Moi!
Ajattelin kirjoittaa tänne myös jotakin positiivista tietoa paniikkihäiriöstä, koska pääasiassa keskustelut ovat negatiivisia, tai ainakin sen sävyisiä...
Ite olen sairastanut paniikkihäiriötä alkuvuodesta 2009. Sain vaivaani lääkkeet (xanor depot ja xanor), jotka auttoivat itselläni vaivaan heti, ilman suuria komplikaatioita. Tämä kaikki tapahtui siis abivuoteni aikana, jolloin jouduin keskeyttämään koulun. Kesällä 2009 vähensin omaa lääkitystäni puoleen, kuukauden aikana. Ongelmia ei tuolloin tapahtunut lääkkeiden yhteydessä...
Syksyllä 2009 valmistuin sitten viimein ylioppilaaksi, mikä oli suuremmoista!:) Keskivaikeaksi luokiteltu paniikkihäiriö oli vielä päällä, mutta se ei evännyt minun valkolakin saantia.
Nyt syksyllä aloitin uuden koulun, jonka aikana jouduin kamppailemaan paniikkioireiden kanssa kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Ensimmäisen kohtauksen sain juuri koulun luokassa, mistä alkoi välitön välttäytymiskäyttäytyminen koulua kohtaan. Viikko ennen koulun alkua päätin hakeutua psykiatrin juttusille. En ollut koskaan aikaisemmin halunnut puhua sairaudestani kenellekkään ammattilaiselle, koska uskoin, että ei hän minua voi mitenkään auttaa. Tästä oli kuitenkin hyötyä! Pääsin aloittamaan koulun, vaikka ponnistella pitikin:D Nyt käyn säännöllisesti juttelemassa sairaudestani ammattilaiselle, mikä on todella vapauttavaa...
Nyt minulle viime lääkärikäynnin yhteydessä sanottiin, että enää minun kohdallani ei voi puhua paniikkihäiriöstä, vaan oireista. Olen aloittanut viikko sitten uudelleen lääkkeiden vähennykset, eikä ongelmia ole ilmennyt. Lääkkeiden kanssa olen ollut rauhallinen, enkä pudota annosta kerralla liikaa, maltti on valttia!:) Mutta erikoismainintana se, että minulla on minimaalinen lääkeannostus.
Halusin kertoa tämän siksi, että vihdoin olen itse tajunnut, että tästäkin sairaudesta voi parantua. Itse en siihen vielä vuosi sitten uskonut, mutta oloni on muutaman kuukauden ajalla parantunut niin huimasti, että se on luonut uskoa parantumiseen. Toivottavasti tarinani antaa toivoa kaikille kohtalontovereille!!!
Kyllä tästä voi parantua. Ei ehkä kuukaudesssa, vuodessa tai kymmenessä vuodessa, mutta parantua voi!:D
Tsemiä kaikille, jotka taistelevat...
Ajattelin kirjoittaa tänne myös jotakin positiivista tietoa paniikkihäiriöstä, koska pääasiassa keskustelut ovat negatiivisia, tai ainakin sen sävyisiä...
Ite olen sairastanut paniikkihäiriötä alkuvuodesta 2009. Sain vaivaani lääkkeet (xanor depot ja xanor), jotka auttoivat itselläni vaivaan heti, ilman suuria komplikaatioita. Tämä kaikki tapahtui siis abivuoteni aikana, jolloin jouduin keskeyttämään koulun. Kesällä 2009 vähensin omaa lääkitystäni puoleen, kuukauden aikana. Ongelmia ei tuolloin tapahtunut lääkkeiden yhteydessä...
Syksyllä 2009 valmistuin sitten viimein ylioppilaaksi, mikä oli suuremmoista!:) Keskivaikeaksi luokiteltu paniikkihäiriö oli vielä päällä, mutta se ei evännyt minun valkolakin saantia.
Nyt syksyllä aloitin uuden koulun, jonka aikana jouduin kamppailemaan paniikkioireiden kanssa kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Ensimmäisen kohtauksen sain juuri koulun luokassa, mistä alkoi välitön välttäytymiskäyttäytyminen koulua kohtaan. Viikko ennen koulun alkua päätin hakeutua psykiatrin juttusille. En ollut koskaan aikaisemmin halunnut puhua sairaudestani kenellekkään ammattilaiselle, koska uskoin, että ei hän minua voi mitenkään auttaa. Tästä oli kuitenkin hyötyä! Pääsin aloittamaan koulun, vaikka ponnistella pitikin:D Nyt käyn säännöllisesti juttelemassa sairaudestani ammattilaiselle, mikä on todella vapauttavaa...
Nyt minulle viime lääkärikäynnin yhteydessä sanottiin, että enää minun kohdallani ei voi puhua paniikkihäiriöstä, vaan oireista. Olen aloittanut viikko sitten uudelleen lääkkeiden vähennykset, eikä ongelmia ole ilmennyt. Lääkkeiden kanssa olen ollut rauhallinen, enkä pudota annosta kerralla liikaa, maltti on valttia!:) Mutta erikoismainintana se, että minulla on minimaalinen lääkeannostus.
Halusin kertoa tämän siksi, että vihdoin olen itse tajunnut, että tästäkin sairaudesta voi parantua. Itse en siihen vielä vuosi sitten uskonut, mutta oloni on muutaman kuukauden ajalla parantunut niin huimasti, että se on luonut uskoa parantumiseen. Toivottavasti tarinani antaa toivoa kaikille kohtalontovereille!!!
Kyllä tästä voi parantua. Ei ehkä kuukaudesssa, vuodessa tai kymmenessä vuodessa, mutta parantua voi!:D
Tsemiä kaikille, jotka taistelevat...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.