Te kenellä on, tai on ollut syömishäiriö, niin haluaisin tietää että ahdistaako teitä käydä kaupassa?
Mua ahdistaa varsinkin ruokakauppaan meneminen siis niin paljon, että käyn kaupassa vain myöhään illalla ja juoksen sieltä nopeesti pois. Jotenkin kaikki ihmiset ahdistaa, ja tuntuu, että kaikki kyyläävät että mitä ostan jnejne. Tiedän, ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa, mitä minä kaupasta ostan, mutta jotenkin kaupassa käyminen ahdistaa älyttömän paljon minua. Oikeasti, välillä elän parilla makaronipussilla muutaman päivän, vaikka olisi kuinka paljon rahaa, koska en kestä käydä kaupassa ! En usko, että kukaan ymmärtää tätä, jos ei itse tunne samalla tavalla. Siis ajatus kauppaan menemisestäkin ahdistaa TODELLA PALJON ! Välillä kun ajattelen, että käyn ostamassa esim. leipäpaketin, mehua, nuudeleita ja vaikka juustoa, niin yleensä tulen kaupasta viiden minutin päästä mehupurkin kanssa.. Niin paljon minua ahdistaa. En siis saa mitään paniikkikohtausta, muttamutta siis todella vaikea selittää..... Toivottavasti joku edes yrittää ymmärtää.
Ja toinen asia, jota miltei voisin sanoa peloksi, on muiden seurassa syöminen. Lopetin koulussa syömisen 12-vuotiaana ja lihan syönnin lopetin kokonaan myöskin 12-vuotiaana. Mä en pysty syömään töissä ruokatauolla mitään, ja työkaverini ihmettelevätkin miksi en ikinä syö, samoin muutkin kaverini. Jos menen kavereiden kanssa esim. mäkkäriin, en syö mitään, otan vain limsan. Kyllä minä tykkään mäkin ranskalaisista jne, mutta jotenkin minulle on ylitsepääsemätön este syödä muiden seurassa. Pystyn kyllä syömään vanhempieni ja sisarusteni nähden, mutta en muiden ihmisten nähden. Välillä kun on aivan pakko, syön ainoastaan kaverini kanssa kahdenkesken leivän tms. Siis jos on aivan pakko.
Minulla oli n. vuosi sitten jonkin sortin bulimia ja oksentelin tahalleen 2-4 krt viikossa. Nyt oksentelu on vähentynyt toooodella paljon, johtuen kai siitä, etten enää syö niin paljoa, koska pääsin muuttamaan omaan asuntoon jokin aika sitten.
Onko teillä muilla ollut tälläisia ongelmia, kuten kaupassa käynti ja ihmisten seurassa syöminen ?
Tiedän, että noi ovat maailman luonnollisimpia asioita, mutta minkäs minä sille voin, että ajatusmaailmani on tällainen..
Haluaisin myös tietää, että miten olette päässeet yli näistä asioista, terapian vai ajan kanssa?
Mä en usko, että mulla ainakaan aika auttaa asiaan, koska tätä on jatkunut viisi vuotta. Olen siis 17v tyttö.
Ja jos jotain mittani kiinnostavat niin ne ovat 168/50.
Mua ahdistaa varsinkin ruokakauppaan meneminen siis niin paljon, että käyn kaupassa vain myöhään illalla ja juoksen sieltä nopeesti pois. Jotenkin kaikki ihmiset ahdistaa, ja tuntuu, että kaikki kyyläävät että mitä ostan jnejne. Tiedän, ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa, mitä minä kaupasta ostan, mutta jotenkin kaupassa käyminen ahdistaa älyttömän paljon minua. Oikeasti, välillä elän parilla makaronipussilla muutaman päivän, vaikka olisi kuinka paljon rahaa, koska en kestä käydä kaupassa ! En usko, että kukaan ymmärtää tätä, jos ei itse tunne samalla tavalla. Siis ajatus kauppaan menemisestäkin ahdistaa TODELLA PALJON ! Välillä kun ajattelen, että käyn ostamassa esim. leipäpaketin, mehua, nuudeleita ja vaikka juustoa, niin yleensä tulen kaupasta viiden minutin päästä mehupurkin kanssa.. Niin paljon minua ahdistaa. En siis saa mitään paniikkikohtausta, muttamutta siis todella vaikea selittää..... Toivottavasti joku edes yrittää ymmärtää.
