessa mediaympäristössä.
Tuskin täysin poikkeuksellinen olet, vaikka enemmistö luultavasti onkin kuvaamasi kaltaisia "yltiösosiaalisia", mutta luulenpa, että lukiosi abeistakin löytyy muitakin kaltaisiasi (myös muita kuin kertomasi ystäväsi, jos hän nyt ylipäätään on myös abi nyt.), vaikka et heitä tunnekaan niin hyvin, että tietäisit heidän tilanteensa olevan vastaava kuin sinun.
Täytyy myös muistaa, että niissä lukion käytävillä näkemissäsi kaveriporukoissakin on sisäosa ja reunat niin, että osa porukan laitamilla roikkuvista ei välttämättä vapaa-ajallaan ole juurikaan tekemisissä lukioporukkansa kanssa, vaikka porukan mukana koulussa liikkuisikin.
Mut 20 vuotta enemmän ikää..Tuossa tekstissä oli yksi kohta jonka tajusin olevani oman ja samalla samanlaisen ongelman takana kuin mainitsit ...itsetunto!!!
Se näyttäis olevan meikäläisellä nollassa
kuten ainoalla toisella ystävälläni joka on vielä enemmän erakoitunut kuin minä,
sosiaalisuutta ei voi kehittää mistään, mutta voimakkaan itsetunnon ...
Sitä voi!
Voisin koittaa jättää konditionaalin pois puheesta ja muuttaa puheen teoiksi...kiitos sulle