Missä rehelliset kertomukset?

Olisi mielenkiintoista kuulla aikuisten ihmisten suusta asioita.

Tosin epäilen, että ongelmissa olevat teiniäidit eivät täällä pyöri. Enemmistö on vasta odotusvaiheessa ja silloinhan moni asia tuntuu selvältä.

Olin ujo ja hiljainen, kiltti kotona viihtyvä lapsi. En käyttänyt alkoholia enkä polttanut tupakkaa. Ja eräänä kauniina päivänä tapasin pihalla pojan johon ihastuin. Jotenkin siinä päädyttiin jonkinlaiseen suhteeseen ja jonkin ajan kuluttua huomasin olevani raskaana.

Täytyy sanoa, että silloin ei paljon tullut ajateltua asioita, sitä vain ihastui eikä siinä paljon mikään muu ollut mielessä. Poika tietysti järkyttyi raskaudestani ja katosi elämästäni. Niinpä sitten keskityin vain ajattelemaan odottamaani lasta. Raskaus meni hyvin, onneksi oli oma perhe tukena. Lapsen kanssa pärjäsin erinomaisen hyvin.

Jossakin välissä tapasin pojan, uusi suhde ja uusi lapsi - aika lyhyellä välillä. Lapsen syntymän jälkeen pojalle alkoi alkoholi maistumaan. Aloin sairastelemaan ja lapsilla ei ollut hyvä olla. Niinpä jossakin välissä otin itseäni niskasta kiinni ja muutin lasten kanssa pois.

Ammatin opiskelin kun nuorempi lapsi täytti kolme vuotta. Ja heti opiskelun jälkeen menin töihin. Sen jälkeen mulla on mennyt aika hyvin. Olen edelleenkin hiljainen, kiltti ja kotona viihtyvä ihminen. Käyn töissä ja kolmaskin lapsi on.

En tiedä tekisinkö mitään toisin. Ei sitä osaa ajatella sillä lailla. Kyllä mä silti aina sanon, että älkää tehkö lapsia liian nuorena. Kyllä sitä ehtii kun on saanut opiskelut hoidettua jne. Se mikä harmittaa, on lasten isättömyys...

Minä tulin raskaaksi 17-vuotiaana vaikka pillereitä söinkin. Lasta odottaessa tosiaankin kaikki tuntui aika selvältä kun ei sitä osannut kuvitella mitä se vanhemmuus sitten on. Tai ei voi sanoa, että selvältä, mutta kaikkea pystyi kyllä miettimään ja tekemään omassa päässä kuvan vanhemmuudesta. Joka ei juurikaan vastannut sitä mitä se todellisuudessa on. Olen aika varma, että jokaisella se menee samanlailla iästä riippumatta. Kaikki varmaan tajuaa sen, että lapsen saaminen on iso vastuu ja kestää läpi elämän. Mutta ei millään pysty tietämään mitä se käytännössä tarkottaa ennen kuin lapsi on syntynyt.

Olin itse täyttänyt juuri 18 kun lapsi syntyi. Raskausaika meni hienosti ilman mitään ongelmia. Raskaana joutui jo luopumaan jonkin verran entisestä elämästä, esimerkiksi lopettamaan tupakoinnin (vaikka se onkin pientä verrattuna siihen mitä kaikkea muuta joutuu lapsen vuoksi uhrautumaan), mutta jokatapauksessa, sitä alkoi pikkuhiljaa tajuamaan, kuinka oma elämä muuttuu kokoajan ja kuinka paljon se tulisi vielä muuttumaan lapsen synnyttyä.
Synnytys sitten taas oli ihan omaa luokkaansa. Voisi sanoa, että kaikki meni pieleen. Mutta siitä selvittiin, vaikka vaikeeta olikin. Vauva oli rauhallinen ja kiltti, ei paljoa itkenyt muuta kuin nälästä. Kaikki tuntui aika helpolta, vaikka tietty oli paljon opettelemista uuteen. Siitä se elämä lähti rullaamaan pikkuhiljaa ja kun vauvan rytmit alkoi asettua, tuntui vieläkin helpommalta. Rankkaa se kuitenkin oli, varsinkin ensimmäiset kuukaudet. Niistä en juurikaan muista yhtään mitään. Nyt lapsi on puolivuotias, eli en itse ole mikään aikuinen ihminen, mutta vastasin nyt silti tähän. Meillä on perheessämme varmasti edessä vielä paljon haasteita ja opittavaa, joita en osaa vielä kuvitellakkaan. Aika näyttää sitten. Paljon on stressiä ja huolta, ensinnäkin rahasta, mutta täytyy vaan oppia järjestämään raha-asiat sillälailla, että toimii. Tässä on väkisinkin joutunut itse kasvamaan ja opettelemaan vastuun kantamista, kun ei ole enää kyse vain itsestä. Nyt ei elä eikä tee asioita enää vain itselle vaan aina ensin ajattelee lasta. Elämä on muuttunut hirveen paljon, eikä tätä pystynyt millään käsittämään ennen lapsen syntymää.
Välillä miettii mitä elämä olisi jos ei lasta olisi tullutkaan. Ja välillä kaipaa sitä vapautta ja huoletonta eloa. Ja se on varmasti ihan normaalia ajatella niin. En kuitenkaan missään nimessä kadu lapsen saantia, ehdottomasti paras asian elämässäni. Tähän on kuitenkin jo niin tottunut ja sopeutunut, että tuntuu kuin lapsi olisi ollut tässä aina. Ja miettii, että mitähän ihmettä minä olen ennen edes tehnyt. "Entinen elämä'" tuntuu hirveen tyhjältä ja sisällötömältä. En tekisi mitään toisin, eikä sellaista osaa eikä edes halua ajatella enää.

