Olen 23-vuotias kolmen tytön äiti. Minulla on 3,5-vuotiaat kaksoistytöt sekä juuri 2 vuotta täyttänyt tyttö. Ongelmani on, että rakastan nuorimmaistani enemmän kuin kaksosia tai miestäni tai kaikkia kolmea yhteensä. Nuorimmaiseni on mielestäni vain niin ihana ja suloinen ja sydäntäni oikein raastaa se rakkauden paljous jota tunnen häntä kohtaan.
Olen kotona lasten kanssa ja mieheni tekee vuorotyötä. Kaksoset huomaavat äidin lellivän ja keskittävän kaiken aikansa pienimpään. Kaksoset käyttäytyvät usein mustasukkaisesti. Toinen kaksosista vaati paljon huomiota ja sylissäpitoa, toinen taas käyttäytyy uhmakkaasti. Haluasin käyttää kaiken aikani nuorimmaiseeni ja tuntuu etten saa hänestä tarpeekseni. Rakastan hänen tuoksuaan, ihon ja hiusten tuntua, silmien katsetta ja kokonaisuutta. Puhun paljon lapsilleni ja vakuutan rakkauttani heihin, kehun ja torun tarpeenmukaan. Huomaan itsekkin hokevani eniten rakkauttani nuorimmaiseen ja välillä tuntuu, että rakkaudentunnustukset muita kohtaan eivät edes tule suoraan sydämestä.
Minulla oli heti nuorimmaiseni syntymän jälkeen niin paha masennusjakso, että jouduin pakkohoitoon kahdeksi kuukaudeksi. Sairaalassa olon alussa mieheni ja äitini kävivät minua katsomassa, mutta muuten olin täysin eristetty. Loppuvaiheilla pääsin jopa kotilomalle yön ylitse. Sairaalasta päästyäni syytin pitkään nuorimmaista masennuksestani ja hoitoon passittamisestani. Jossain vaiheessa jopa ehdotin miehelleni nuorimmaisen antamista adoptoitavaksi.
Johtuisiko nykyinen ylirakastaminen aikaisemmasta väliinpitämättömyyden korvaamisesta?
Olen kotona lasten kanssa ja mieheni tekee vuorotyötä. Kaksoset huomaavat äidin lellivän ja keskittävän kaiken aikansa pienimpään. Kaksoset käyttäytyvät usein mustasukkaisesti. Toinen kaksosista vaati paljon huomiota ja sylissäpitoa, toinen taas käyttäytyy uhmakkaasti. Haluasin käyttää kaiken aikani nuorimmaiseeni ja tuntuu etten saa hänestä tarpeekseni. Rakastan hänen tuoksuaan, ihon ja hiusten tuntua, silmien katsetta ja kokonaisuutta. Puhun paljon lapsilleni ja vakuutan rakkauttani heihin, kehun ja torun tarpeenmukaan. Huomaan itsekkin hokevani eniten rakkauttani nuorimmaiseen ja välillä tuntuu, että rakkaudentunnustukset muita kohtaan eivät edes tule suoraan sydämestä.
Minulla oli heti nuorimmaiseni syntymän jälkeen niin paha masennusjakso, että jouduin pakkohoitoon kahdeksi kuukaudeksi. Sairaalassa olon alussa mieheni ja äitini kävivät minua katsomassa, mutta muuten olin täysin eristetty. Loppuvaiheilla pääsin jopa kotilomalle yön ylitse. Sairaalasta päästyäni syytin pitkään nuorimmaista masennuksestani ja hoitoon passittamisestani. Jossain vaiheessa jopa ehdotin miehelleni nuorimmaisen antamista adoptoitavaksi.
Johtuisiko nykyinen ylirakastaminen aikaisemmasta väliinpitämättömyyden korvaamisesta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi että, pakko sanoa että en ole mikään asiantuntija eikä itselläni ole lapsia mutta minusta tuo kuulostaisi
erittäin vahvasti siltä että tunnet yhä kovaa syyllisyyttä siitä että syyllistit vauvaa ja ajattelit adobtiota.
Mun mielestä tuollaiset ajatukset on ihan oikeutettuja ja kaikillehan tulee välillä mitä hurjempia ajatuksia varsinkin kun ei voi itse hyvin.
Et kumminkaan ole tehnyt mitään väärin ja rakastat lapsiasi.
Ei sinun kannattaisi myöskään tuntea syyllisyyttä että rakastaisit yhtä lastasi enemmän kuin muita.
Asiahan voi olla niin että pienin tarvitsee eniten hoitoa ja se on kumminkin niin pieni aika kun ollaan ihan vauvoja joten en ihmettelisi jos lellii :)
Ja se että rakkauden tunnustukset eivät muita kohtaan tuntuisi aidoilta menisi minusta myös oman ahdistuksen piikkiin.
Olet hyvä äiti kun huomaat asian ja kuinka hullulta se kuulostaa että kun tunnet siitä syyllisyyttä, on minusta myös oikeastaan oikea reaktio. Vaikka ei sinun sitä tarvitsisi tuntea.