Meillä yritystä kaksi vuotta takana ja musta tuntuu että pää alkaa hajota tähän toivoa on-taas pettymys- kierteeseen. Tutkimukset on kesken, mutta sen verran jo tiedetään, että ainakin miehellä hedelmöityskyky alentunut. Mulla epäillään lievää endometrioosia, no siitähän varmuuden sais vasta tähystyksessä, mutta oireiden perusteella lääkäri arveli näin. Mulla kierto on erittäin säännöllinen ja ultrassa kaikki näytti olevan hyvin. No tutkimukset jatkuu tällä viikolla ja tuomiolle hirvittää mennä.. Oon yrittäny olla vahva ja kyyneliä tirautellut vaan muutaman kerran menkkojen alettua. Nyt vaan on alkanu tuntua siltä, että tää vauvahaave vie liikaa tilaa korvien välissä. Vaikuttaa jo parisuhteeseen ja seksielämään ja voin kertoa että ei niin positiivisella tavalla.. Me kyllä pystytään puhumaan asiasta ja mieheni ei todellakaan ole asettanut paineita minulle. Tuumii vain että "Tulee jos on tullakseen". En silti pääse ajatuksesta että mitä jos emme koskaan voi saada lasta.. Ja kuinka koviin hoitoihin sitä on valmis lähtemään mukaan jos luomusti ei tärppää.. Jospa joku vois luvata mulle että viiden vuoden sisällä saatte lapsen, ei mulla olis mitään hätää, helposti odottelisin, mutta epätietoisuus siitä onko vastaus ei ikinä, kalvaa kyllä pahasti.. Ahdistaa..
Miten kestätte ajatuksen, että ei ehkä koskaan saa lapsia?
Mymmeli80
2426
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Viestisi on kuin itseni kirjoittama vuonna 2006. Tiedän niin tarkkaan tuon tunteen. Ei sitä IKINÄ unohda vaikken toisten silmissä enää kärsi lapsettomuudesta. Itsellä tuo on mukana aina. Meillä kaikki just noin kuin kirjoitit. Vuonna 2006. Tänään stressaan perhepäivähoitajana( ennen oli ihan "oikea" ura; )) esikoiseni viikonloppuisista 3 -vuotis synttäreistä. Hoitolastakin kun juoksee ja sotkee täällä. Nuorimmaiseni 1v5kk. Eli äärimmäinen vastakohta entiseen. Mulla muuten samat "tuomiot", mutta mulla oli myöhäinen ovulaatio. Hedelmöityshoidoilla (inseminaatio) saatiin esikoinen. Ihana kohta3 -vuotiaana ja toinen (vaikka oltaisiin päästy ilman jonoja heti kunnallisiin hoitoihin. Aika jo sovittuna, kun epätodennäköistä raskautuminen) ihan puheella. ÄLÄ IKINÄ MENETÄ TOIVOASI! Nyt siis yksityisenä perhepäivähoitajana touhuilen ja vaikka kuinka mietti sitä arkea (ah! mitä mielikuvia) niin kyllä pinnaa tiukalle vetää kun kasvatustyö ei ihan helpoin homma ole... Mä tsemppaan ja uskon teihin!!! Kun oma pieni on syntynyt se kuittaa kaikki tuskat iskut ym. trust me. Voimahali jaksaa siihen päivään!!!
Kiitos ihanasta ja tsemppaavasta viestistä. Tuo päivä kun kirjoitin tänne oli niitä harmaimpia kun ei juuri edes niitä toivon rippeitä löydä. Tänään taas parempi päivä ja aurinko kurkistelee pilven takaa..:) Tuomiolla (lääkärillä) käytiin taas tänään ja itsestäni ei sen kummempaa syytä löytynyt(verikokeiden mukaan kaikki ok), mutta mieheni sai clomifemiä aivolisäkkeen toimintaa edistämään. (siis hänellä on alhainen konadropiinin tuotanto ja siksi alhainen määrä siittiöitä) Lääkäri tsemppasi, että välillä on hyviä ja nopeitakin tuloksia tullut lääkehoidolla. Mä pääsen tutkituttamaan sitten, että onko omat "torvet" auki parin viikon päästä.. Onhan tässä toki jotain positiivistakin eli jos ja kun meidän avioliitto kestää tän, niin sitten ollaan taas paljon vahvempia yhdessä. Oliko tuo inseminaatio kallista ja mikä mieli jäi hoidosta? Mä uskon tuon, että jos ja kun joskus tärppää ja meistä tulee vanhempia, niin näitä tunteita en unohda koskaan, joiden kanssa on painiskellut etenki viimeisen vuoden ajan.. Toivon kuitenkin että nämä tunteet väistyy sitte taka-alalle.. Pystyitkö nauttimaan raskaudesta? Joskus vissiin pitkä yrittäminen voi tehdä sen ettei uskalla iloita raskaudesta.. Kiitos sulle vielä vastauksesta, piristi oikeesti päivää!