En ihan vastaa hakemaasi (lapset eivät vielä koulussa) mutta kerronpa silti.

Olimme seurustelleen 2 vuotta joista 1½ vuotta saman katon alla kun tulin raskaaksi.
Ensimmäiset 6 kk vauvan syntymästä meni ihan kivasti. Sitten kun vauva alkoi liikkumaan ja olemaan enemmän hereillä, alkoi ne rankemmat ajat. Meillä oli mennä miehen kanssa sukset totaalisen ristiin sillä meillä(etenkin miehellä) oli paljon harhakuvitelmia perhe-elämästä ja sen toimivuudesta.

En juuri kerennyt mitään muuta tekemään kun olemaan vauvan kanssa ja nukkumaan. Kotityöt olivat toisarvosia, sillä vauva ei hereillä ollessaan kauaa viihtynyt yksin etenkään rauhallisten leikkien parissa, vaan meni pitkästyttyään tekemään kaikkea sellaista mitä ei saa tehdä :D Ja minähän sitten juoksin vauvan perässä...
Tästä syystä mieheni luuli että laiskottelen hänen ollessaan töissä.

Miehen ystävät menivät menojaan ja koska muutama näistä myöskin isiä, kuvitteli mieheni että myös perhe-elämä toimii siinä samalla. Totuushan oli se että näiden ystäviensä lapset hyvä kun edes tunsivat isiään ja "vaimot" harkitsivat eroa, koska tuskin näkivät miehiään ja joutuivat tekemään kotona kaiken yksin.

Itsellänikin oli rima vähän turhan korkealla. Tunsin itseni aika riittämättömäksi ja huonoksi kun en saanut tehtyä kaikkea mitä äidin "pitäisi" :D

Me olimme myös eron partaalla, mutta onneksi siinä kävi niin että aloimme ymmärtämään toinen toisiamme ja hyväksymään sekä oman että toisen panoksen.

Kun esikoinen oli kolme, päätimme miehen kanssa yrittää toista lasta ja onnistuimme.
Eipä ole ihan samanlaista kuin silloin aikoinaan oli. Olen tässä samalla hoitanut muidenkin vauvoja ja helpompaa tämä on kun ei ole samanlaisia paineita kuin esikoisen kanssa. En myöskään ole yhtä lapsellinen kuin muutama vuosi sitten. Miehenikään ei odota minulta mahdottomia, vaan osaamme olla tyytyväisiä tähän mitä meillä on :)

Vanhemman lapsen kanssa eläminen ei toisaalta ole helpompaa kuin pienen, tai miten sen ottaa. Kaikessa on puolensa. Niin ne hyvät kuin huonotkin.