Ja toinen asia, jota miltei voisin sanoa peloksi, on muiden seurassa syöminen. Lopetin koulussa syömisen 12-vuotiaana ja lihan syönnin lopetin kokonaan myöskin 12-vuotiaana. Mä en pysty syömään töissä ruokatauolla mitään, ja työkaverini ihmettelevätkin miksi en ikinä syö, samoin muutkin kaverini. Jos menen kavereiden kanssa esim. mäkkäriin, en syö mitään, otan vain limsan. Kyllä minä tykkään mäkin ranskalaisista jne, mutta jotenkin minulle on ylitsepääsemätön este syödä muiden seurassa. Pystyn kyllä syömään vanhempieni ja sisarusteni nähden, mutta en muiden ihmisten nähden. Välillä kun on aivan pakko, syön ainoastaan kaverini kanssa kahdenkesken leivän tms. Siis jos on aivan pakko.
Minulla oli n. vuosi sitten jonkin sortin bulimia ja oksentelin tahalleen 2-4 krt viikossa. Nyt oksentelu on vähentynyt toooodella paljon, johtuen kai siitä, etten enää syö niin paljoa, koska pääsin muuttamaan omaan asuntoon jokin aika sitten.
Onko teillä muilla ollut tälläisia ongelmia, kuten kaupassa käynti ja ihmisten seurassa syöminen ?
Tiedän, että noi ovat maailman luonnollisimpia asioita, mutta minkäs minä sille voin, että ajatusmaailmani on tällainen..
Haluaisin myös tietää, että miten olette päässeet yli näistä asioista, terapian vai ajan kanssa?
Mä en usko, että mulla ainakaan aika auttaa asiaan, koska tätä on jatkunut viisi vuotta. Olen siis 17v tyttö.
Ja jos jotain mittani kiinnostavat niin ne ovat 168/50.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kaupassa käynti ahdistaa ja aina päätyy pienempään ostosmäärään ja hulluihin ostoksiin (esim jotain tavaraa, mikä maksaa 2e toista enemmän, mutta ku siinä on 2kcal vähemmän 100g:ssa kuin siinä halvemmassa) ja kenenkään muun seurassa en osaa syödä kuin avopuolisoni, sekä äitini tai veljeni jos on pakko. Aina vaan ahdistaa, en ole päässyt eroon enkä taida päästäkään kun en tahdo hoitoon mennä tällaisena läskinä.
joo on ollut, mutta ei ole enää.
noin reilu vuosi sitten kärsin samasta ongelmasta. kauppaan menemienn ahdisti ihan hirveästi enkä saanut ostetuksi kaikkea mitä olisin tarvinnut. tuntui että jonkin ruuan ostaminen olisi ollut noloa ja tuli olo, että joku arvostelee minua. vaikka tottahan se on, ketä kiinnostaa mitä MINÄ juuri ostan. ei sitä pysty oikein selittämään...
pääsin siitä eroon kun pakotin itseni kauppaan ja ostamaan mitä tarvitsen. pikkuhiljaa en enään muistanutkaan koko ahdistusta ja pelkoa :) mutta eihän se kertaheitolla parantunut, jos kaupassa käymiseen tuli pitempi tauko: ahdistus iski. vaikka sanoit, että aika ei auta, kyllä se voi auttaa, sillä itse olen sinua jonkun vuoden nuorempi ja pelosta päässyt!
