Olen nuori nainen ja olen kärsinyt masennuksesta yli 2 vuotta.
Yritän kertoa lyhyesti:
Kaikki alkoi ylä-asteen 8.luokalla kun jäin koulukaveriporukoista yksin, aluksi vain välitunnit olin yksin, sitten ruokailussa ja tunnilla (jos istuin jonkin viereen niin hän vaihtoi paikkaa). Samana vuonna alkoi paskan puhuminen. Väitettiin mm. että seurustelin pedofiilin kanssa. Pikkuhiljaa aloitin myös lintsaamisen, josta isäni ei yhtään pitänyt. Sain kuulla haukkuja ja kehuja pikkusiskostani kuinka hyvä ihminen hän on. Tätä jatkui yli 9.luokan puoliväliin asti. Poissaoloja oli kertynyt aivan liikaa ja olin kyllästynyt itkemään itseni uneen, joten lopetin koulun ja jäin lopulta kotiin...
5. päivä helmikuuta 2010 päätin lopettaa elämäni.
Olin yksin kotona joten menin isäni lääkekaapille ja kaivoin sieltä hänen Norflex nimiset lääkkeet (100mg tabletit, lihasrelaksantteja). Tiesin että kyseiset lääkkeet olivat vaarallisia. Laskin ne hitaasti sängylläni istuen, sain lopputulokseksi 33 kappaletta. Jaoin ne pieniin pinoihin ja nielin ne veden kanssa. Oli aamu ja olin aivan väsynyt koska yö oli mennyt tosi huonosti. Joten lääkkeiden ottamisen jälkeen menin peiton alle ja lähetin poikaystävälleni viestin että "otan päiväunet, joten älä ihmettele jos en vastaa" . . .
Heräsin neljän päivän päästä teho-osastolla. Sinne tuli nuortenlääkäri kysymään miten voin ja tiesinkö mitä oli tapahtunut. Kerroin että muistan kun otin lääkkeet ja menin nukkumaan, luulin että olin ottanut ne edellispäivänä mutta minut oltiin pidetty unessa turvallisuuteni vuoksi 4 päivää.
Samana päivänä sain puhelun isältäni, en ollut koskaan kuullut isäni itkevän noin. Hän itki ja kyseli miksi yritin tappaa itseni, miksi en kertonut huonosta olostani. En osannut vastata.
Seuraavana päivänä isäni, pikkusiskoni ja isäni tyttöystävä ja hänen poikansa tulivat katsomaan minua. Toivat oikein karkkia ja lehtiä minulle että minulla olisi mahdollisimman mukavaa. :s
Kysyin myös kuka ja milloin ymmärsi etten vain nukkunut... Se oli kuulemma pikkusiskoni kun tuli pyytämään minua syömään (klo 16). Pupillini kuulemma olivat laajenneet hyvin paljon ja naureskelin lääkkeiden vaikutuksen alaisena, pidin jtn muutakin epämääräistä ääntä. En reagoinut puheeseen. Silloin kuulemma isäni ja siskonit tiesivät ettei kaikki ole kunnossa, he tonkivat kaikki roskikset ja löysivät lääkeliuskat. Isäni soitti heti ambulanssin ja minut tultiin hakemaan, yrittivät saada minut istumaan pyörätuoliin mutta en pysynyt pystyssä koska lääkkeet ottivat jalat alta. Lopulta minut saatiin pyörätuoliin ja ambulanssiin ja sillä sairaalaan.
Teholla vietin muutaman päivän kun piti mitata arvoja yms. Sitten jouduin 2vk ajaksi osastolle, jossa joka päivä minua "kuulusteltiin". Mutta onneksi pääsin sitten kotiin, ikinä en ollut kokenut niin suurta koti-ikävää.
Tuolloin ymmärsin että se joka kärsi eniten oli perheeni. Mutta sain mitä halusin: HUOMIOTA :/
P.s. Anteeksi sekainen teksti, olen sekaisin tunteista ja muutama asia jäi välistäkin sen takia.
Yritän kertoa lyhyesti:
Kaikki alkoi ylä-asteen 8.luokalla kun jäin koulukaveriporukoista yksin, aluksi vain välitunnit olin yksin, sitten ruokailussa ja tunnilla (jos istuin jonkin viereen niin hän vaihtoi paikkaa). Samana vuonna alkoi paskan puhuminen. Väitettiin mm. että seurustelin pedofiilin kanssa. Pikkuhiljaa aloitin myös lintsaamisen, josta isäni ei yhtään pitänyt. Sain kuulla haukkuja ja kehuja pikkusiskostani kuinka hyvä ihminen hän on. Tätä jatkui yli 9.luokan puoliväliin asti. Poissaoloja oli kertynyt aivan liikaa ja olin kyllästynyt itkemään itseni uneen, joten lopetin koulun ja jäin lopulta kotiin...
