puolitotuuksia

Hei! Kerro totuus ensin itsellesi, pura se kirjoittaen vaikka paperille, jos sinun on vaikea puhua tunteistasi, niiden syvimmästä olosta. Terapeutin luona käyntisi jäävät ontuviksi, koska hän ei osaa päätellä, että et puhu siitä, mitkä ajatukset todellisuudessa mielessäsi kiertää.

Oletko itse sisäistänyt, mistä johtuu, että ajattelet itsetuhoisesti elämääsi? Jostakinhan se tulee, onko se perheesi sisäinen painajainen, vai jokin ulkopuolinen. Olet ainut ihminen itsellesi, jolle sinun olisi se totuus ensimmäisenä myönnettävä. Olet myös itsellesi rakkain henkilö, rakkaus elää sinussa, kun rakastat terveesti itseäsi. Sisäisen painajaisen tiedostaminen on jo osa toipumistasi, kun sen pystyt selvittämään ehkä yksin, ehkä terapeuttisi kanssa. Yritä käydä lapsuuttasi ja nuoruuttasi lävitse. Kirjoita vaikka paperille sen hyvät ja iloiset puolet, mitä muistat hyvällä, sillä sitäkin on ihan varmasti myös ollut. Mutta toiselle sivulle ne ikävät puolet, jotka ovat alitajunnassasi ehkä se painava tekijä, jotka ovat saaneet ylivallan mielialassasi.

Oletko ulkoisesti itseesi tyytyväinen? Me helposti ajatellaan, että kaikki muut ovat jotenkin hyviä, mutta miksi juuri minulla on pelkästään se ja tuo huonosti. Monihan havaitsee itsensä ulkoisesta minästä paljon huonoa, mutta täydellistä ihmistä ei ole missään, eikä ketään. Olemme jokainen omalla tavallaan persoonallisia, se on tämän elämän rikkaus, kun sen siksi miellämme. Mitä rikkaampi, usein voi myös henkisesti pahoin.

Suosittelen lukemaan elämän viisauden kirjaa, aforismeja. Ne voi myöskin avata elämän tarkoitusta, sitä, että meillä on jokaisella oma polku kuljettavana. Voimme nähdä sen valona, tai pimeytenä. Miksi emme pyrkisi valoa kohti, se on voima, joka pitää elämää yllä. Kun yrittää keskittää ajatuksia itsensä ulkopuolelle, havaitsee, että elämä on pääasiassa itsemme ulkopuolella, mutta me kukin näemme sen oman sisimpämme valossa. Sitä valoa voi yrittää kehittää monipuoliseksi, jotta ei näkisi kaikkea pelkästään tummien pilvien lävitse, kun on valoakin näkyvissä. Näin pilvisenä päivänä tietää, että vaikka aurinkoa ei ole näkyvissä, se kuitenkin valaiseen päivän. Niin on sisimmässäkin, se aurinko on siellä, antaa sen valaista ajatukset, vaikka säteet onkin pilviverhon peitossa.

Toivon valoa ja rehellisyyttä, jolla pääset syväluotaamaan todellisen valoisan minäsi! Terapiakin voi siten avata auttavan merkityksensä elämässäsi.

kertominen ON todella vaikeaa, ainakin minulle oli. Mullakin kesti monta kuukautta, että uskalsin terapeutille kertoa viiltelystäni ja itsemurha-ajatuksistani. Mutta suosittelen ehdottomasti ottamaan asian puheeksi. Tai jos et saa sanottua asiaa sanallisesti, niin tuo ehdottamasi hihojen ylös vetäminen on ihan hyvä tapa saada keskustelu aiheesta alkuun. Rohkeasti vain tuo asia puheeksi, on tärkeää että terapeuttisi tietää missä oikeasti mennään. Silloin hän pystyy parhaiten auttamaan sinua ja saa oikean kuvan tilanteestasi. Terapiasta ei muuten ole apua, jos menet sinne puhumaan niitä puolitotuuksia. Tsemppiä!!

Onhan se totuuden puhuminen niistä kipeimmistä asioista niin pirun vaikeaa, ehkä yleensäkin ihmisille. Tuossakin voi ehkä kuitenkin ajatella myös niin, että joskus se avautuminen ja oikeiden sanojen ja hetkien löytäminen asioille vaan ottaa aikansa. Siis esim. terapiassa, tai ylipäätään. Mutta ilman muuta hyvä on pyrkiä rehellisyyteen, aina. Se vain vaatii yleensä tutuilta raiteilta ulos astumista, jäitten rikkomista. Kuitenkin usein jos ja kun sitä toteuttaa, niin voi tuntea välittömästi, miten se tekee hyvää. Oman itsen ympärille rakentuneet muurit lähtee aukeilemaan ja taakkoja putoilee harteilta...

Omalla kohdallani masennuksista toipuminen on juuri tuota. Välillä otetaan myös takapakkeja ja junnataan paikallaan, pahastikin. Tuntuu kuuluvan asiaan.

Juu samaa... Jotenkin aina pitää esittää jotain hienoa ja esittää pärjäävänsä, vaikka ei pärjäisi.
Että isketään maan rakoon jos näyttää tunteita tai puhuu heikkouksistaa.

Pahin oli, kun psykiatrinen hoitaja tokaisi sen puolen tunnin väkinäisen hymyilyn ja ympäripyöreän juttelun jälkeen "ei sua mikään vaivaa, et ei sun tartte täällä alkaa käymään". Oli aika hirveä seuraavat pari päivää, kun ei muka mikään vaivaa.

On monia asioita mistä en oo koskaan kertonut kenellekään... joku häpeäkulttuuri täällä? Kasvojaan ei saa menettää, edes vaitiololupauksen tehneille :(