Tänään juuri piti kaupassa käydä.. todella ahdistavaa! Pitää vertailla sataa eri tuotetta ja niiden kalorimääriä ja kaikkia ainepitoisuuksia yms. Ja pelottaa aina että mukaan lähtee jotain kiellettyä, melkeinpä juoksen aina leipähyllyjen ohi katse maassa. Ruokakaupoissa käynti aina masentaa: joko sieltä ei uskalla ostaa melkein mitään tai sitten ostaa aivan kaiken. :(
Ja sitten tuosta syömisestä, en minäkään halua muitten nähden syödä. En edes uskalla koulussa ikinä syödä mitään, lähinnä pelkään sitä, miten mun maha reagoisi siihen. Nyt en ole taas päiviin syönyt kun en vaan uskalla.
Olen 19v, ja aion kyllä jossain vaiheessa hakea apua, elleivät nämä typerät pelot ala helpottamaan.
Ymmärrän TÄYSIN mitä tarkoitat. Kaupasta ei kehtaa ostaa mitään. En kehtaa edes kävellä karkkiosaston läpi, koska ajattelen, että joku just naureskelee ja katsoo mitä paskaa ostan jne. Mulla on niiiiin samat ongelmat kun sulla. Ihana huomata, että jollain muullakin on sama ongelma, vaikka tää paska juttu onkin. Mä en kehtaa tosiaankaan käydä ostamassa kaikkea sitä mitä tarvitsisin. Käyn ensin yleensä mehuosastolla ostamassa mehun, joten näen kuinka paljon kaupassa on ihmisiä. Sen jälkeen jos pystyn, käyn nopeasti hakemassa makaronipussin tai leipäpaketin. Mä en ikinä ota ostoskoria, koska sillon tuntuu vielä ahdistavammalta. Ja vaikka ostaisin kaupasta perjantai-illan lantringit ja laittaisin ne kauppakassiin ja kävelisin kadulla se kädessä, minua hävettää, koska taas kaikki ovat tuijottamassa, ja miettimässä mitäköhän pullamössöä olen ostanut. Niinpä... ihan kuin ketään OIKEASTI kiinnostaisi. Tämä on niin perseestä !
Ja syöminen on kanssa ihan kauheaa ihmisten nähden. Minäkin pystyn syömään vanhempieni ja kahden siskoni edessä, mutta en kenenkään muun. Kaikkihan sitä aina ihmettelevät, että miksi en syö, mutta aina se on vain sanottava, ettei ole nälkä, en tykkää ko. ruasta tmstms.
Ja vielä ärsyttävämmän asiasta tekee se, että hyvä ystäväni tietää, että minulla on bulimia. Kerroin sairaudestani hänelle kerran kun hän tyrkytti ruokaa väkisin ennen nukkumaan menoa.. kännissä olimme molemmat silloin, eikä asiasta sen jälkeen olla oikeastaan keskusteltu. Olimme tunteneet siinä vaiheessa kolmisen vuotta, ja tosiaankin hän ei ollut nähnyt minun syövän kuin muutaman kerran leipää tai muuta sellaista. Mutta nykyäänkin kyseinen kaveri tyrkyttää minulle ruokaa, vielä muiden ihmisten nähden, vaikka hyvin tietää syömisongelmastani. En voi siinä muiden ihmisten edessä sanoa, että 'hei, en aio syödä mitään, koska tiedät että menen kohta vessaan oksentamaan'. Bulimiani on kyllä lieventynyt todella paljon parin vuoden aikana, nykyään en oksenna edes viikottain. Luulen, että kaverini ei ottanut tosissaan kun kerroin ongelmastani, tai sitten hän vain testaa minua. En tiedä, mutta haluan ongelmistani eroon, tämä todellakin vaikuttaa elämääni negatiivisella tavalla.
Kaupassakäynti on helvettiä. Yritän piilotella ostoksia muilta asiakkailta, enkä voi katsoa kassahenkilöitä silmiin. Kuitenkin jokainen ajattelee "läski tuli ostamaan lisää läskipaskaa, että pysyykin noin rumana".
