En innoissani hyppinyt kun oli aika astua palvelukseen, mutta ajattelin silti tehdä parhaani ja yrittää. Motivoiduin jonkin verran ja ajattelin että jos siellä vuosi pitää joka tapauksessa olla (tai 6kk, mutta se ei käynyt edes mielessä) niin miksei sitten laittaisi kaikkea peliin. Pääsin kirkkaasti aukkiin ja jopa rukkiin ja haminan reissun jälkeen juuri niihin hommiin kuin halusin.
Alaisten kanssa homma toimi kohtuu hyvin. En ollut kaikkien suosikki, mutta mitään sen vakavampaa ei ollut. Joukkue totteli ilman että piti liikaa käskeä ja johtamine oli kohtuu luonnollista. Kiitettävät arvostelutkin sain.
Silti tuntui että kun johtajaporukan kanssa asiasta keskusteltiin loppupalveluksesta, vaikutti siltä että vihasin armeijaa eniten kaikista. Jopa enemmän kuin suurin osa miehistöstä.
Nyt reilun vuoden jälkeen pitäisi olla ylpeä armeija-ajasta, muistella lämmöllä ja odotella innolla kertausharjoituskutsua, mutta toisin on. Ainut mistä on ylpeä on sotilasarvo, eikä sekään hirveästi lämmitä, jos samaan aikaan on mielessä kasa katkeria muistoja.
Jotenkin vain en pidemmän päälle tykännyt armeijan menettelytavoista, vaikka täysin ymmärränkin miksi asiat siellä niin hoidetaan. Sukset menivät ristiin useammankin skapparin kanssa, vaikka siviilissä esimiesten, opettajien tai työkavereiden kanssa on aina ollut OK välit. Enkä pahemmin myöskään riitaannu ihmisten kanssa noin yleensä vapaa-ajalla. Enkä myöskään mitenkään tietoisesti yrittänyt tehdä vastarintaa kapiaisille, kunhan yritin hoitaa hommani, mutta tuntui että kantahenkilökunta jollain tavalla vihasi mua tai muuten vain ei arvostanu mun ominaista "luontoa", niinkuin se palautekeskustelussa ilmaistiin.
Ensimmäisen puolen vuoden aikana ei paskaakaan haitannut jos joku huusi kurkku suorana vieressä tai muuten vain antoi negatiivistä palautetta. Jos on miehistöä niin voi helpommin pistää toisesta korvasta pihalle. Johtajakaudella homma muuttui omalla kohdalla ongelmalliseksi, kun skappareiden kanssa ollaan lähemmissä tekemisessä, kokelaana varsinkin. Ehkä sen otti liian henkilökohtaiseksi. Mutta sanottakoon että jos esim. nöyryytetään jäätävällä haukkumispalautteella 40 alaisen kuullessa niin ei vastaavanlaisista kokemuksista älyttömän hyvä jälkimaku jää.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia? (tai kommentteja)
Alaisten kanssa homma toimi kohtuu hyvin. En ollut kaikkien suosikki, mutta mitään sen vakavampaa ei ollut. Joukkue totteli ilman että piti liikaa käskeä ja johtamine oli kohtuu luonnollista. Kiitettävät arvostelutkin sain.
Silti tuntui että kun johtajaporukan kanssa asiasta keskusteltiin loppupalveluksesta, vaikutti siltä että vihasin armeijaa eniten kaikista. Jopa enemmän kuin suurin osa miehistöstä.
Nyt reilun vuoden jälkeen pitäisi olla ylpeä armeija-ajasta, muistella lämmöllä ja odotella innolla kertausharjoituskutsua, mutta toisin on. Ainut mistä on ylpeä on sotilasarvo, eikä sekään hirveästi lämmitä, jos samaan aikaan on mielessä kasa katkeria muistoja.
Jotenkin vain en pidemmän päälle tykännyt armeijan menettelytavoista, vaikka täysin ymmärränkin miksi asiat siellä niin hoidetaan. Sukset menivät ristiin useammankin skapparin kanssa, vaikka siviilissä esimiesten, opettajien tai työkavereiden kanssa on aina ollut OK välit. Enkä pahemmin myöskään riitaannu ihmisten kanssa noin yleensä vapaa-ajalla. Enkä myöskään mitenkään tietoisesti yrittänyt tehdä vastarintaa kapiaisille, kunhan yritin hoitaa hommani, mutta tuntui että kantahenkilökunta jollain tavalla vihasi mua tai muuten vain ei arvostanu mun ominaista "luontoa", niinkuin se palautekeskustelussa ilmaistiin.
Ensimmäisen puolen vuoden aikana ei paskaakaan haitannut jos joku huusi kurkku suorana vieressä tai muuten vain antoi negatiivistä palautetta. Jos on miehistöä niin voi helpommin pistää toisesta korvasta pihalle. Johtajakaudella homma muuttui omalla kohdalla ongelmalliseksi, kun skappareiden kanssa ollaan lähemmissä tekemisessä, kokelaana varsinkin. Ehkä sen otti liian henkilökohtaiseksi. Mutta sanottakoon että jos esim. nöyryytetään jäätävällä haukkumispalautteella 40 alaisen kuullessa niin ei vastaavanlaisista kokemuksista älyttömän hyvä jälkimaku jää.
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia? (tai kommentteja)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Erikoiskoulutettuna reservin johtajana (tietotekniikka-au) en joutunut kokemaan mitään tuollaista. Tuskinpaä olisi ketään niin hullua TietoTK:ssa ollut, että olisi rohjennut tietotekniikkajohtajalle ryppyillä.
