Oon 15v. muutin pari kuukautta sitten pois kotoa (äitini oli yksinhuoltaja. liikaa ongelmia itsellään, en tullut toimeen sen kanssa)
Mun ongelmat alko n 3 vuotta sitten kun siirryttiin yläasteelle. Olin 2 kk yhdessä koulussa, jonka jälkeen vaihdoin toiseen, jossa olin 1 1/2 vuotta, kunnes taas vaihdoin koulua jossa olen nykyään. olen kuvitellut pitkään että kun vaihtaa maisemaa niin ongelmat katoaa ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.. mutta nyt vasta ymmärrän, että pakoon ei pääse, ongelmani seuraavat mua niin kauan kunnes ratkaisen ne. en tiedä miten...
Tuossa ensimmäisessä koulussa ollessani aloin ajatella paljon asioita (maailmaa, jumalaa, ihmistä, itseäni, tarkoitusta ym.) ja ahdistuin/masennuin, eristäydyin ja musta tuli tosi yksinäinen. en koskaan oo ollut mikään massan mukana kulkeva, eikä musta sellasta koskaan vois tullakaan. en välitä muista ihmisistä, oikeestaan en välitä kenestäkään muusta kuin sisaristani (ovat aikuisia) ja äiti ja isä tietty omalla tavallaan tärkeitä. mutta mun oman ikäisiin mulla ei ole minkäänlaista yhteyttä, tietysti mun elämäntilanne on niin erilainen kun niillä.
Kuitenkin, vaihdoin sitten koulua, koska kuvittelin että vika on niissä ihmisissä (mua häiritsi kun kukaan ei ajatellut mitään, ei muuta kun itseään ja huusivat ja kälättivät niin turhaa juttua et meni vaan hermo) no, tässä uudessa koulussa olin vielä yksinäisempi ja siedin yhä vähemmän muita. olin vaan omissa oloissa.. yksi kaverini oli koulussa, johon sitten vaihdoin. hän kertoi kuinka kivaa siellä on ja mukavaa porukkaa, uskoin tietenkin (en ajatellut että hänhän on tietysti erilainen kuin mä ja että mulla tuskin olis siellä yhtään sen mukavampaa) mut vaihdoin taas ja petyin... Olin sielläkin yksin, ei tää kaveri edes kysynyt että pärjäänkö ja tarviinko apua/tukea jossain ku olin ekaa päivää siellä. ei mitää ja en todellakaan mene sen porukoihin mukaan, naurettavien pissisten kanssa. No, mä selviän yksinkin, ei siitä ollut kysymys vaan siitä että, jonkinlaiset tavat ja kohteliaisuus pitäis olla, mut ei kai tollasilta pikkulapsilta voi sellasta odottaa (oon ollut paljon aikuisten seurassa ja niiden kanssa tulen hyvin juttuun ja niiden kanssa voi keskustella esim. sisareni ystävät opiskelevat yliopistoissa ja ikäerosta huolimatta kuulun porukkaan) nään vaan kaikkia mun sisaruksia niin harvoin, kun yks asuu ulkomailla, yhellä on perhe ja muut muissa kaupungeissa..
Oon vaan pettynyt ihmisiin niin monesti etten enää odota keneltäkään mitään, etten taas pety turhaan. Ja nyt en vaan jaksa/pysty/halua käydä koulussa. mulla oli viimeks tää sama tunne vuosi sitten edellisessä koulussa, lintsasin paljon niinkun nytkin. Mulla on ihan hyvät numerot ja olis paremmat tietty jos olisin koulussa, mut tiedän olevani masentunut, enkä oo päässy koko viikkoon menemään kouluun. johtuu varmaan siitä että olin vklopun maalla mun serkkujen luona ja ratsastettiin ja hoidettiin koiria, mulla oli hauskaa ja sit julma pudotus taas todellisuuteen, en kestäny sitä. ei kiinnosta toi opiskelu koska tiedän, että mulla tulee aina olemaan samanlaista joka paikassa minne meen lukio, ammattikoulu... siks oon ajatellu et pidän välivuoden ja kattelen et mitä tapahtuu... oon käyny juttelemassa psykologin kanssa mut en tarvi mitään pelkkää kuuntelijaa, tarvin yksityisen puolen terapiaa, mut siihen mulla ei oo varaa...