Muiden seurassa en ole syönyt aikoihin. Varsinkaan miespuolisten henkilöiden. En halua heidän ajattelevan minua läskina porsaana, vaikka sitä olenkin. Luulkoot mieluummin, että läskini ovat peräisin jostain mystisestä sairaudesta: Enhän minä syö mitään ja olen silti lihava kuin ylensyönyt virtahepo.
Olen puhunut aiheesta vaikka missä terapiassa, mutta mikään ei auta. Eli valitettavasti en osaa neuvoa, mutta myötätuntoni ja ymmärrykseni on täysin puolellasi. Voimia!
Tosiaan, ikää 14, pian 15.
Mitat 165/42
Kauppakäynnit kamalin asia mitä tiedän.
Ahdistun aina kaupassam perheeni kanssa en viitsi ikinä käydä kun uskon kaikkien ajattelevan minun syövän kaiken mitä he.
Kavereiden kanssa.. No ne ostaa suklaata - minä purkkaa, lightlimsaa.
Jos käymme syömässä, esim mäk. Kaverit ottaa bicmac ateriar ja minä euron juuston ilman pihviä.
Ahistun aina kun joudun syömään.
Uskon kaikkien näkevän minut yhtä läskinä kuin minä itse.
Pelkään että he ajattelevat "miten tuollainen voi syldä jotain?!"
MM..
NIIMPÄ ! varsinkin miehien seurassa on todella vaikea edes kuvitella syövänsä !
ärsyttävää, koska tiedän ja varmasti tekin tiedätte, että syöminen on maailman luonnollisin asia mutta siitä tekee itselleen niin helvetin vaikean asian .
ja pahinta on se kassalle meno! varsinkin jos pitkä jono, tuntuu että kaikki kattoo vaan niitä mun ostoksia mitä hihnalle laitan:( ja sitten hävettää!
Light limsa leventää perää. Kaikki valmisruuat mäkkärin hampurilaisia myöten, pihvillä tai ilman, leventää perää. Vain silloin ei jos niitä syö harvoin ja harkiten. Syö tuoreista raaka-aineista tehtyä koti ruokaa kohtuullisesti niin perä pysyy kuosissa.
kyllä ahdistaa kaupassa käynti. tuntuu kun joku kyttäisi koko ajan niskan takan mitä lappaan koppaan ja että kassa katsoo pahasti jos ostan jotain huonoa ruokaa. siksi yritän käydä ruokakaupoissa mahd. vähän ja ostaa kerralla se mitä tarvitsen ettei sinne tarvitse mennä heti uudestaan.
Siis todellakin on hankalaa/ahdistavaa. Tulee semmonen tunne että pitää ostaa vaan kaikkee semmosta mikä ei lihota, jos ostat muuta niin ihmiset kattoo että ei ton kyllä kannattais tota syyä kun on lihava jo muutenkin.
Oli maailman hankalinta pari viikkoa sitten ostaa sipsejä kun kaveri oli tulossa kylään (siis en todellakaan pysty itse niitä syömään) jotenkin kauheen hävettävää. Siks varmaan elänkin kahvilla ja parilla leipäpalalla kun en halua mennä kauppaan.
Pääsin sairaalahoidosta toukokuussa ja luulin jo yhdessä vaiheessa parantuneeni mutta enpä olekkaan kun rupeaa miettimään tarkemmin, aika samaa touhua ennenkun menin sairaalaan... Ei kai tästä oravanpyörästä pääse koskaan pois...
Ja se mikä ahdistaa aivan suunnattomasti on tuleva joulu ja perheen kanssa syöminen... ;(
Tätä kauppakammoa voisi yrittää karkoittaa samoin, mitä esim. itse pääsin eroon korkean paikan kammosta. Minulle oli mahdoton nousta esim. tunturille, koska luulin lähteväni lentoon. Järki kyllä sanoi, että ei ole mahdollista, silti pelkäsin. Sitten pakotin itseni menemään ensin vähän matkaa ja katsoin ympärilleni. Nousin jälleen vähän, edelleen katsoin ympärilleni. Eli vähän kerrassaan. Kunnes olin huipulla, enkä "lentänyt" vieläkään, hyvin pysyi jalat maassa, ei edes huimannut. Kun ensimmäisen kerran voittaa tilanteen, toinen menee jo helpommin ja pian ongelma on ohitse.
