Oon 15v. muutin pari kuukautta sitten pois kotoa (äitini oli yksinhuoltaja. liikaa ongelmia itsellään, en tullut toimeen sen kanssa)
Mun ongelmat alko n 3 vuotta sitten kun siirryttiin yläasteelle. Olin 2 kk yhdessä koulussa, jonka jälkeen vaihdoin toiseen, jossa olin 1 1/2 vuotta, kunnes taas vaihdoin koulua jossa olen nykyään. olen kuvitellut pitkään että kun vaihtaa maisemaa niin ongelmat katoaa ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.. mutta nyt vasta ymmärrän, että pakoon ei pääse, ongelmani seuraavat mua niin kauan kunnes ratkaisen ne. en tiedä miten..
Tuossa ensimmäisessä koulussa ollessani aloin ajatella paljon asioita (maailmaa, jumalaa, ihmistä, itseäni, tarkoitusta ym.) ja ahdistuin/masennuin, eristäydyin ja musta tuli tosi yksinäinen. en koskaan oo ollut mikään massan mukana kulkeva, eikä musta sellasta koskaan vois tullakaan. en välitä muista ihmisistä, oikeestaan en välitä kenestäkään muusta kuin sisaristani (ovat aikuisia) ja äiti ja isä tietty omalla tavallaan tärkeitä. mutta mun oman ikäisiin mulla ei ole minkäänlaista yhteyttä, tietysti mun elämäntilanne on niin erilainen kun niillä.
Kuitenkin, vaihdoin sitten koulua, koska kuvittelin että vika on niissä ihmisissä (mua häiritsi kun kukaan ei ajatellut mitään, ei muuta kun itseään ja huusivat ja kälättivät niin turhaa juttua et meni vaan hermo) no, tässä uudessa koulussa olin vielä yksinäisempi ja siedin yhä vähemmän muita. olin vaan omissa oloissa.. yksi kaverini oli koulussa, johon sitten vaihdoin. hän kertoi kuinka kivaa siellä on ja mukavaa porukkaa, uskoin tietenkin (en ajatellut että hänhän on tietysti erilainen kuin mä ja että mulla tuskin olis siellä yhtään sen mukavampaa) mut vaihdoin taas ja petyin..Olin sielläkin yksin, ei tää kaveri edes kysynyt että pärjäänkö ja tarviinko apua/tukea jossain ku olin ekaa päivää siellä. ei mitää, ja en mene sen porukoihin mukaan, naurettavien pissisten kanssa. No, mä selviän yksinkin, ei siitä ollut kysymys vaan siitä että, jonkinlaiset tavat ja kohteliaisuus pitäis olla, mut ei kai tollasilta pikkulapsilta voi sellasta odottaa (oon ollut paljon aikuisten seurassa ja niiden kanssa tulen hyvin juttuun ja niiden kanssa voi keskustella esim. sisareni ystävät opiskelevat yliopistoissa ja ikäerosta huolimatta kuulun porukkaan) nään vaan kaikkia mun sisaruksia niin harvoin, kun yks asuu ulkomailla, yhellä on perhe ja muut muissa kaupungeissa.
Oon vaan pettynyt ihmisiin niin monesti etten enää odota keneltäkään mitään, etten taas pety turhaan. Ja nyt en vaan jaksa/pysty/halua käydä koulussa. mulla oli viimeks tää sama tunne vuosi sitten edellisessä koulussa, lintsasin paljon niinkun nytkin. Mulla on ihan hyvät numerot ja olis paremmat tietty jos olisin koulussa, mut tiedän olevani masentunut, enkä oo päässy koko viikkoon menemään kouluun. johtuu varmaan siitä että olin vklopun maalla mun serkkujen luona ja ratsastettiin ja hoidettiin koiria, mulla oli hauskaa ja sit julma pudotus taas todellisuuteen, en kestäny sitä. ei kiinnosta toi opiskelu koska tiedän, että mulla tulee aina olemaan samanlaista joka paikassa minne meen lukio, ammattikoulu... siks oon ajatellu et pidän välivuoden ja kattelen et mitä tapahtuu. oon käyny juttelemassa psykologin kanssa ja mulle on diagnosoitu sopeutumishäiriö.. mut en tarvi mitään pelkkää kuuntelijaa, tarvisin yksityisen puolen terapiaa, mut siihen mulla ei oo varaa..
Mun ongelmat alko n 3 vuotta sitten kun siirryttiin yläasteelle. Olin 2 kk yhdessä koulussa, jonka jälkeen vaihdoin toiseen, jossa olin 1 1/2 vuotta, kunnes taas vaihdoin koulua jossa olen nykyään. olen kuvitellut pitkään että kun vaihtaa maisemaa niin ongelmat katoaa ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.. mutta nyt vasta ymmärrän, että pakoon ei pääse, ongelmani seuraavat mua niin kauan kunnes ratkaisen ne. en tiedä miten..
Tuossa ensimmäisessä koulussa ollessani aloin ajatella paljon asioita (maailmaa, jumalaa, ihmistä, itseäni, tarkoitusta ym.) ja ahdistuin/masennuin, eristäydyin ja musta tuli tosi yksinäinen. en koskaan oo ollut mikään massan mukana kulkeva, eikä musta sellasta koskaan vois tullakaan. en välitä muista ihmisistä, oikeestaan en välitä kenestäkään muusta kuin sisaristani (ovat aikuisia) ja äiti ja isä tietty omalla tavallaan tärkeitä. mutta mun oman ikäisiin mulla ei ole minkäänlaista yhteyttä, tietysti mun elämäntilanne on niin erilainen kun niillä.