En sitten tiedä olisiko elämä ollut esikoisen kanssa helpompaa jos olisimme vähän vanhempana hänet saaneet. Ehkä, ehkä ei. Sitä sen enempää miettimättä elämä on nyt sellaista kuin siitä olen halunnutkin vaikka me ei asutakaan vielä siinä omassa omakotitalossa :D

Tunnen ja tiedän aika paljon entisiä ja nykyisiä teiniäitejä/isiä tältä samalta paikkakunnalta jossa asun ja vaikka tämä onkin pieni kaupunki on heitä paljon. Tunnen olevani todella onnekas sillä heillä ei ole mennyt yhtä hyvin kuin minulla ja miehelläni. Ja osan kohdallla sanoisin ettei heidän lapsilla ole yhtä hyvin kuin meidän lapsilla... :(

No mutta minä tästä lähdenkin takaisin nukkumaan.
Olen aika huono kertomaan itsestäni ja elämästäni. Yksityiskohtaisimpiin kysymyksiin osaan vastata paremmin :D

Olin todella ujo, 17- vuotias naisen alku, hyvä koulussa, ystäviä oli ja olin suosittu, jos niin nyt voi sanoa. Olimme poikaystäväni kanssa seurustelleet jo 3 vuotta, ja poikaystäväni oli silloin jo 18 vuotta. Oli työ, opiskelut opiskeltu, mulla vielä lukio kesken.
Käytin e-pillereitä, mutta otin antibiootteja, jolloin ehkäisy ei sitten toiminut, mutta en heti kuukautisten poisjäämisten jälkeen osannut epäillä olevani raskaana. Jos oikein muista, en sillä hetkellä ollut koskaan miettinyt että haluan lasta edes vanhempana, joten järkytys oli suuri.
No, sitten alkoi tuntumaan oudolta näin muutenkin, en tarkkaan muista, mutta jotain pahaa oloa siinä oli, ja tunne ettei kaikki ole niinkuin ennen. Tein sitten raskaustestin ja positiivinen se oli, poikaystävä tietysti pelästyi ja päätimme että tästä selvitään. En halunnut tehdä aborttia, koska tiesin etten koskaan voisi antaa sitä itselleni anteeksi.
Vanhemmat heittivät minut ulos kotoa, ehdottivat aborttia, mutta onneksi poikaystävä asui yksin ja oli hänen vanhempansa tukena.
Sitten se lapsi syntyi, olin täyttänyt jo 18 vuotta, ja taisi vanheempiikin välit parantua, kun he näkivät lapsen.
Ensimmäiset pari kuukautta olivat melko helppoja, koska vauva nukkui todella hyvin, heräsi kyllä yöllä, mutta jotenkin siihen vaan tottui, että herää keskellä yötä joskus ja onneksi poikaystävä tuki minua, ainakin alussa.
Sitten poikaystävälleni alkoi maistua "baarielämä" kavereiden kanssa ja jäin yksin lapseni kanssa. Erosimme, etsin oman asunnon lapselleni ja minulle ja sitten kaikki kävi todella vaikeaksi. Oli vaikeaa herätä yksin öisin, koska olin jo tottunut siihen, että lapsen isä auttaa myös. Mietin jopa adopiota yhdessä vaiheessa, mutta onneksi en siihen ryhtynyt. Lapsellani oli vaikeuksia oppia kävelemään, ja se tuotti minullekkin stressiä, mutta onneksi kaikki siiten lopulta meni hyvin. Totuus on, että lapset kasvavat liian nopeasti. Poikaystäväni ja minä palasimme yhteen, ja muutimme saman katon alle uudestaan.
Kyllä se oli vaikeampaa, silloin kun lapsemme oli nuorempi, nyt täytyy vaan kuiskailla futis harkkoihin sun muuta. Lapseni hidas kehitys oli kaikista rankinta, mutta nyt kaikki on hyvin. Lapseni on nyt 8 vuotta vanha, ja meillä on myös 6 kk ikäiset kaksoset.
Kyllä teiniäitiys on vaikeaa, mutta en muuttaisi mitään. Lapsemme ovat terveitä ja onnellisia, olen onnellinen, mutta en silti kehota hankkimaan lapsia niin nuorena. Onhan se helpompaa ensin käydä koulu loppuu ym, onneksi sain omani myös loppuun.
Hyvää Joulun odotusta kaikille =)

Noh, mikä sitten lasketaan teiniäidiksi, mutta olin seitsemäntoista kun huomasin olevani raskaana. 19 vuotiaana olin kahden lapsen äiti, 21 vuotiaana kolmen. Nyt esikoinen on 15v, seuraavat 14v, 12v ja 6v. Elämä on ollut välillä pyristelemistä, mutta kaiken kaikkiaan ihan mukavasti ja huomaamatta edennyt. Koululaiset menestyvät hyvin koulussa. Minä tein lasten syntymien välissä pätkätöitä ja viimeisen lapsen syntymän jälkeen opiskelin ammatin ja sain vakituisen työpaikan. Aina on kuitenkin ollut aikaa lapsille niin minulla kuin miehelläni. On oma koti, lapsilla lemmikkejä ja rauhallinen kiva elinympäristö.