Kun te menette kauppaan, niin toistakaa mielessänne, minua ei katso kukaan, eikä ihmisiä kiinnosta, mitä ostan. Koko sen kauppakierroksen kun toistatte tuota, niin saatte ostoksenne ostettua ja tulla hyvillä mielin pois kaupasta. Voitte hihkaista jälleen mielessänne, onnistuinpas! Totuushan on, että todellakaan ketään ei kiinnosta toisten ostokset. Käytän samaa menetelmää, kun menen naisten vaateliikkeeseen. Hoen mielessäni jokseenkin koko ajan, että en tarvitse mitään, ja niinpä tulen tyytyväisenä pois, koska en tarvitse mitään uutta.
Tuo on jo paljon vaikeampi juttu, tuo seurassa syöminen. Itse en ole syömishäiriöinen, mutta tyttäreni on. Hänkään ei halua syödä samassa pöydässä, ei edes jouluna kotona. Olen ajatellut, että se on pienempi paha, jos hän syö omissa oloissaan, koska muiden seurassa syöminen on hänelle edelleen mahdotonta. Sama koskee varmasti hänen töissä syömistä, mitä sitten siellä syökin.
Kyllä syömishäiriöstä, oli se sitten anoreksia, bulimia tai mikä tahansa, myös paranee. Mutta se edellyttää ehdotonta omaa tahtoa. Toinen ei voi sitä sairautta parantaa, jos itseltä tahto puuttuu. Jos sairaus on saanut tiukemman otteen, on syytä hakea apua. Mutta kun omaa tahtoa on riittävästi, siitä voi parantua myös oman tahdon voimin ilman terapiaa, jos paino ei ole laskenut liian alas. Huonossa kunnossa ei parane ilman hoitoa.
Jos asiaa on vaikea pelkästään sisäistää, voisi pitää itsellään esim. kotona kirjoitettuna tekstin, joka muistuttaa siitä, että syömishäiriövankeudesta, sen pihdeistä haluan vapautua. Parantumisvaiheessa tulee ehkä takapakkeja, mutta kaikki on hyvin, jos ottaa edes 2 askelta parantumiseen, vaikka joka toinen askel olisin taantumaa, suunta on kuitenkin oikea.
Suosittelen kokeilemaan erilaisia harrastusmuotoja, josta saatte mielihyvää. Jotta voitte nauttia mielihyvästä, tarvitsette energiaa, eli ravintoa. Myöskin eri vaihtoehtoishoitoja on mm eräs sairaudesta parantunut käyttänyt koko psykoterapian ajan. Hän puhui aikanaan siitä TV-ohjelmassa. Hypnoosi voisi olla myös kokeilemisen arvoinen, mutta on hyvä keskustella hypnotisoijan kanssa, mihin apua tarvitsette.
Sairaudesta toipumiseen tarvitaan oikea avain, millä tuo lukkiutunut tilanne saadaan murrettua auki. Avain on kateissa, mutta se on löydettävissä. Sairaus on kuin olisi vankina kaltereitten takana. Kukin vanki tahtoo vapauteen. Sairastunut vapauduttuaan sairauden kahleista on kuin käärme olisi luonut nahkansa, on vapautunut olo, elämä avautuu aivan uusin silmin nähtäväksi, mieli iloa ja nautintoa kokevaksi, ihmissuhteet palautuvat normaaleiksi. Elämä on tarkoitettu nautittavaksi!
Toivon, että jaksaisitte taistella itsellenne vapauden, elämän ilon, armon, se on teille oikeus, se on elämänne todellinen tarkoitus. Vaikeudet on voitettavissa, onnea sairauden kietomien kaltereiden katkaisuun! Vapaus on ihana asia, toivon sitä teille kullekin joulun lahjana!
