Nyt voin sen täysin rehellisesti itselleni sanoa, en ole enää yksinäinen. Elämäni on saanut uuden suunnan johon kuuluu kavereita, harrastuksia, juhlimista. Aika hyvin, kun vertaa lähtöasetelmaan: kyhjötystä kotona ja tietokoneella, yksin. Miten pääsin pois tuosta ikävästä tilanteesta, siitä pian lisää, mutta ensin on syytä perehtyä vivahteikkaan tapahtumasarjan taustoihin.
Luisumiseni yksinäisyyden alhoon alkoi tasan siinä hetkessä kun lapsuuden kaverini alkoivat tehdä tuttavuutta alkoholin kanssa. Minä kristillisen kasvatuksen saaneena pysyin visusti erossa viinaksista ja toin vahvasti ilmi paheksuntani moista toimintaa kohtaan. Entiset urheilut ja pihapelit kavereiden kanssa alkoivat olla mennyttä aikaa. Kaverit yrittivät houkutella mukaan pippaloihin, mutta minähän pysyin lujana! ja kieltäydyin joka ainut kerta. Terveydenhoitajat olivat tohkeissaan noinkin mahtavasta päätöksestä, mutta hommassa piili vain yksi juju. En ryypännyt, mutta enpä sitten tehnyt mitään muutakaan.
Vuosien kuluessa yksinäisyyteni syveni entisestään. Näin "vanhoja" kavereitani vain koulussa, mutta olin jo täysin ulkopuolinen. Kävin jokusen kerran seurakuntani nuortentapahtumissa lähinnä perheeni mieliksi, mutta en ikinä päässyt sisään "hihhuliporukkaan", enkä edes jostain syystä halunnut. Kävin koulua ja pelasin tietokoneella, niin vierähti taas mukavasti ajanjakso kunnes...
Aloin saada lieviä paniikkikohtauksia koulun ruokalassa ja kaupoissa, jopa kotona jos paikalla oli vieraita. Annoin asian olla. Niin antoivat kaikki muutkin. Aika kului tietokoneella. Selailin päivittäin juurikin tätä kyseistä Yksinäisyys-palstaa. Taisinpa joskus tänne kirjoittaakkin jotakin valitusvirsiä raittiin nuoren miehen vaikeuksista elämässä. Noh, elämä rullasi eteenpäin kunnes...
En enää saanut unta öisin, henkeä ahdisti jatkuvasti ja päähäni tulvi itsetuhoisia ajatuksia. En enää kestänyt moista rääkkiä ja käännyin murtuneena vanhempieni puoleen. Sain apua. Psykiatri diagnosoi keskivaikean masennuksen ja iski mielialalääkereseptin kouraan. Aloin napsia niitä ja elämä palasi raiteilleen, mutta ei kulunut montaakaan viikkoa kun yksinäisyyteni loppui kuin seinään...
Jouduin armeijaan. Siellä oli ihan mukavaa. Siellä ei kukaan voinut ryypätä ja meno oli muutenkin ihan kuin olisi ollut taas lapsi. Armeija oli ehkä ensiaskel pois yksinäisyydestä: jouduin vasten tahtoani pyyhkimään vuosien pölyt sosiaalisten kykyjeni päältä, kun olin jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kun tuli puhetta tyttöystävistä ja muista touhuista joista minä en tiennyt halaistua sanaa, annoin muiden hoitaa puhetouhut. Hienoa aikaa, mutta sekin päättyi.
Kotiudun kotiin tietokoneen ääreen, mutta edessä siinti uusi haaste. Jo aiemmin hommattu opiskelupaikka kummitteli parin kuukauden päässä. Nuo kuukaudet vierähtivät äkkiä pelien ääressä, mutta sitten olinkin taas pulassa...
Asuin yksin vieraassa kaupungissa. Opiskeluissa kaikki puhuivat vain bileistä ja ryyppäyksestä. Ahdistuin täysin ja vaivuin syvään epätoivon laaksoon. Taasko tässä käy näin, pohdiskelin, mutta samalla tiesin, ettei minulla ole enää varaa jäädä yksin. Oli pakko tarttua viimeiseen oljenkorteen...