5. päivä helmikuuta 2010 päätin lopettaa elämäni.
Olin yksin kotona joten menin isäni lääkekaapille ja kaivoin sieltä hänen Norflex nimiset lääkkeet (100mg tabletit, lihasrelaksantteja). Tiesin että kyseiset lääkkeet olivat vaarallisia. Laskin ne hitaasti sängylläni istuen, sain lopputulokseksi 33 kappaletta. Jaoin ne pieniin pinoihin ja nielin ne veden kanssa. Oli aamu ja olin aivan väsynyt koska yö oli mennyt tosi huonosti. Joten lääkkeiden ottamisen jälkeen menin peiton alle ja lähetin poikaystävälleni viestin että "otan päiväunet, joten älä ihmettele jos en vastaa" . . .
Heräsin neljän päivän päästä teho-osastolla. Sinne tuli nuortenlääkäri kysymään miten voin ja tiesinkö mitä oli tapahtunut. Kerroin että muistan kun otin lääkkeet ja menin nukkumaan, luulin että olin ottanut ne edellispäivänä mutta minut oltiin pidetty unessa turvallisuuteni vuoksi 4 päivää.
Samana päivänä sain puhelun isältäni, en ollut koskaan kuullut isäni itkevän noin. Hän itki ja kyseli miksi yritin tappaa itseni, miksi en kertonut huonosta olostani. En osannut vastata.
Seuraavana päivänä isäni, pikkusiskoni ja isäni tyttöystävä ja hänen poikansa tulivat katsomaan minua. Toivat oikein karkkia ja lehtiä minulle että minulla olisi mahdollisimman mukavaa. :s
Kysyin myös kuka ja milloin ymmärsi etten vain nukkunut... Se oli kuulemma pikkusiskoni kun tuli pyytämään minua syömään (klo 16). Pupillini kuulemma olivat laajenneet hyvin paljon ja naureskelin lääkkeiden vaikutuksen alaisena, pidin jtn muutakin epämääräistä ääntä. En reagoinut puheeseen. Silloin kuulemma isäni ja siskonit tiesivät ettei kaikki ole kunnossa, he tonkivat kaikki roskikset ja löysivät lääkeliuskat. Isäni soitti heti ambulanssin ja minut tultiin hakemaan, yrittivät saada minut istumaan pyörätuoliin mutta en pysynyt pystyssä koska lääkkeet ottivat jalat alta. Lopulta minut saatiin pyörätuoliin ja ambulanssiin ja sillä sairaalaan.
Teholla vietin muutaman päivän kun piti mitata arvoja yms. Sitten jouduin 2vk ajaksi osastolle, jossa joka päivä minua "kuulusteltiin". Mutta onneksi pääsin sitten kotiin, ikinä en ollut kokenut niin suurta koti-ikävää.
Tuolloin ymmärsin että se joka kärsi eniten oli perheeni. Mutta sain mitä halusin: HUOMIOTA :/
P.s. Anteeksi sekainen teksti, olen sekaisin tunteista ja muutama asia jäi välistäkin sen takia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miten nykyisin voit? Sanoit sairastavasi edelleen masennusta...? Kovia juttuja nuo mitä kerroit. Yksin jääminen tai yksin jätetyksi tuleminen voi olla todella raskasta ja syvää epätoivoa synnyttävää. Erityisesti lapset ja nuoret on usein kyllä todella julmia toisilleen porukoiden ulkopuolelle sulkemisissaan ja kiusaamisissaan...
Voin paljon paremmin kuin tuolloin, vaikeina aikoina. Myönnän että olen edelleen masentunut ja mietinkin itsemurhaa silloin tällöin (kun on huono olla). Mutta epäilen että en pääse edes yrittämään sillä jos lähden, lähden lääkkeiden avulla. Mietitty on katolta putoamiset ja viiltelyt mutta en halua kärsiä. Asetta ei ole eikä tule olemaankaan, pääsisihän helpommalla. Nuoret/lapset osaavat olla tosi ilkeitä. Masennus toi mukanaan myös syömishäiriön, välillä söin normaalisti ja välillä päiviä syömättä. Jojottelua jatkui hyvin pitkään painon kanssa, mutta nykyään olen 6kg painavampi ja voin sen takia paljon paremmin fyyfisesti että henkisesti. En ole ylipainoinen enkä alipainoinen.
Noh tunti sitten otin 23 niitä 100mg ja tärisin olin kylmä ja kaikkee mutta ei muuta tspahtunukkas niinku oisin voivonu, mähalusin päästä sairaalaan :/