Kiitos edelliselle kirjoittajalle, meinaa vaan usko loppua ja tuntuu että tästä paskasta ei pääse koskaan pois. Käyn edelleen terapiassa mutta en tiedä onko siitä mitään apua. Esim. tänään syönyt karkin ja vetänyt päälle tunnin aerobicin ettei siitä vaan tule läskiä... Ne ketkä tätä sairastaa/on sairastanut tietää tuon tunteen, sen helvetin pakkomielteen... Välillä tekisi mieli heittää koko aerobic-levy ikkunasta pihalle mutta todellisuus on se että tilaan niitä kokoajan lisää koska en mielestäni laihdu tuolla eikä se ole enää tehokas...
Tämä on helvettiä.
No ei todellakaan ahdista, kattokoot muut vaan. Ette ole parantuneita jos teitä ahdistaa vielä.
Minä rohkaisisin teitä kokeilemaan radikaalejakin hoitomuotoja. Kun en ole asiantuntija, kirjoitan mutu-tuntumalta, eli oli hoito mikä tahansa, niin aina sen tehoamiselle on paremmat edellytykset, jos fyysinen kuntonne ei ole heikoimmillaan.
Hypnoosi on yksi, mitä voisi kokeilla. Olen muistini mukaan lukenut, että sitä on käytetty myös syömishäiriön kierteestä parantamistarkoituksessa. Sitten täällä jossain toisessa kohdin oli sähköhoito. Se on minulle täysin vieras hoitomuoto, mutta tämä kirjoittaja vakuutti, että hän pääsi pitkästä masennuksesta sillä hoidolla eroon. Siihen pitää (näin ymmärsin) olla lääkärin lähete.
Sitten on erilaisia vaihtoehtoishoitoja, mm rosen-terapia, joka saattaisi purkaa patouman, joka pitää sairautta yllä. Puolessa tietä paranemista olette, kun tiedostatte, mikä syy on sairautenne takana.
Koska teillä on selkeä sairaus, terapeutin on syytä tuntea ja tietää myös sairautenne.
Vyöhyketerapiasta saattaisitte saada apua, eli voimaa ja rohkeutta kaupassa käyntiin. Vyöhyketerapiassa olen itse käynyt ja siinä kehon energiat tasataan, eli paineet päästä pitäisi purkautua. Tämän terapian hyötyaika ei ole pitkä, mutta on enemmän, kuin ei mitään.
Näihin vaihtoehtoishoitoihin kannattaa tutustua netissä. Sitten muutenkin tahdon teitä lohduttaa, että vaikka sairaus tuntuisi ikuiselta, siitä voi kuitenkin parantua. Avoin keskustelu sairaudesta on alkuaskelia paranemiseen päin, silloin teillä on uskoakseni edes joku, joka voi tukea paranemiseen.
Oletteko lukeneet esim. vertaistukitoiminnasta, sitä on myös keskustelupalstan muodossa. Katsokaa Syli ry:n sivuja, siellä on omakohtaisesti sairastaneiden ja parantuneiden yhteystietoja ym tietoa.
Tärkein askel paranemiseen on, että yrittäisitte hyväksyä kehonne sellaisena, miksi se on tarkoitettu. Kasvamme pituuttakin siihen mittaan, mikä meille on tarkoitus, sama kaikessa muussakin. Ihminen ei voi muuttaa luonnon lakeja ja tarkoitusta, vaikka kuinka olisi vahva tahto. Taistelu tuulimyllyjä vastaan on toivoton.
Siksi toivon, että jos teille on avoin kysymys, miksi sairastatte, yrittäisitte miettiä, mistä se johtuu ja miksi pidän siitä kiinni, en irrota enkä hellitä. Kun yrittäisitte nöyrtyä elämänne totuuden edessä, se helpottaa ja pääsette nauttimaan elämästänne.