Tässä pitäisi varmaan kaiken järjen mukaan lukea Jeesus, mutta ei, tässä lukee nyt olut. Menin kauppaan ja ostin kaljaa. Join sitä luokkalaisteni kanssa eräässä ulkoilmatapahtumassa, vaikkei se hyvältä maistunutkaan. Sitten olinkin jo täysin juovuksissa. Juttelin tuntemattomien kanssa, jopa naistenkin. Pääsin mukaan porukkaan, ensimmäistä kertaa vuosiin. Oli hauskaa. Nyt ollaan käyty porukalla baareissa ja olen kuin ihmeen kaupalla viihtynyt siellä ja nauttinut olostani. Minulle soitetaan ja pyydetään mukaan erilaisiin ajanviettoihin ja menen mielelläni.
No, mikä oli tarinan opetus? Hmmm, kavereista ja menoista huolimatta elämä tuntuu melko paskalta. Kukaan muu perheestäni ei juo. En enää tiedä mihin leiriin kuulun. Olen tuuliajolla. Ehkä odotin sosiaaliselta elämältä liikoja. Mutta ehkä jos löytäisin jostain naisen... Haha.
Luisumiseni yksinäisyyden alhoon alkoi tasan siinä hetkessä kun lapsuuden kaverini alkoivat tehdä tuttavuutta alkoholin kanssa. Minä kristillisen kasvatuksen saaneena pysyin visusti erossa viinaksista ja toin vahvasti ilmi paheksuntani moista toimintaa kohtaan. Entiset urheilut ja pihapelit kavereiden kanssa alkoivat olla mennyttä aikaa. Kaverit yrittivät houkutella mukaan pippaloihin, mutta minähän pysyin lujana! ja kieltäydyin joka ainut kerta. Terveydenhoitajat olivat tohkeissaan noinkin mahtavasta päätöksestä, mutta hommassa piili vain yksi juju. En ryypännyt, mutta enpä sitten tehnyt mitään muutakaan.
Vuosien kuluessa yksinäisyyteni syveni entisestään. Näin "vanhoja" kavereitani vain koulussa, mutta olin jo täysin ulkopuolinen. Kävin jokusen kerran seurakuntani nuortentapahtumissa lähinnä perheeni mieliksi, mutta en ikinä päässyt sisään "hihhuliporukkaan", enkä edes jostain syystä halunnut. Kävin koulua ja pelasin tietokoneella, niin vierähti taas mukavasti ajanjakso kunnes...
Aloin saada lieviä paniikkikohtauksia koulun ruokalassa ja kaupoissa, jopa kotona jos paikalla oli vieraita. Annoin asian olla. Niin antoivat kaikki muutkin. Aika kului tietokoneella. Selailin päivittäin juurikin tätä kyseistä Yksinäisyys-palstaa. Taisinpa joskus tänne kirjoittaakkin jotakin valitusvirsiä raittiin nuoren miehen vaikeuksista elämässä. Noh, elämä rullasi eteenpäin kunnes...
En enää saanut unta öisin, henkeä ahdisti jatkuvasti ja päähäni tulvi itsetuhoisia ajatuksia. En enää kestänyt moista rääkkiä ja käännyin murtuneena vanhempieni puoleen. Sain apua. Psykiatri diagnosoi keskivaikean masennuksen ja iski mielialalääkereseptin kouraan. Aloin napsia niitä ja elämä palasi raiteilleen, mutta ei kulunut montaakaan viikkoa kun yksinäisyyteni loppui kuin seinään...
Jouduin armeijaan. Siellä oli ihan mukavaa. Siellä ei kukaan voinut ryypätä ja meno oli muutenkin ihan kuin olisi ollut taas lapsi. Armeija oli ehkä ensiaskel pois yksinäisyydestä: jouduin vasten tahtoani pyyhkimään vuosien pölyt sosiaalisten kykyjeni päältä, kun olin jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kun tuli puhetta tyttöystävistä ja muista touhuista joista minä en tiennyt halaistua sanaa, annoin muiden hoitaa puhetouhut. Hienoa aikaa, mutta sekin päättyi.
Kotiudun kotiin tietokoneen ääreen, mutta edessä siinti uusi haaste. Jo aiemmin hommattu opiskelupaikka kummitteli parin kuukauden päässä. Nuo kuukaudet vierähtivät äkkiä pelien ääressä, mutta sitten olinkin taas pulassa...
Asuin yksin vieraassa kaupungissa. Opiskeluissa kaikki puhuivat vain bileistä ja ryyppäyksestä. Ahdistuin täysin ja vaivuin syvään epätoivon laaksoon. Taasko tässä käy näin, pohdiskelin, mutta samalla tiesin, ettei minulla ole enää varaa jäädä yksin. Oli pakko tarttua viimeiseen oljenkorteen...
