Hei,
onko kellään kokemusta siitä, että on tavallaan sairastunut "vahvuuteen", mennä porskuttaa eteenpäin vaikka puolivaloilla, ei halua uskoa että sairastaa masennusta, sitten kaikki voimat ovat menneet ja ei jaksa tehdä mitään esim. työpäivän jälkeen.
Itselläni on niin, etten myönnä itselleni sairastavani masennusta yritän väkisin mennä eteenpäin kuin mummo lumessa, toisaaltahan tuo on hyvä asia, mutta kuinka paljon se vie voimia äärimmäisen paljon ja burnout on lopulta mahdollisuus...
Psykologini sanoi minulle, että kuule hei helpompi on myöntää itselleen oma sairautensa ja alkaa hoitamaan sitä, onko se hoito sitä että jää kotiin sairaslomalle, entä mitä sitten? Sitähän lamaantuu enemmän... vai mitä tässä pitäisi tehdä...
Olen itkenyt ja itkenyt kun pitäisi myöntää itselleen oma sairautensa, toisaalta on helpottavaa että joku sanoo hei ei sun tartte jaksaa, ole vaan siinä hiljaa ja tee sitä mitä vaan jaksat, mutta miten hoitaa masennusta, tuskin pelkkä lääkitys siihen auttaa? En tiedä... en minä osaa hoitaa sairautta jota vastaan kapinoin, olisiko helpompi antautua ja myöntää, hoitaa sairautensa kuntoon vai mennä puolivaloilla kunnes lyhty sammuu lopullisesti..
Onko teillä kellään kokemusta ettei myönnä sairautta edes itselleen, kaikki näyttää ulospäin hyvältä ja sisimmässään on pimeä kuilu ja tarmottomuus, väsymys...?
Voimia kaikille suomen pimeään talveen
onko kellään kokemusta siitä, että on tavallaan sairastunut "vahvuuteen", mennä porskuttaa eteenpäin vaikka puolivaloilla, ei halua uskoa että sairastaa masennusta, sitten kaikki voimat ovat menneet ja ei jaksa tehdä mitään esim. työpäivän jälkeen.
Itselläni on niin, etten myönnä itselleni sairastavani masennusta yritän väkisin mennä eteenpäin kuin mummo lumessa, toisaaltahan tuo on hyvä asia, mutta kuinka paljon se vie voimia äärimmäisen paljon ja burnout on lopulta mahdollisuus...
Psykologini sanoi minulle, että kuule hei helpompi on myöntää itselleen oma sairautensa ja alkaa hoitamaan sitä, onko se hoito sitä että jää kotiin sairaslomalle, entä mitä sitten? Sitähän lamaantuu enemmän... vai mitä tässä pitäisi tehdä...
Olen itkenyt ja itkenyt kun pitäisi myöntää itselleen oma sairautensa, toisaalta on helpottavaa että joku sanoo hei ei sun tartte jaksaa, ole vaan siinä hiljaa ja tee sitä mitä vaan jaksat, mutta miten hoitaa masennusta, tuskin pelkkä lääkitys siihen auttaa? En tiedä... en minä osaa hoitaa sairautta jota vastaan kapinoin, olisiko helpompi antautua ja myöntää, hoitaa sairautensa kuntoon vai mennä puolivaloilla kunnes lyhty sammuu lopullisesti..
Onko teillä kellään kokemusta ettei myönnä sairautta edes itselleen, kaikki näyttää ulospäin hyvältä ja sisimmässään on pimeä kuilu ja tarmottomuus, väsymys...?
