Hei. Olen 23-vuotias tyttö ja tuntuu että olen jo yläasteikäisestä ollut lievästi masentunut. En ole koskaan mitään apua hakenut koska olen aina halunut selvittää kaikki ongelmat ilman muiden apua. On hyvä opiskelupaikka mutta töiden aloittaminen pelottaa.
Täytän suurimman osan maseentuneisuuden oireet, yritän kuitenkin elää suht koht normaalia elämää johon kuuluu perhe, muutama kaveri sekä kaukosuhde. Itsemurhaa en voisi koskaan tehdä, koska en halua aiheuttaa tuskaa läheisilleni.
Suurin syy varmaa masentuneisuudelle on ollut yksinäisyys joka alkoi enne yläasteikää ja aiheuttanut sosiaalisia ongelmia ja ahdistuneisuutta.
Olen pohtinut tässä että pääseekö koskaan tästä kierteestä pois?`En mielellään edelleen hakisi lääkärin apua koska monella on varmaa niin paljon pahempia ongelmia enkä ole koskaa puhunu näistä ongelmista kenenkään kanssa. Enkä usko että lääkitys auttaisi.
Onko kenelläkään vinkkii miten pääsisin alkuun? Haluaisin kerrankin elämässäni olla onnellinen ja nauttia tekemisistäni, nyt mikään ei tunnu miltää.
Täytän suurimman osan maseentuneisuuden oireet, yritän kuitenkin elää suht koht normaalia elämää johon kuuluu perhe, muutama kaveri sekä kaukosuhde. Itsemurhaa en voisi koskaan tehdä, koska en halua aiheuttaa tuskaa läheisilleni.
Suurin syy varmaa masentuneisuudelle on ollut yksinäisyys joka alkoi enne yläasteikää ja aiheuttanut sosiaalisia ongelmia ja ahdistuneisuutta.
Olen pohtinut tässä että pääseekö koskaan tästä kierteestä pois?`En mielellään edelleen hakisi lääkärin apua koska monella on varmaa niin paljon pahempia ongelmia enkä ole koskaa puhunu näistä ongelmista kenenkään kanssa. Enkä usko että lääkitys auttaisi.
Onko kenelläkään vinkkii miten pääsisin alkuun? Haluaisin kerrankin elämässäni olla onnellinen ja nauttia tekemisistäni, nyt mikään ei tunnu miltää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Varmasti tällainen ongelma on sekä yleinen että voimakkaasti yksilöllinen. Riippuu sekä iästä, sukupuolesta että sosiaalisesta statuksesta, missä kukin kokee realististen tulevaisuudentoiveittensa rajan sijaitsevan.
Minä olin nuoruudessani köyhä, puoliorpo ja kiusattu. Tuossa iässä löysin luonnonharrastuksen sekä muun elämän korvikkeeksi että syvällisten kokemusten lähteeksi. Viimeksimainittua tilaa en vaihtaisi pois. Tiedän, ettei monikaan voi aavistaa tuon maailman rikkautta.
Keski-iässä onnellisuuden lähde olivat omat lapseni. Laajensin isällisyyttäni työhönikin, ja palaute nuorten taholta kertoi onnistumisestani.
Nyt, vanhuuden kynnyksellä puoliso elämänkumppanina nousee muiden onnellisuuden lähteiden edelle. Toisinkin voisi olla - tai olisi voinut. Kiitän onneani elämänkulusta juuri tällaista tietä.
En osaa antaa sinulle toimintamallia. Ehkä voisit yrittää luottaa siihen, että merkittävä tienhaara elämässäsi voi olla lähelläkin.
Joo no uskon että yksi asia voisi juuri olla vanhemmuus joka tekisi onnellisiksi, koska tiedän että rakastaisin lapsiani yli kaiken ja tekisin niiden puolesta mitä vaan. En vain vielä ole valmis tähän ja mieluiten haluaisin asiani jotenkin kuntoon ennen lapsien hankkimista koska toivoisin ettei heidän tarvitsisi kokea samaa kuin minun. Pitää kai keksiä jotain muuta odotellessa tätä hetkeä.
Aina ei ole hyvä koittaa selviytyä yksin.
Omalta kohdaltani olen kokeillut masennuslääkitystä lyhyen hetken. Alku ei ollut helppoa, mutta lääkitys auttoi. Myös terapiaa olen kokeillut. Älä vähättele omia oireitasi, kyllä ne ovat ihan hyvät perusteet saada apua, vaikka ihan keskustelun muodossa.
Mutta yksinäisyys.... Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka tarvitsisivat apua ja tukea. Voisitko ajatella liittyväsi johon järjestöön tms. jossa voisit auttaa muita vapaaehtoisena? Siellä tutustuisi muihin samanhenkisiin ihmisiin. Tai jos pidät vaikka koirista, voisitko ulkoiluttaa jonkun koiraa? Koiraihmiset ovat usein sosiaalisia ja on helppo jäädä juttusille Mustin omistajan kanssa, ihan ventovieraankin kanssa.
Tietty sitten eri harrasteet ovat asia erikseen, niissä on helppo löytää juttukaveri. Edetä hitaasti, kunnes rohkeus olla sosiaalisissa tilanteissa kasvaa. Siihenkin voi oppia.
Toivottavasti löydät sen oman juttusi!
Luulen että yksinäisyys voi olla suurin ongelma. Muuten kivatkaan asiat ei tunnu miltään, jos on aina yksin. Ei innosta edes opiskelu ja työkään. Eikä se hoidu vain päättämällä, että no nyt mä lakkaan olemasta yksinäinen.
Ehkä kannattais hetkeksi unohtaa asioiden miettiminen. Tutkimustenkin mukaan liika analysoiminen ja miettiminen saattaa lisätä masennusta. Ehkä pitää miettimisen sijasta yrittää keskittyä tekemiseen. Siis hankkia mielenkiinnon kohteita. Mitä tahansa toimintaa, josta edes vähän tykkää. Kun olisi tällaisia asioita elämässä, niin helpommin sitten sosiaalistuukin.
Yleensä sellainen ihminen, jolla on jotain josta se on innostunut, saa edes jotain kavereita, vaikka oliskin muuten hiljainen tyyppi ja sellainen, joka ei koskaan ole porukoissa keskipisteenä.
Niin just, siinä pitää vaan yrittä toimia ja tehdä asioita, vaikka olisikin vaikeata. Omalla kohdallani se toimii, sen jälkeen yleensä on hyvä olo, kun jotain on saanut tehdyksi. Mulla taipumusta vähätellä itseä ja rypeä itsesäälissä, masiksessa ja ahdistuksessa.....mutta olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja pienin askelin kohti valoa.