koskaan ollut käännekohtaa, jossa olet ajatellut mennyttä, ja mahdollista tulevaa?
Onko sitä, muuttuuko kaikki, vai jätätkö kaiken entiselleen.
Onko sairaus koskettanut sinua, tai lähimmäistäsi, joka olisi muuttanut elämäsi arvoja?
Vai, oletko porskuttanut edelleen, kuin silloin ennen?
Onko sitä, muuttuuko kaikki, vai jätätkö kaiken entiselleen.
Onko sairaus koskettanut sinua, tai lähimmäistäsi, joka olisi muuttanut elämäsi arvoja?
Vai, oletko porskuttanut edelleen, kuin silloin ennen?
Vastaukset 22
Vanhimmat
etten pyytänyt teiltäYou tube-linkkejä.Niitähän, omien ajatusten puutteessa, osaatte kirjoittaa.
On mennyt palsta melko naurettavaksi.
ehtineenä on tullut jos jonkinmoista kriisiä elämään. Ja onhan nuista selvittykkin.
Niinkait sen kuuluukin olla!? Luulisin niin olleen muillakin.
Ja jolla ei kriisiä ole ollut se on elänyt pumpulissa.
Sitä tässä elämässä pitää porskuttaa eteenpäin niin kauan, kun pystyy, ja vielä senkin jälkeen.
Ei nuo elämänarvot ole niin paljon muuttuneet, En ymmärrä, miten tavallisen ihmisen elämä voi jonkun yksittäisen tapahtuman seurauksena kovin paljon muuttua, jos terveys pysyy kunnossa.
Tulevaa joutuu ajattelemaan, ja sen kohdalla on iso kysymysmerkki.
sanoi......
Useita on jo tähän ikään ehtinyt sattua. Pikkuveljen hautajaispäivän muistan vaikka olin 8v. silloin.
Oma sairastuminen tietysti pysäytti, koska se muutti koko elämäni.........
Toisaalta lasten syntymät ovat myös muuttaneet luonnollisella tavalla elämän kulkua. Olemme lenkkinä jatkumossa jokainen tavallamme.
Toivon ettei lasten tarvitsisi nähdä esim. sotaa, olla pakolaisina tai nähdä nälkää, muusta selviää kyllä, kuten jokainen tiedämme.......
lähinnä itse ajattelinkin. Se voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä siihen voi varustautua.
Se voi muttaa ihmisen elämän suuresti.
että kriisin jälkeen voi porskuttaa kuten ennenkin, jotain on muuttunut elämässä.
Minulla on ollut kriisikohtia enemmän kuin olisin toivonut, mutta aina olen selvinnyt, toivottavasti
niin käy tulevaisuudessakin. Sillä en usko, että elämän kriisit on jo ohitettu.
On nyt juuri sellainen tunne peruuttamattomasta muutoksesta päällä. Teini muutti opiskelijasoluun ja mulle nasahti tyhjän pesän syndrooma päälle ihan yllätyksenä. Eletty elämä kulkee suurinpiirtein filminauhana silmien edessä. Onko tämä siis kuolemaksi? No ei, mutta onpa outoa, onpa outoa.
Vaikka onhan minulla noita vauvoja. Perheessä tapahtui "kauhea" vahinko. Kolme viikkoa vanha seitsemikko makaa tuolla patjalla. Koiranpennut ovat melkein jo leikki-iässä. Yrittävät siis leikkiä, mutta uni tulee salamana ja nukahtavat toistensa varpaat suussa. Hirmuista...
Koputan puuta, onneksi olemme puolison kanssa olleet terveitä. Käännekohta tuli pari vuotta sitten, kun kaksoset lähtivät opiskelemaan, muuttivat pois kotoa ja elämä muuttui.
Vaikka muutos oli tiedossa, niin se kuitenkin yllätti. Kaikkien hälinävuosien jälkeen, kodistamme tuli hiljainen.
Aika tasoittaa ja kaikkeen tottuu. Nykyään nautimme uudesta (vapaammasta) elämästämme ja uusista harrastuksista.
Välimatkojen takia, lapset vierailevat harvoin. On ihanaa nähdä, kuinka he aikuistuvat ja itsenäistyvät.