Lapseni on vasta 2-vuotias ja itse olen 17, eli vieläkin teiniäiti, mutta päätin nyt kuitenkin kirjoittaa..

Eli siis olin 14 tullessani raskaaksi (olin kuitenkin pian täyttämässä 15). Elin aika "normaalia teinin elämää" johon kuului paljon alkoholia, hyviä ja huonoja kavereita ja paljon typeriä tekoja. Silloin olin seurustellut poikaystäväni kanssa reilun vuoden. Poikaystäväni oli tuolloin 17. Kun minulle selvisi, että olin raskaana, olin toisaalta iloinen, mutta todella hämmentynyt ja järkyttynyt. Mietimme pitkään pitääkö lapsi vai ei, vanhempani painostivat aborttiin, mutta päätimme kuitenkin pitää lapsen. Vanhempineni oli todella vaikea hyväksyä asiaa, mutta pikkuhiljaa heidän oli pakkokin tottua siihen. Poikaystäväni on isosta perheestä ja hänen äitinsä oli hienosti meidän tukena. Kävin tuolloin 9. luokkaa ja opettajat oli onneksi tosi ymmärtäväisiä ja sain käydä koulua omaan tahtiin, jotta saisin koulun suoritettua ennen vauvan syntymää. Monet kaverit alkoivat pikkuhiljaa kadota kun ei enään ollut yhteisiä harrastuksia (joka viikonloppuiset bileet..). Olin kuitenkin niin keskittynyt raskauteen ja tulevaan vauvaan, että se ei minua haitannut. Oli kuitenkin välillä aika raskasta kun kukaan ei uskonut että meistä olisi vanhemmiksi. Sitten saimme vielä sossut peräämme ja he uhkasivat huostaanotolla mikäli emme muuttaisi ensikotiin.

Vauva syntyi lähes kuukauden etuajassa, synnytys meni hyvin ja sairaalassa olimme aika pitkään kun pikkuisella oli vaikea "keltaisuus". Vihdoin pääsimme sairaalasta pois ja muutimme ensikotiin. Asuimme siellä yhteensä 1½ vuotta, suurimman osan ajasta omassa asunnossa ensikodin yhteydessä. Vaikka vauvan kanssa kaikki meni hyvin ja parisuhteessakin, aika tuntui kuitenkin helvetiltä. Asuminen siellä oli ahdistavaa, sillä muut äidit olivat lähinnä näitä "ongelmatapauksia" ja henkilökuntakaan ei suurimmilta osin ollut erityisen mukavaa. Juuri olisi pitänyt itsenäistyä ja aikuistua niin olikin enemmän "kyttäämistä" ja rajoituksia kuin ennen.

Vihdoin pääsimme muuttamaan omaan asuntoon. Rahallisesti meillä on ollut aika tiukkaa, mies on ollut välillä työharjoittelussa ja välillä töissä ja minäkin kokeilin työntekoa hetken aikaa. Nyt mies on suorittamassa peruskoulua ja minä olen lapsen kanssa kotona koska en ole vielä päässyt töihin tai opiskelemaan. Ja kyllä, elämme kelan ja sossun rahoilla, enkä tunne siitä mitään huonoa omaatuntoa, sillä tiedän sen olevan väliaikaista. Meillä menee ihan hyvin, tosin välillä ahdistaa kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan (lähinnä työelämässä), mutta eiköhän kaikki järjesty tavalla tai toisella. Minulla ei ole enää paljon ystäviä ja käyn harvoin missään, mutta jo raskausaikana opin hyväksymään sen tosiasian että lapsi menee kaiken edelle.

Aika vaikea täällä on antaa todellista kuvaa koko elämästään, mutta eiköhän tuossa tullut jo vähän tarinaa.. Ja rehellisesti.