Voimia kaikille suomen pimeään talveen
Vastaukset 6
Vanhimmat
eikä mikään asioiden sairaaksi tekeminen ja psykologisointi. Tottakai väsyttää jos ei saa silmien kautta valoa. Kohta se maaliskuu jo tulee niin helpottaa monia niitä, joilla on valon puutteesta johtuvaa VÄSYMYSTÄ, VOIMATTOMUUTTA, MASENNUSTA YM.
http://www.youtube.com/watch?v=S3tTqKvZVZw&feature=related
Voithankkia itsellesi valoa kotiin lisää ja sitten voit myöskin ostaa tällaisia valohoitovalaisia. Niitä saa nykyisin Stockmannilta, Instrumentariumista, valokaupoista ynnä muualta. Netistäkin niitä voi tilata. Googleta kirkasvalohoito tai valohoito tai kaamosmasennus.
Ilmeisesti sitten kutakuinkin myönnät, kun tuollaisen viestin olet saanut lähetetyksi. Joku toinen saattaisi torjua koko ajatuksen masennuksesta heti kolmen sekunnin valkenemisen jälkeen. Joku saattaa jopa koko päivän olla tuollaisella itselleen rehellisellä tuulella, istuu kirjoittamaan tänne tuollaista viestiä, mutta heti kun vähänkin alkaa verbalisoida ajatuksiaan ja järjestää johdonmukaiseen järjestykseen, niin päättää taas kieltää sen itseltään, ja pyyhkii kaiken siihen asti kirjoittamansa. Joidenkin on taas niin tärkeä olla olematta masentunut, tai jotain muuta, ettei ajatus edes koskaa pulpahtele esille heidän alitajunnastaan. Sitä sanotaan defenssimekanismeiksi. Yksi tyhmyyden yleisimmistä syistä, tai pitäisikö sanoa yleisimmän tyhmyyden muodon syy. Oikeasti niitä harrastetaan joka päivä jopa sellaisessa, mitä on vaikea edes kuvitella.
Hei! Jatkuva itkeminen on oire, johon pitää suhtautua tosissaan. Käy ihan oikeassa lääkärissä - psykologi on opiskellut käyttäytymistiedettä, mutta masennus on pahimmillaan vaikea ja vaarallinen sairaus. Ihmiset antavat vinkkejä, kuten "ota niskasta itsesäsi kiinni ja mene lenkille" tai "hanki valohoitoa" tai "syö D-vitamiinia". Kaikki hyviä neuvoja sinänsä, ja auttavat pidemmällä aikavälillä - monilla on hyvä tarkoitus. Mutta jos on sairastunut masennukseen, niin siitä on mahdollista parantua ja sen uusimiselta on mahdollista välttyä, jos sairauteen puututaan nopeasti ja ajoissa. Tarvitset muutakin kuin viisastelua neuvoksi. Ongelmana on se, että masentunut vetäytyy ihmiskontakteista sekä sukulaisten että ystävien saatikka sitten työkavereiden kanssa. Aloitekyky puuttuu usein myös kokonaan ja jatkuvan epäonnistumisen tunteet kalvavat mieltä. On lohduttavaa tietää, ettei tlanne ole omasta aktiivisuudesta, ajatuksista tai muutenkaan itsestä kiinni, vaan sairaudesta, joka paranee hoido ja aikanaan. Työssä käyminen saattaa pahentaa asioita, jos unohtelet paljon asioita tai nukut siksi huonosti, siksi sairauslomaa suositellaan. Ymmärrän, että on iso kynnys astua sen yli, koska olen itsekin juuri sen päätöksen joutunut nielemään. Mutta lepo, lääkkeet ja aika auttaa.
Voi ihanaa että on kohtalotoveri! Musta tuntuu just samalta! mun miehellä on keskivaikea masennus... meillä on hirvittävä kriisi menossa. Taitaa olla ero tulossa :'( mä oon ihan rikki sisältä. Mä sain miehen meneen hoitoon, mutta ittelleni en oo sitä "sallinu" ikäänkuin rankaisisin itteeni. Et mun on parempi vaan kärsiä tästä kaikesta. että mä en ansaitse olla terve... :'( MIKSI mä oon ittelleni näin julma! kun toisille mä sallin sen....