Elämä voittaa, kun rohkenee antaa sille mahdollisuuden!
isellä tuo meni joskus jollakin lailla ohi, mutta taas ahdistaa ihan kamalasti mennä kauppaan! joskus muka päätän että lähden kauppaan: lopulta kävelen kaupungilla ristiin rastiin ja en sitten kuitenkaan saa mentyä...
ja vältän varsinkin kassoja joissa mies myyjä! tuntuu niin nololle kun myyjä näkee mitä ostan,ja vielä jos se on mies. äääh voisipa ruoka ostokset tilata kotiin :(
kyllä ahdistaa, isoihin kauppoihin on ihan tuskaa mennä kun on valikoimaa niin paljon ja matka ovelta kassalle niin pitkä. pikkukaupoissakin mulla menee aikaa ravaamiseen ja tavaroiden vaihteluun, kassalla saatan vielä hakea jotain "unohtunutta". ahdistaa niin paljon, että tiedän sen näkyvän musta koko kaupalle, enkä jaksa enää välittää. pari tuntia sitten lähdin kauppaan kun tuli hirveä himo leipään, edelliset sapuskat oksetti niin paljon, että ylös meinas tulla, ja kassalla huomasin, miten turvonneet mun kädet on. todellakaan ollut mitään tarvetta lähteä kauppaan.
yleensä ostan isoista kaupoista hiuslakkaa, meikkejä, kukkia ja kynttilöitä kun ei kehtaa pelkän kivennäisveden ja siiderien kanssa kassalle mennä.
pitäisi vaan ajatella, ettei ketään kiinnosta. muistuttaa itseään, että vaikka itse välillä kyylää muiden ostoksia, ei se ihminen jää mieleen. ja mitä sitten, vaikka joku "vainoaisikin" kauppareissuilla? sellaisella ihmisellä, joka oikeasti viitsii kytätä toisen ostoksia/mitä tahansa tekemistä ja vielä muistaa sen, on omassa päässä vikaa ja toivottavasti myös tiedostaa sen. kassat on sitten eri juttu, jos ne on lähikaupan kassoja tai jotain kautta tuttuja... mutta nekin on siellä vaan töissä.
viimeksi söin kesällä vanhempieni seurassa, silloinkin ahdistuin, ahmin tai piilotin ruokaa. nykyään jo vituttaa käydä paikoissa missä on ruokaa, oma koti on turvallinen silloin kun täällä ei ole, mutta yksinäinen ahdistava vankila kun täällä on. aina kun mieheni syö, keksin jotain muuta tekemistä, se kyllä tietää syömisongelmistani, mutta kännissä ei muista/välitä, enkä itsekään jaksa pingottaa silloin niin pahasti. jos vaikka joku kerta voisin syödä, enkä ahdistuisi, kehittäisi jotain tyhmää riitaa ja lähtisi kotiin:/ eilenkin lähdin sen luota muutaman sipsikourallisen takia... töissä on hyvä, kun päivät on kiireisiä ja ruokatauot kaikilla eri aikaan. kukaan ei vahdi, kukaan ei tiedä, ja sitten kun meinaa pyörtyä, pitää vaan peittää se.
Mitä kaupassa käymiseen tulee, niin mulla tuntuu olevan päinvastainen tilanne. Mä tykkään käydä kaupassa, katsella kaikkia niitä elintarvikkeita ja miettiä miltä mikäkin maistuu ja mihin sen voi yhdistää, vaikka en koskaan uskaltaiskaan mitään niistä syödä.
Ja toi seurassa syöminen niin joo, sama juttu. Kotona en syö edes jos joku muu on talossa samaan aikaan, kavereiden seurassa vältän viimeiseen asti yleensä aika helposti. Ainut poikkeus miesystävä ja hänen perheensä, heiltä en "piiloudu".
ihan kun olisin itse tuon kirjottanut.
ajattelin, että mä olen itse kauhea friikki ja sekopää mutta helpottava kuulla etten ole asian kanssa yksin:)