En tiedä mitä mun pitäis tehdä, koitan vaan päästä päivän kerrallaan eteenpän. Kaikki harrastukset jäi... en saa vietyä mitään loppuun asti, kyllästyn helposti ja aattelen, että tuli sekin juttu jo nähtyä. Ei vaan kiinnosta.
Olin illalla kävelyllä junan raiteiden vieressä, katselin kaupunkia ja mietin et mitä jos päästäisin itseni helpolla? Se tuntu niin hyvältä, kun tiesin et aina olis pakotie jos haluan. Mut yhtäkkii aloinkin miettiä, et mä en oo tehnykään muuta kun pakoillut ja nyt olisi tilaisuus jäädä ja kohdata kaikki. Mietin myös tulevaisuutta, tulin uteliaaks ja tahdoin tietää josko siellä olis jotain mullekin. Ehkä rakkaus, seikkailu, arki, lopulta kuolema, jonka saan joka tapauksessa sen ansaittuani... Tahdon nähdä kasvoni jonain päivänä peilistä ryppyisinä vanhan naisen kasvoina ja hiukseni harmaina... Lähdin pois sieltä, takas kotiin, mutta mulla oli entistä pahempi olla... Nyt kun tiesin, ettei se ole enää vaihtoehtona, päästä helpolla. Mun oli pakko viiltää muutama kaunis, verinen viilto. En tiennyt mistä ne puhuu, kun sanovat että se helpottaa, nyt tiesin. Kaikki muu vaan katosi, mun sielun kipu ei tuntunut enää siellä missä ennen, vaan nyt paljon näkyvämpänä ja siinä mun silmien katsottavissa.
Mun ongelmat alko n 3 vuotta sitten kun siirryttiin yläasteelle. Olin 2 kk yhdessä koulussa, jonka jälkeen vaihdoin toiseen, jossa olin 1 1/2 vuotta, kunnes taas vaihdoin koulua jossa olen nykyään. olen kuvitellut pitkään että kun vaihtaa maisemaa niin ongelmat katoaa ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.. mutta nyt vasta ymmärrän, että pakoon ei pääse, ongelmani seuraavat mua niin kauan kunnes ratkaisen ne. en tiedä miten...
Tuossa ensimmäisessä koulussa ollessani aloin ajatella paljon asioita (maailmaa, jumalaa, ihmistä, itseäni, tarkoitusta ym.) ja ahdistuin/masennuin, eristäydyin ja musta tuli tosi yksinäinen. en koskaan oo ollut mikään massan mukana kulkeva, eikä musta sellasta koskaan vois tullakaan. en välitä muista ihmisistä, oikeestaan en välitä kenestäkään muusta kuin sisaristani (ovat aikuisia) ja äiti ja isä tietty omalla tavallaan tärkeitä. mutta mun oman ikäisiin mulla ei ole minkäänlaista yhteyttä, tietysti mun elämäntilanne on niin erilainen kun niillä.