Tässä pitäisi varmaan kaiken järjen mukaan lukea Jeesus, mutta ei, tässä lukee nyt olut. Menin kauppaan ja ostin kaljaa. Join sitä luokkalaisteni kanssa eräässä ulkoilmatapahtumassa, vaikkei se hyvältä maistunutkaan. Sitten olinkin jo täysin juovuksissa. Juttelin tuntemattomien kanssa, jopa naistenkin. Pääsin mukaan porukkaan, ensimmäistä kertaa vuosiin. Oli hauskaa. Nyt ollaan käyty porukalla baareissa ja olen kuin ihmeen kaupalla viihtynyt siellä ja nauttinut olostani. Minulle soitetaan ja pyydetään mukaan erilaisiin ajanviettoihin ja menen mielelläni.
No, mikä oli tarinan opetus? Hmmm, kavereista ja menoista huolimatta elämä tuntuu melko paskalta. Kukaan muu perheestäni ei juo. En enää tiedä mihin leiriin kuulun. Olen tuuliajolla. Ehkä odotin sosiaaliselta elämältä liikoja. Mutta ehkä jos löytäisin jostain naisen... Haha.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hienoa, että olet voittanut yksinäisyyden, mutta valitettavaa ettet ole tyytyväinen elämääsi kuitenkaan.
Itse onnistuin tyrimään nuo kaksi samaista keinoa päästä eroon yksinäisyydestä: armeijan ja jatkokoulutuksen aloittamisen. Olen tullut siihen tulokseen, että a) en vain osaa muodostaa kaverisuhteita b) olen sellainen ihminen, jota ei haluta kaveriksi: olen todella tylsä ja negatiivinen (valitettavasti ovat osa persoonaani). Totesin tämän, kun yliopiston bileistäkään en saanut muuta kuin naamatuttuja. Nyt mahdollisuuksia päästä yksinäisyydestä ei enää sitten olekkaan.
Luulen, että olisin tilanteessasi myös tyytymätön elämääni, vaikka kavereita olisikin. Ei minua niinkään pänni se, että olen epäonnistunut täysin sosiaalisessa elämässä. Minua ottaa päähän se, että olen epäonnistunut kaikessa. Kaikki yritykseni esim. kasvattaa varallisuutta ovat epäonnistuneet. Olisi kiva olla menestynyt edes jollain elämän osa-alueella.
Tosi hauskasti kirjoitettu ap:n juttu. Mutta, eihän siellä kapakassa ole pakko juoda päätä täyteen. Fuskaa: ole juovinasi, mutta lipitä yhtä ja samaa olutta iänkaiken tai hae välillä tuoremehua yms. Opettele tanssimaan, niin siinäkin vältyt juomiselta ja opit olemaan naisten kanssa.
Itselläni on myös uskovainen kotitausta ja nuorena kärsin ujoudesta ja kävin aika paljon kapakoissa. Kärsin sielunväänteitä asiasta, koska olin perheessäni ainut "syntinen". Nykyisin en koe asiasta mitään syyllisyyttä, jos joskus istun iltaa kuppilassa.
Sulle toiselle kirjoittajalle: Jatka yrittämistä, älä lannistu! Opettele tiristämään itsestäsi positiivisuutta. Ystävällisiä kommentteja, hymyjä. Kyllä sen pari tuntia aina kestää, voit mököttää sitten kun olet yksinään.
Molemmat voisi kokeilla myös esim. liikunnallisia aktiviteetteja, kyllä salillakin tai jossain joukkuepelissä saa kavereita. Eikö yliopistolla enää ole sählyjoukkueita yms???
Sosiaalisuutta voi harjoitella myös "vanhusten" kanssa. Hyödyntäkää juttelutaidon opetteluun kaupan kassat, virastojen eukot, sukulaiset. Se on kaikki etiäpäin. Yllätykseksenne voitte huomata, että ihmisten kanssa on ihan kiva höpistä sitä sun tätä.
Eipä kyllä paljoa lohduta tämmöstä joka ei vaan halua juoda alkoholia. Harmittavaa jos jää tässä elämässä yksin noin olemattoman asian takia...
Harmillistahan se on, mutta tuntuu vähän että ei tämmösellä "perusihmisellä" kuten minä ole muuta mahdollisuutta. Tai kai niitä on, mutta ne on niin vaikeita.
Opiskelijapiireistä voin sen sanoa, että ei siellä baarissa ole pakko juoda alkoholia, saa sieltä esim. limua tai mehuakin. Eikä kukaan silti katso kieroon :)