En varmaan koskaan lakkaa huolehtimasta, se kai kuuluu asiaan... äidin sydän nyt vaan on sellainen... hieman hupsu ja ylisuojeleva. ;)
Tai miten tämänkin ottaa, ehkä vastauskysymyksenä
Siis mä en voi tajuta, kuinka pumpulissa jotkut elää- Sen aikaa kun elää.
Vittu, tässä käännekontia elossa melkein joka vuosi, ja isoja. Ja on niitä sairauksiakin ollut, testamentti tehty ajat sitten.
Ja perkele. Mä nimenomaan porskutan koko ajan. Sen verran kun jaksaa, aina eteenpäin. ja kun ei ikinä ole kenelläkään entiseen paluuta, aina pitää rähmiä eteenpäin, sen kun kykenee.
Mutta, hopealusikka suussa syntyneet ja pumpulissa eläneet ihmiset tietenkin on vähän ihmeissään kun jotain muutosta tapahtuu omassa lintukodossa. Nojoo, siinäpä opettelevat, realiteetteja.
=DW=
Minnuu on aina pietty omituisena, ja pitetäänkin.
Hevonvittuu muita välittäneestä. Turpaan tulee niin että tutisee ja se on oikein.
Välillä tämä draama kusettaa, välillä kundi vetää skoijarin handuun, niin että daiju vetää fönsteriin.
Skuju sbörtsaa kliffastsi haneen. Että sikäli...
Jos elämä vetää vastapalloon oikein kunnolla ,silittää niin et luu paistaa.
Ainakin minä kattelen varovasti nurkan takaa ennen kuin nokkaani näytän,ei sellast luupäätä olekkaan joka selviäis kaikesta tukkaa sipaisemalla.
joka hetkeksi pisti kaiken ajatusmaailman ihan päälaelleen avoimuus rehellisyys ja aika auttaa jälkeenpäin ajatellen kumminkin elämäni parhain järkytys sairaudet ei oo saanu mua riisiin se on niin luonnollista että ihmiset sairastuu kukin vuorollaan on ollut sairauksia lähimmäisillä joista ovat selvineet ja toiset eivät se on elämää.
Tilanne on syntynyt tämän syksyn kuluessa , taidan todella tehdä kaulakiikun . Putkenpäässä
on valo sammunut pitkäaikainen kumppani on todettu sairaaksi josta ei todennäköisesti parane.
Joten hänen seurakseen en aio jäädä kitumaan ja potemaan . Ainainen sairastaminen ei ole elämää
eikä sitä seuraaminen .
jos mun aviomieheni sairastuis luopuisin vaikka kaikesta mitä mulla on että saisin hoitaa häntä mahdollisimman hyvin ja kauan näin me ajatellaan erillä lailla ja toivon että sääkin tuut vielä toisiin aatoksiin ensi järkytyksestä toivuttuasi se sairastaminen liityy vaan elämään.
Liittyy elämään niinkuin nuoruuskin mut kivut ja vaivat ei jalosta ihmistä.
Varsinkin jos se kipu valtaa elämän ja on sen keskipiste sen mahdollisimman kauan kestäminen on jotain sellaista jota ei todellisuudessa halua nähdä.
Kun näkee omaisensa kohdalla kivun ruumillistumisen se näky on karseaa katottavaa ja sitä toivoo sen loppumista .
Varmaan jokainen haluaa hoitaa läheisensä mutta jossain kohdalla jakku tyhjenee ja jäljellä on vain mykkä epätoivo.
onneksi oman äitini syöpäsairaudessa loppu kipu kesti vain vajaan viikon elikkä sellainen mihin ei ollut enää mitään apua edes morffiinista ja se aika meni niin nopeasti etten kerenny edes ajatella kunnolla koko asiaaa ja onhan paljon sairauksia joita ei pystytä kotona hoitamaan als on yksi niistä kahden tuttavani miehet ovat menehtyneet siihen tautiin toinen kitui loppuun asti ja toinen nopeutti itse lähtöään ennen kun joutui petiin toisten autettavaksi ja tällä hetkellä on kuorokaverinani nainen jonka mies sairastaa alssia ja se on aika pitkällä mutta hän hoitaa miestään kotona oon tosi kiitollinen siitä että oon saanu elää näinkin kauan ilman omakohtaisia raskaita koettelemuksia ja toivon että olen vahva siinä vaiheessa kun niitä tulee.