Kuitenkin, vaihdoin sitten koulua, koska kuvittelin että vika on niissä ihmisissä (mua häiritsi kun kukaan ei ajatellut mitään, ei muuta kun itseään ja huusivat ja kälättivät niin turhaa juttua et meni vaan hermo) no, tässä uudessa koulussa olin vielä yksinäisempi ja siedin yhä vähemmän muita. olin vaan omissa oloissa.. yksi kaverini oli koulussa, johon sitten vaihdoin. hän kertoi kuinka kivaa siellä on ja mukavaa porukkaa, uskoin tietenkin (en ajatellut että hänhän on tietysti erilainen kuin mä ja että mulla tuskin olis siellä yhtään sen mukavampaa) mut vaihdoin taas ja petyin... Olin sielläkin yksin, ei tää kaveri edes kysynyt että pärjäänkö ja tarviinko apua/tukea jossain ku olin ekaa päivää siellä. ei mitää ja en todellakaan mene sen porukoihin mukaan, naurettavien pissisten kanssa. No, mä selviän yksinkin, ei siitä ollut kysymys vaan siitä että, jonkinlaiset tavat ja kohteliaisuus pitäis olla, mut ei kai tollasilta pikkulapsilta voi sellasta odottaa (oon ollut paljon aikuisten seurassa ja niiden kanssa tulen hyvin juttuun ja niiden kanssa voi keskustella esim. sisareni ystävät opiskelevat yliopistoissa ja ikäerosta huolimatta kuulun porukkaan) nään vaan kaikkia mun sisaruksia niin harvoin, kun yks asuu ulkomailla, yhellä on perhe ja muut muissa kaupungeissa..
Oon vaan pettynyt ihmisiin niin monesti etten enää odota keneltäkään mitään, etten taas pety turhaan. Ja nyt en vaan jaksa/pysty/halua käydä koulussa. mulla oli viimeks tää sama tunne vuosi sitten edellisessä koulussa, lintsasin paljon niinkun nytkin. Mulla on ihan hyvät numerot ja olis paremmat tietty jos olisin koulussa, mut tiedän olevani masentunut, enkä oo päässy koko viikkoon menemään kouluun. johtuu varmaan siitä että olin vklopun maalla mun serkkujen luona ja ratsastettiin ja hoidettiin koiria, mulla oli hauskaa ja sit julma pudotus taas todellisuuteen, en kestäny sitä. ei kiinnosta toi opiskelu koska tiedän, että mulla tulee aina olemaan samanlaista joka paikassa minne meen lukio, ammattikoulu... siks oon ajatellu et pidän välivuoden ja kattelen et mitä tapahtuu... oon käyny juttelemassa psykologin kanssa mut en tarvi mitään pelkkää kuuntelijaa, tarvin yksityisen puolen terapiaa, mut siihen mulla ei oo varaa...
En tiedä mitä mun pitäis tehdä, koitan vaan päästä päivän kerrallaan eteenpän. Kaikki harrastukset jäi... en saa vietyä mitään loppuun asti, kyllästyn helposti ja aattelen, että tuli sekin juttu jo nähtyä. Ei vaan kiinnosta.
Olin illalla kävelyllä junan raiteiden vieressä, katselin kaupunkia ja mietin et mitä jos päästäisin itseni helpolla? Se tuntu niin hyvältä, kun tiesin et aina olis pakotie jos haluan. Mut yhtäkkii aloinkin miettiä, et mä en oo tehnykään muuta kun pakoillut ja nyt olisi tilaisuus jäädä ja kohdata kaikki. Mietin myös tulevaisuutta, tulin uteliaaks ja tahdoin tietää josko siellä olis jotain mullekin. Ehkä rakkaus, seikkailu, arki, lopulta kuolema, jonka saan joka tapauksessa sen ansaittuani... Tahdon nähdä kasvoni jonain päivänä peilistä ryppyisinä vanhan naisen kasvoina ja hiukseni harmaina... Lähdin pois sieltä, takas kotiin, mutta mulla oli entistä pahempi olla... Nyt kun tiesin, ettei se ole enää vaihtoehtona, päästä helpolla. Mun oli pakko viiltää muutama kaunis, verinen viilto. En tiennyt mistä ne puhuu, kun sanovat että se helpottaa, nyt tiesin. Kaikki muu vaan katosi, mun sielun kipu ei tuntunut enää siellä missä ennen, vaan nyt paljon näkyvämpänä ja siinä mun silmien katsottavissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elämä on lahja, älä päästä sitä katoamaan vaikka kuinka jonain HETKENÄ siltä tuntuisi. Jumala on päättänyt millon me kaikki täältä lähdemme älä siitä huoli. Kaikella mitä sulle tapahtuu on tarkoitus IHAN KAIKELLA, vaikket itse sitä näekkään. Eikä sun ehkä sitä kuulukkaan nähdä. Sulla on tarkoitus tässä maailmassa. Enkä tarkota sitä että " no joo sun elämäsi tarkoitus on olla nyt sairaanhoitaja" vaan tarkotan jotain syvällisempää. Joku sua suojelee tuolla jossain mitä et vain näe. Viiltely ei toimi. Sun fysiikan satuttaminen ei auta. Vika on korvien välissä MUTTA SEN VOI MUUTTAAA! Ymmärrän sua ton psykologi kohdan kannalta erittäin hyvin, tuntuu et ne ei vaan ymmärrä. Ne on vaan lukenut ihmisten kehittelemiä juttuja ja siitä päättelevät jotain? älytöntä , mutta EHKÄ SIINÄKIN LOPPUJEN LOPUKSI ON PERÄÄ!