Maailman vaikenta on sanoa ääneen että munkin on paha olla. Tai että sanoo vanhemmille, että mä en tiedä miten meidän käy... että äiti, mä saatan menettään mun rakkaan aviomiehen :'(
Mun mies sano mulle että se on mulle taakka... että mun olis parempi ilman sitä... :'( ja se ehkä muuttaa eri paikkakunnalle... mä oon vaan itkeny salaa tätä asiaa jo monta päivää. Mun on maha ihan sekaisin ja kipee. Mä en pysty keskittyä oikeen mihinkään muuhun asiaan. En pysty olla ajattelematta että mulle rakas ihminen hylkää mun :'( ja miten mä tuun menettään mun elämästä niin ison osan... paljon muutaki kun vaan miehen. Toisen perheen... tää on valtava suru.Mä en tiedä miten mä sen kestän jos niin tulee tapahtumaan..
Tähän asti oon vaan esittäny että mä jaksan, mutta nyt tuntuu että kohta kulissit sortuu... ei jaksa enää.
Mä odotan lääkäristä aikaa itelleni pitäis kai kuukauden sisällä päästä. Saa näkee miten mun padot siellä avautuu... varmaan alan itkeä. Koko ajan on pala kurkussa muutenkin.
Mä jo luulin että meillä meni vihdoinkin paremmin, mutta mun mies pudotti kyllä melkosen pommin mulle... en tiedä miten tästä pääsis yli. Mies tahtoo muuttaa mutta minä en. ja jos se lähtee niin mun maailma musertuu ja jos meen mukaan niin silloinki mun maailma musertuu....koska se paikka muistuttaa mua mun masennuksesta :'( ja mulla ei oo voimavaroja palata entiseen. Oon täällä saanu jonkilaisen otteen elämästä....
Mä en todellakaan haluais heittää tätä kaikkee menemään... me ollaan koettu vaikka mitä yhdessä ja päästy aina jotenki eteenpäin....
Mä oon aina niin minä itte tyyppi... oon sitä hokenu jo kaks vuotiaasta mun vanhemmille... Minä itte. Mä teen itte. Mä päätän itte. Turha tulla sanoon mulle mä teen itte. Turha yrittää auttaa en varmasti tee niinku sanotaan teen sen niinku ITTE haluan...
Se on kai trauma lapsuudesta. En oo saanu apua yhtee juttuun kun olisin tarvinnu vaan jouduin yksin pärjäämään sen asian kans ja siitä asti oon pitäny itte ittestäni huolen.... mutta mopo on karannu käsistä jo kauan sitte... en oo pärjänny yksin. Olisin jo kauan aikaa sitte tarvinnu apua. Nyt on aika päästää irti. Hellittää ja sanoo että "auttakaa mua mä en jaksa tätä yksin."
:(
oooon! Siis kokemusta on oman masennuksen kieltämisetä..kielsin sen 30 vuotta! Syynä se että pidin jo kaikkea lähes normaalitilana, olin kasvanut siihen. Luulin kai jotenkin, että kaikilla samanlainen olo..kuulostaa tosi sairaalle, mut näin se nyt meni kun satuin syntymään sairaaseen perheeseen ja otin aikuisena puolisokseni vielä sairaampia tyyppejä..ja piru vie, vahva olin ulospäin aina. Kestin kaiken hymyillen, miksi ihmeessä mietin nyt. Nyt on hyvin pitkä terapia menossa. Psykiatri totesi, että voi kun oisit paljolta säästynyt hoidattamalla itsesi jo kauan kauan sitten..mut ei, kun piti olla niin "vahva"...
On varmaan monelle. Diagnoosia ei oikein uskalla tiedostaa ja ottaa vastaan, asialle keksii mahollisimman pitkään muita selityksiä ja sitten vian hoito ja apu pitkittyvät. Joskus voi asianomainen jopa loukkaantua kun yritää hieman raotella että oletkohan nyt masentunut ym.