En tiedä kuinka paljon tällä palstalla käy nuorten aikuisten äitejä, mutta kirjoitanpa tänne kuitenkin...
Esikoispoikani (19v) muutti pois kotoa tuossa muutama viikko sitten, ja se onkin yllättäen ottanut minulle tosi koville. Tiesin toki muuttoaikeista jo alkusyksystä ja aikaa oli ajatukseen sopeutua, mutta.....
Jotenkin on koko ajan tosi haikea mieli, ja ikäväkin. Minne ne vauva- ja lapsuusvuodet oikein hujahti???
Tosi outoa kun ei enää tarvi odottaa "lasta" iltaisin kotiin ja lautasia pöydässä on yksi vähemmän. Kotonakin on niin oudon hiljaista.
Olen kuitenkin ylpeä että olen kasvattanut vastuuntuntoisen ja hyväkäytöksisen nuoren miehen ja tiedän että hän kyllä tulee pärjäämään omillaan.
Millaiset tunteet teillä saman kokeneilla mahtaa olla? Olenko aivan "höpsähtänyt" äiti joka ei osaa irrottautua lapsestaan?? Ikäkriisikö vaivaa??
Ja teille pienten lasten vanhemmat; Nauttikaa ihmeessä lapsistanne täysin sydämin silloin kun he ovat pieniä (vaikka se välillä rankkaa onkin!), lapsuusaika on NIIN lyhyt että se meni ohi jo ennenkuin huomasittekaan...
Esikoispoikani (19v) muutti pois kotoa tuossa muutama viikko sitten, ja se onkin yllättäen ottanut minulle tosi koville. Tiesin toki muuttoaikeista jo alkusyksystä ja aikaa oli ajatukseen sopeutua, mutta.....
Jotenkin on koko ajan tosi haikea mieli, ja ikäväkin. Minne ne vauva- ja lapsuusvuodet oikein hujahti???
Tosi outoa kun ei enää tarvi odottaa "lasta" iltaisin kotiin ja lautasia pöydässä on yksi vähemmän. Kotonakin on niin oudon hiljaista.
Olen kuitenkin ylpeä että olen kasvattanut vastuuntuntoisen ja hyväkäytöksisen nuoren miehen ja tiedän että hän kyllä tulee pärjäämään omillaan.
Millaiset tunteet teillä saman kokeneilla mahtaa olla? Olenko aivan "höpsähtänyt" äiti joka ei osaa irrottautua lapsestaan?? Ikäkriisikö vaivaa??
Ja teille pienten lasten vanhemmat; Nauttikaa ihmeessä lapsistanne täysin sydämin silloin kun he ovat pieniä (vaikka se välillä rankkaa onkin!), lapsuusaika on NIIN lyhyt että se meni ohi jo ennenkuin huomasittekaan...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tosin itse olen vasta kouluikäisen lapsen äiti joten tuohon pois muutto-vaiheeseen menee vielä aikaa mutta..
Itselläni elämä on mennyt niin ettei minulla ole yksinkertaisesti ketään muuta kuin lapseni;olemme eläneet vuosia kahdestaan,sukuni on kaukana eikä edes läheinen. Ystäviä toki on mutta huomaan ajan myötä,ettei kovinkaan moneen voi eikä olekaan kannattanut luottaa. Olen kyllä sosiaalinen jne mutta todellisuudessa ns.yksineläjä.
Elän ja teen kaiken lapselle,ja tiedän että hyvin pitkälle niin pitääkin tehdä. Lapsellani on jo omat kaverit,kotona käydään joskus vain syömäss,tekemässä läksyt jne mutta on vielä paljon päiviä jolloin vietetään kaksin aikaa ja tehdään jotain kivaa. En ole ripustautunut lapseeni niin etten antaisi hänen elää "omaa elämäänsä" mutta sisimmässäni pelkään jo niitä aikoja,kun lapsi muuttaa pois kotoa. Jäänkö yksin? Onko minulla siihenkään mennessä löytynyt ketään esim. kumppania rinnalleni jne?
Minua itketti jo silloin kun lapsi siirtyi koulumaailmaan(tiedän,olen säälittävä) kun tajusin miten lapsi on kasvanut. Vuodet menee nopeasti ja varmasti reagoin surullisin mielin lapsen pois muuttoon mutta kaipa se siitä sitten ajan kanssa menee..kunhan ei muuttaisi kovin kauas :D No juu,eiköhän se ole siinä vaiheessa lapsen oma asia minne elämä vie,voihan se viedä vaikka toiselle puolelle maapalloa.
Tsemppiä vain sulle,et ole höpsähtänyt vaan olet tajunnut lapsesi arvon ja sen että aika on kallista;minä yritän ottaa kaiken tästä ajasta irti ja kasvattaa kuitenkin lapsesta itsenäisen ja tasapainoisen aikuisen vaikka sen yksinäni teenkin.
meillä onneksi voidaan harjoitella tätä kun opiskelu ei onnistu kotoa käsin peruskoulun jälkeen :) eli vanhin poika on nyt viimeistä vuotta opsikelemassa lähikaupungissa jossa asuu siis viikot,viikonlopuikksi tulee kyllä kotiin vaikka moni kaveri vapauden huumassaan on myös viikonloput siellä.
Minun pitäisi myös harjoitella sitä että kun nyt täyttää joulukuussa 18v niin hänen pitäisi ruveta hoitamaan jo itsenäisesti enemmän asioitaan eikä minun kuuluisi huolehtia hänen vaatteistaan,siis uusien ostosta lähinnä ja parturissa käynneistä yms.
Olen ollut kotiäiti kaikille kolmelle lapsellemme ja napanuoran katkaisu on aika vaikeaa myös.
Näin isosiskonkin näkökulmasta voin sanoa ettet TODELLAKAAN ole höpsähtänyt! :))
Olen hyvin läheisissä väleissä vanhempiini ja perheen iltatähtiin (kaksoset). Siinä me äitin kanssa itkettiin kahdestaan että voi voi kun tuo meidän Riikkaki on jo niin iso tyttö että muuttaa pois kotoa ja niin kauaskin vielä, byääääh!! :D Ja Roni lähtee opiskelemaan vielä kauemmas, isoon kaupunkiin tämmösestä pikkukylästä, voi nyyh nyyh! :D Ja hienosti ovat pärjänneet, onneksi lupasivat että käyvät välillä äitiä, siskoa ja siskonlapsia katsomassa. :) :) :) Isää meidän nyyhkytys aluksi vain huvitti mutta kyllä olen nähnyt että silmät kostuvat hänelläkin, aika yllättävissä tilanteissa oikeastaan... :)