sanon vaan että nyt menet sinne kouluun suoritat KAIKKI annetut tehtävät ja asiat HOIDAT NE VAIN. älä välitä KENESTÄKÄÄN! älä välitä siitä mitä ne sanoo, tekee , käyttäytyy älä mistään. OLE vaikka yksin siellä mutta käy koulussa! Muista kuitenkin antaa ihmisille mahdollisuus, jos joku lähestyy sua niin ota se hyvällä mielellä vastaan. et voi koskaan tietää oikeasti miten neki ihmiset oikeasti ovat. Voi olla että sinä annat heille mahdollisuuden olla sitä mitä he oikeasti ovat eikä (huono esimerkki mutta kuitenkin) pissiksetkään KAIKKI HALUA OIKEASTI olla pissiksiä. mutta ei sun niiden kanssa tarvii kaveraaa Jos et halua! kukaan ei pakota. asetu niiden yläpuolelle tuossa käytös asiassa. ihmiset haukkuu ja kiusaa ja satuttaa niin kauan kun annat heidän sitä tehdä ja sen häiritä sinua. oikeasti niillä ihmisillä ketkä sitä tekee on jokin asia itsellään ongelma joku oikea paha ongelma joka ei päällepäin mitenkään näy vaikka kuinka hyvät perhesuhteeet ja kaverit ja elämä heillä olisi ei se asia loppupeleissä niin edes mene vaikka ulkoisesti siltä näyttää. Jätä heidän kommenttinsa omaan arvoon ja anna olla ennemmin tai myöhemmin kun he huomaavat että heidän ilkeät teot ja sanat eivät sinuun pure niin he kyllästyvät ja valitsevat toisen kohteen. sitä en osaa sanoa kauan heillä kestää ymmärtää ettei toimi sinuun huono kohtelu, mutta ennemmin tai myöhemmin se tulee toimimaan. JOTEN RATKAISU. MENE KOULUUN KÄY SIELLÄ! NAUTI AJASTASI SISKOJESI KANSSA AINA! Puhu heille jos siltä tuntuu koska puhuminen auttaaa aina vaikkei siltä ensin tuntuisi. ÄLÄ SATUTA ITSEÄSI , KOSKA SITÄ ET ANSAITSE. ansaitset kaiken rakkauden ja hyvyyden niinkuin muutkin. joten älä kiltti satuta itseäsi. JA MENE KOULUUN TIEDÄN ETTÄ SELVIÄT SIITÄ et ole tyhmä todellakaan ja mä tiedän että sä pystyt siihen!
TEE SE ITSESI VUOKSI.
Lupaan että kaikki kääntyyy parhain päin , siinä voi vaan kestää jonkin aikaa mutta se tulee tapahtumaan.!
joten nokka kohti koulun puisevaa penkkiä. sä pystyt siihen