Tulin raskaaksi 14v ja kerkesin juuri täyttää 15, kun synnytin esikoiseni (pojan) tällöin elettiin 90-lukua. Olen nyt 31 (väittelen lääkiksestä tohtoriksi ensi vuonna) ja esikoiseni 16v amislainen.

Kaikille se oli järkytys. Raskaus oli jo niin pitkällä ettei sitä voitu keskeyttää. Isäni oli kyllä valmis abortoimaan kohdustani elävän lapsen (olin 7. kuulla, kun asioiden laita selvisi). No tämän jälkeen en paljon kotona ollut mutta äitini pehmitti isäni julmuuden ja jäin kotiini lapseni kanssa. Synnytys oli kauhea ja lapsi joutui suoraan teho-osastolle (olimme yosairaalassa 2 viikkoa). Asuin esikoiseni kanssa kotona 18v asti, jolloin muutin omilleni. Alku oli hyvin vaikeaa kaikille osapuolille. Itse hain roolia äitiydestä ja omat vanhempani kyttäsivät minua alati (neuvoivat yli äyräiden). Harkitsin uudelleen kotoa pois lähtöä, kun oma äitini alkoi omimaan poikaani. Taas sovittiin.

Minulla ei ollut paljon vaihtoehtoja, sillä lapsen isä oli lapsen tasolla (17v tuolloin) eikä muita vastuunkantajia näkynyt. Poika ei nähnyt isäänsä kuuteen ensimmäiseen elinvuoteensa, sillä isukkia "ei kiinnostanut". Kävin peruskoulun loppuun vuotta ikäisiäni myöhemmin ja sieltä suoraan jatkoin lukioon, jonka kävin neljässä vuodessa. Myöhemmin kouluttauduin hoitajaksi ja siten vuosia myöhemmin päädyin lääkikseen. Mitä enemmän poika varttui sitä helpompaa oli.

Nyttemmin ajatellessani asiaa taaksepäin mitään en tekisi toisin. On ihanaa olla nuori amislaisen äiti. Katselenkin kauhulla äitejä, jotka näyttävät isoäideiltä, ja uskon että tämä on auttanut hyvin paljon poikanikin elämää. Mikäli olisin ollut luonteeltani heikompaa sorttia en olisi tässä lapsen kanssa (ja onhan hänellä jo sisaruskin, tosin eri isän kanssa). Omien ystävien ja kavereiden hylkäämäksi joutuminen, biletyksen ja koulun vaihtuminen vaippojen vaihtoon, imetykseen ja yövalvomiseen oli järkyttävä shokki, jota en vieläkään halua millään tavalla uudestaan kokea. Olin täysin yksin, eikä kukaan nuori kaveruuttani halunnut. Lukiossa erehdyin kertomaan lapsestani ja tämän jälkeen "sain" jälleen vaihtaa kavereita, eikä minulla tosiasiassa niitä sitten lukiossa ollutkaan.

Edelleenkään en kerro lapsteni ikiä (en edes töissä), sillä kieroon katsominen ja 40-50 v tätien mulkaisut ovat hirveintä mitä tiedän. Sitä tuntee itsensä huoraksi. Helpoiten selviää vaikenemalla ja kasvattamalla hyvin paksun ja kovan kuoren omaksi suojakseen.

Kaikkinensa teini-äitiydestä selvisi vain hyvää (vähennettynä asuinpaikkakunnan ja ihan kaikkien ystävien vaihto). Olen hyvin vahva ihminen, joka on muodostanut yksinhuoltajuudesta itselleen identiteetin. Ennen nykyistä parisuhdetta ajattelin, että tulen aina pärjäämään omillani, eikä ole sellaista asiaa, joka minut kaataisi lasteni kanssa. Näin ajattelen vielä nykyäänkin. Miesystäväni (menemme kesällä naimisiin) hyväksyy minut hyvin vahvana ihmisenä rinnalleen. Hän on muuten esikoiseni sisaruksen isä, joten ihan toivoton yh ja sitoutumiskauhuinen sekä vahvuudellaan miehet karkottava en ole.

Mitä jäi teini-äitiydestä käteen? Olen tietynlainen yksinäinen soturi, enkä kaipaa paljon ystäviä, kavereita enkä työyhteisöä rinnalleni. Itsevarmuus ja itseluottamus, sekä varovaisuus ihmisiä kohtaan lisättynä roppakaupalla rohkeutta sekä varmuutta. Nykyään olemme onnellisia kaikki.