Kuitenkin, vaihdoin sitten koulua, koska kuvittelin että vika on niissä ihmisissä (mua häiritsi kun kukaan ei ajatellut mitään, ei muuta kun itseään ja huusivat ja kälättivät niin turhaa juttua et meni vaan hermo) no, tässä uudessa koulussa olin vielä yksinäisempi ja siedin yhä vähemmän muita. olin vaan omissa oloissa.. yksi kaverini oli koulussa, johon sitten vaihdoin. hän kertoi kuinka kivaa siellä on ja mukavaa porukkaa, uskoin tietenkin (en ajatellut että hänhän on tietysti erilainen kuin mä ja että mulla tuskin olis siellä yhtään sen mukavampaa) mut vaihdoin taas ja petyin..Olin sielläkin yksin, ei tää kaveri edes kysynyt että pärjäänkö ja tarviinko apua/tukea jossain ku olin ekaa päivää siellä. ei mitää, ja en mene sen porukoihin mukaan, naurettavien pissisten kanssa. No, mä selviän yksinkin, ei siitä ollut kysymys vaan siitä että, jonkinlaiset tavat ja kohteliaisuus pitäis olla, mut ei kai tollasilta pikkulapsilta voi sellasta odottaa (oon ollut paljon aikuisten seurassa ja niiden kanssa tulen hyvin juttuun ja niiden kanssa voi keskustella esim. sisareni ystävät opiskelevat yliopistoissa ja ikäerosta huolimatta kuulun porukkaan) nään vaan kaikkia mun sisaruksia niin harvoin, kun yks asuu ulkomailla, yhellä on perhe ja muut muissa kaupungeissa.
Oon vaan pettynyt ihmisiin niin monesti etten enää odota keneltäkään mitään, etten taas pety turhaan. Ja nyt en vaan jaksa/pysty/halua käydä koulussa. mulla oli viimeks tää sama tunne vuosi sitten edellisessä koulussa, lintsasin paljon niinkun nytkin. Mulla on ihan hyvät numerot ja olis paremmat tietty jos olisin koulussa, mut tiedän olevani masentunut, enkä oo päässy koko viikkoon menemään kouluun. johtuu varmaan siitä että olin vklopun maalla mun serkkujen luona ja ratsastettiin ja hoidettiin koiria, mulla oli hauskaa ja sit julma pudotus taas todellisuuteen, en kestäny sitä. ei kiinnosta toi opiskelu koska tiedän, että mulla tulee aina olemaan samanlaista joka paikassa minne meen lukio, ammattikoulu... siks oon ajatellu et pidän välivuoden ja kattelen et mitä tapahtuu. oon käyny juttelemassa psykologin kanssa ja mulle on diagnosoitu sopeutumishäiriö.. mut en tarvi mitään pelkkää kuuntelijaa, tarvisin yksityisen puolen terapiaa, mut siihen mulla ei oo varaa..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mun elämä ei oo vielä edes alkanu, en oo kerenny tehdä vielä mitään tai kokea paljonkaan..onhan tullu nähtyy porukoiden ero, äitin alamäki, monet ikävät asiat ym, mut en oo kokenu sitä millasta ois jos mulla olis itellä perhe, työ, olisin seikkaillut ulkomailla ym.. Kaiken pitäis olla edessä päin, jos siellä jotain on. Junnaan vaan paikallani. Miten saan elämäni käyntiin? ootan vaan että peruskoulu loppuu ja sit pääsen elämään, mut mitä jos se ei menekään niin?
En tiedä mitä mun pitäis tehdä, koitan vaan päästä päivän kerrallaan eteenpän. Kaikki harrastukset jäi..en saa vietyä mitään loppuun asti, kyllästyn helposti ja aattelen, että tuli sekin juttu jo nähtyä. Ei vaan kiinnosta.
Olin illalla kävelyllä junan raiteiden vieressä, katselin kaupunkia ja mietin et mitä jos päästäisin itseni helpolla? Se tuntu niin hyvältä, kun tiesin et aina olis pakotie jos haluan. Mut yhtäkkii aloinkin miettiä, et mä en oo tehnykään muuta kun pakoillut ja nyt olisi tilaisuus jäädä ja kohdata kaikki. Mietin myös tulevaisuutta, tulin uteliaaks ja tahdoin tietää josko siellä olis jotain mullekin. Ehkä rakkaus, seikkailu, arki, lopulta kuolema, jonka saan joka tapauksessa sen ansaittuani.. Tahdon nähdä kasvoni jonain päivänä peilistä ryppyisinä vanhan naisen kasvoina ja hiukseni harmaina... Lähdin pois sieltä, takas kotiin, mutta mulla oli entistä pahempi olla. Nyt kun tiesin, ettei se ole enää vaihtoehtona, päästä helpolla. Mun oli pakko viiltää muutama kaunis, verinen viilto. En tiennyt mistä ne puhuu, kun sanovat että se helpottaa, nyt tiesin. Kaikki muu vaan katosi, mun sielun kipu ei tuntunut enää siellä missä ennen, vaan nyt paljon näkyvämpänä ja siinä mun silmien katsottavissa.