Oma käsitykseni on, että tavallisissa joukkoyksiköissä on noita vähemmän motivoituneita duunarikapiaisia hanttihommissa. Kummakos se, että homma ottaa heitä välillä aivoon ja sitä kiukkua pitää sitten purkaa. Ketä oikeasti motivoi korkeakoulutuksen jälkeen vuosi toisensa jälkeen kertoa alokkaille kuinka kuoppa kaivetaan tai kranaatti heitetään? Ja kun palkkakin on mitä on, homma on valmis.
Korkean tason johto- ja tutkimustehtävissä on aivan eri tason sotilasihmisiä. He ovat valmistuneet muualta kuin maanpuolustuskouluista. Tulin hyvin toimeen ja monet palaverit ja mökki-illat vietettiin. Homma oli vähän niin kuin työelämässäkin toimistoineen ja tietokoneineen. "Palvelussuhdeautokin" oli käytössä. Vapautta oli, mutta myös vastuuta.
Vai että oikein tietotekniikka-aliupseeri kyseessä!!?? Ja tietotekniikka-au:lle ei siis ryppyillä!? No johan on!! :D :D :D
Itse olin reilut puoli vuosikymmentä sitten KaiPr:ssä vuoden pestin. Komppania löytyi jääkäripataljoonasta, joten alunperinkin perus jalkaväen hommia oli tiedossa. Parin kuukauden jälkeen alkoi AUK. AUK:n jälkeen, johtajakaudella koitti ensin arki tavallisena jääkäriryhmän johtajana, ja uusien alokkaiden p-kauden jälkeen pääsin itsekin tietynlaiseen erikoiskoulutukseen, T-A Au:ksi. Loput johtajakaudesta toimin sitten nelihenkisen tarkka-ampujapartion johtajana. Eikä ollut huonoja hommia, kun näin jälkikäteen muistelee. Suhteellisen raskasta ja v*ttumaista oli monestikin (joukkueen kouluttaja täysi k*rpä), mutta onneksi aika ja kertausharjotukset on kullannut nekin muistot. Hyvin sopi sekä yksikkö että ehkä erikoiskoulutus myös omiin mettästely ja erästely harrastukseen, ja tulevaan (nykysin takana päin olevaan) metsänhoitajan koulutukseen.
Se vaan inttiajoilta on mielessä, että aina kassulla naureskeltiin tykkitöhöille, ja leireillä meidän jäägermeistereiden kanssa puuhastelleille pinohiirille. Kaikkein isoimmat naurut kummiskin sai aina joku "välttämättömän" sotkun oppitunnin (KaiPr:n käyneet tietää nämä) videotykkilaitteilla töhöillyt nelisilmäinen tietotekniikkasotamies (mikä lie heidän virallinen nimityksensä onkaan...). Ei millään pahalla, mutta ei kyllä millään hyvälläkään. Mökki-iltoja, palavereja, vastuuta ja "työsuhdeautoja"... :D :D Mökki-iltoja lukuunottamatta samaa on tarjolla myös 6 kk masi-kuskille!
Sitten vielä kommenttia aloittajan viestiin.
"Nyt reilun vuoden jälkeen pitäisi olla ylpeä armeija-ajasta, muistella lämmöllä ja odotella innolla kertausharjoituskutsua, mutta toisin on. Ainut mistä on ylpeä on sotilasarvo, eikä sekään hirveästi lämmitä, jos samaan aikaan on mielessä kasa katkeria muistoja."
Mistä tuollaista olet saanut päähäsi!! Armeijan jälkeen ei todellakaan ole aika muistella lämmöllä taakse jääneitä aikoja, eikä TOSIAANKAAN odotella innolla sitä kertausharjoituskutsua. Intin jälkeen kuuluu rauhassa nollailla koko tilanne. Muistelun voi lykätä suosiolla sinne muutaman vuoden päähän. K-harjoitukset sitten joskus tulee jos on tullakseen, niillä ei kannata päätä rasittaa. Onpahan sitten aina jännempi ylläri kun leijonan kuvalla varustettu kirjekuori ilmestyy postiluukusta. Itsellä näin kävi ensimmäisen kerran n. 1,5 vuotta armeijan jälkeen.
Tärkeintä on sisäistää mahdollisimman äkkiä, ettei normaali opiskelu- tai työmaailma toimi intin malliin. Taatusti kaikilla jäi jotain ns. "hampaankoloon" inttiajoilta. Näitä ei kuiteskaan tarttea hirveästi murehtia. Kertausharjoituksia lukuunottamatta et luultavasti tule enää tapaamaan suurinta osaa armeijaporukasta, etkä ainakaan samoissa merkeissä kuin silloin.
Heti armeijan jälkeen on mm. jatkuvasti mielessä sotilasarvot, yms. Se on ihan normaalia. Tämän tiedän, koska itsellä alkoi koulu vain muutama viikko armeijasta pääsyn jälkeen. Muutaman kerran meinasin vetää käden lippaan yliopiston henkilökunnalle :D Pian kuitenkin häipyy ne sotilasarvot ja kaveripiirin palvelusajat mielestä!!! K-harjoituksissa sitten sinutellaan jo everstiluutnanttia.
Parempi vaan ajatella armeijan jälkeen, että se mikä tapahtui intissä, jää inttiin. Sama pätee natsojen ja sotilaspassin arvioinnin kanssa. Niitä kaivellaan sitten jos joskus se kutsu kolahtaa postilaatikkoon. Ei kun vaan kohti uusia tapahtumia. MISSION ACCOMPLISHED!