Ei siihen voi vahvistaa ittiään se on kuin paniikki ,toiset on siinä parhaimmillaan ja toiset polvillaan.
Meiän jokaisen kyky kestää tressiä ja painetta on omanlaisensa,siks kannatan sitä et vierään se kynttilä jo elossa olevalle.
Meitä kumminkin niitetään kuin viljaa täysin sattumanvaraisesti , elämässä ei ole mitää oikeurenmukaisuutta ja reiluutta.
Tämmöses ympäristössä on vaikea olla jalo ja oikeamielinen loppuun asti.
Monenlaisia kriisejä on mahtunut elämääni.
Omaa sairastumista, jossa sanottiin ettei ole mitään tehtävissä, läheisen sairastumista todella vaikeasti.
Monia muitakin juttuja.
Yhdessä vaiheessa kun ei ollut mitään kriisiä niin meinasin tehdä siitä ongelman.
Mennyttä ja tulevaa mietin kyllä ilman kriisejäkin, välillä on hyvä miettiä missä mennään.
Nyt elän tässä päivässä ja nautin siitä mitä on. Koskaan ei tiedä milloin elämä loppuu joten on hyödynnettävä ne päivät joita saan. Ei ole enää kiire mihinkään tai syytä kerätä mammonaa eläkepäiviksi koska ne eivät seuraa mukana hautaan ;) Egyptissä faaraot saivat mukaan maallisen omaisuuden kun ajateltiin sen auttavan tuonpuoleisen matkalla, hassua ;) Aikoinaan matkailin ja kävin Kairossa Kuninkaiden laaksossa ja olen onnellinen niistä ajoista. No, sairaus muuttaa paljon ja kaiken itselle, mutta ympärillä olevat ihmiset jatkavat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Käydään työssä, matkustellaan, juhlitaan ja jos tuot esiin ettei sinulla ehkä ole kauaa aikaa jäljellä niin ei se käy. Lääketiede on niin hyvää ja yksi kaverikin parani, tsemppiä nyt vaan joten aika yksinäistä tämä elämästä luopuminen on. Joo, ei ole helppoa mutta elämä loppuu kaikilta jossain vaiheessa ja osalta tässä 50 iässä. Olisi se hyvä tiedostaa että osaisi panostaa oikein vai voiko edes ajatella niin niiden kohdalta jotka saavat elää tuonne 95 v tai yli ? Kohtalon ivaa sanon minä ...
Joo! Tulikin täydellinen käännös elämässäni kun minulla oli paha olo, sellainen ahdistava ettei ollut hyvä elää eikä kuolla. Jumala veti minua luokseen synnintunnolla ja hengellisessä kokouksessa annoin elämäni Jeesukselle ja olen hänen seurassaan ollut jo muutaman kymmenkunta vuotta, enkä ole katunut pätkääkään.
suljetulla osastolla mielisairaalassa
sädehoidossa syöposastolla
Mutta hyvin menee. Joulu on tulossa.
ajattele pelkästään vaikkapa itse sairastunutta, vaan hänen mahdollista/mahdollisia lähimmäisiään, joille usein jää suuri osa sairastuneen huolehtimisesta, varsinkin henkisestä.
Ei missään vielä, jos yleensä osataankaan, hoideta lähimmäisen henkistä tukemista.
Tosin, eihän heitä edes kaikilla ole yhtään.
Minusta juuri sairaus muuttaa ihmisen elämää eniten, vaikeuttaen sitä tilanteen mukaan. Niin moni asia on opeteltava tekemään uudelleen, uudella tavalla, jos se edes on mahdollista.
Kyllä sairaus kuormittaa parisuhdetta, mutta jos siinä saa voiton, on se kaikkea Lottoa suurempi lahja.
Tilanne kyllä näyttää, mikä on ollut ja on todellista rakkautta.