Täällä moni on masentunut, ei mistään kiinnostunut, ei mitään tekevä veltto nahjus. Luuletteko tosiaan että kaverit tai kumppani muuttaisivat tilannettanne?
Itse löysin reippaasti päälle 20-vuotiaaksi jatkuneen yksinäisyyden jälkeen tyttöystävän (tosin erosimme ja jatkoimme kavereina melko nopeasti) sekä joitain tuttuja (joista osan kanssa voi puhua melko vapaasti hankalistakin asioista).
Vaan eipä tuo oloani juurikaan parantanut. Kyllä hyvä olo lähtee positiivisesta ajattelusta, itsensä kehittämisestä, mielenkiinnonkohteiden etsimisestä/kehittämisestä, realististen tavoitteiden asettamisesta ja tavoittelusta. Sittenpähän on enemmän mistä niiden tuttujen kanssa puhuakin.
Sitten vielä tämä yksinäisyyden häpeily ja sen salaaminen. Ymmärrettävää kylläkin, muttei millään tavalla auta asiaa. Jos ihan rehellisesti tekee selväksi (ei vuodattaen vaan asiallisesti) olevansa yksinäinen, paranee seuransaantimahdollisuudet huomattavasti. Jos kertoo olevansa yksinäinen, niin joku mukava ihminen saattaa vaikka kutsua sinut mukaansa johonkin. Aina salailemalla antaa itsestään sellaisen kuvan, että asiat ovat kunnossa eikä seura edes välttämättä kiinnosta.
Itse löysin reippaasti päälle 20-vuotiaaksi jatkuneen yksinäisyyden jälkeen tyttöystävän (tosin erosimme ja jatkoimme kavereina melko nopeasti) sekä joitain tuttuja (joista osan kanssa voi puhua melko vapaasti hankalistakin asioista).
Vaan eipä tuo oloani juurikaan parantanut. Kyllä hyvä olo lähtee positiivisesta ajattelusta, itsensä kehittämisestä, mielenkiinnonkohteiden etsimisestä/kehittämisestä, realististen tavoitteiden asettamisesta ja tavoittelusta. Sittenpähän on enemmän mistä niiden tuttujen kanssa puhuakin.
Sitten vielä tämä yksinäisyyden häpeily ja sen salaaminen. Ymmärrettävää kylläkin, muttei millään tavalla auta asiaa. Jos ihan rehellisesti tekee selväksi (ei vuodattaen vaan asiallisesti) olevansa yksinäinen, paranee seuransaantimahdollisuudet huomattavasti. Jos kertoo olevansa yksinäinen, niin joku mukava ihminen saattaa vaikka kutsua sinut mukaansa johonkin. Aina salailemalla antaa itsestään sellaisen kuvan, että asiat ovat kunnossa eikä seura edes välttämättä kiinnosta.
Vastaukset 26
Vanhimmat
No jos huono olo johtuu yksinäisyydestä, niin tietysti kaverit auttais asiaa.
Muuta siinä nyt sitten ajattelutapaa, kun yli puolet elämästä on saanut "nauttia" yksinäisyydestä ja nähdä, kuinka elämä valuu käsistä. Viimeisen kerran minulla oli kaveri, joskus seiskaluokkalaisena. Siitä eteenpäin olen ollut yksin, ja nyt olen 31v. Porukat eivät diggaa mua. Vituttaa ajatella sitä, kuinka nuoruus meni vain unelmoidessa siitä, että oma elämä olisi edes sellaista, kuin muilla. Sitä vain eli toiveessa, mutta mitään ei tapahtunut. Ei kavereita, ei juttuseuraa ja pää täynnä kaiken maailman vitun paskahuolia ja muita ongelmia. Olisin halunnut olla nuori nuorten kanssa ja tehdä nuorten juttuja ja elää tuossa iässä ilman huolia. Niin ei koskaan tapahtunut, ja nyt se on mahdotonta, kun en saa nuoruuttani takaisin. Polte kumminkin on edelleenkin päällä. Tekisi edelleenkin mieli olla nuori nuorten kanssa, mutta minkäs teet? Pitäisi varmaan ruveta pomppimaan riemusta kattoon, vai?
Masentaa, juu ajatella, että olen kohta keski-ikäinen vitun kalkkis, jonka elämä ei ole vielä edes alkanut, kun se jo loppuukin. En ole hävennyt yksinäisyyttäni, se ainoastaan vituttaa minua. Vaikka elämäni rupeaisikin niin sanotusti hymyilemään, niin se, että elämästäni valui nämä ns. parhaat vuodet hukkaan, vituttaa minua niin kauan kuin olen. En pääse siitä tunteesta koskaan eroon. Enkä enää halua tuntea niin. Jos olisin saanut elää täysipainoista elämää alusta tähän päivään saakka, niin kaikki olisi ok. Voisi keskittyä tähän hetkeen. Nyt menneisyys piinaa minua jatkuvasti ja se menneisyys jatkuu edelleen. Haluaisin painua vittuun täältä, mutta se sama saatanan pikku toivonkipinä, joka on palanut tähän päivään saakka turhan takia, ei tee sitä helpoksi. Tiedän, ettei elämäni tästä enää voi muuttua sellaiseksi, kuin mistä aikoinani unelmoin, mutta en kumminkaan pysty sammuttamaan lamppuja, vaikka se on ainut tie helpotukseen.
Minun maailmassani ei ole mukavia ihmisiä, jotka kutsuisivat minut mukaansa. Olen se näkymätön poju, joka näkyy ainoastaan silloin, kun on aika heittää paskaa niskaan. Silloin suorastaan loistan räikeänä. Kaikki on ruvennut vituttamaan jo siinä määrin, ettei jaksa enää yrittää, tai tehdä ylipäätään mitään. Minkä helvetin takia pitäisi suunnitella tulevaisuutta? Sitähän tekevät ihmiset, jotka meinaavat elää. Minä kuolin jo 90-luvun alkupuolella.
Vitutus vaivaa muakin kun aina vaan on yksin
Tossa biisi jota kuuntelemalla voi vitutus alkaa huvittamaan tai sitten ei :D
http://www.youtube.com/watch?v=_PbWsF-8aJU
alkaakin! Se on mahdollista ja uskomatonta, joten vaali sitä toivonkipinääsi.
Kyllästyin yksinäisyyteeni 36-vuotiaana ja heittäydyin suhteeseen entisen työkaverin kanssa, joka kännipäissään sattui soittamaan minulle. Ajattelin, että mitä ihmettä minä tässä oikein enää odottelen, jos muuta ei ole kuin seksiä tarjolla, niin otetaanpas sitä sitten kokeeksi. Ja tadaa, sain ihmeesti uskoa siihen, että olen upea nainen, niin että miehiä alkoi löytyä jonoksi asti ja elämässä oli todella vipinää. Nyt, kun olen melkein viisikymppinen, on valinnan varaa miehissä toki paaljon vähemmän, mutta netistä on löytynyt silti varsin mukavaa seuraa ihan tositarkoituksellakin.
Pikkuserkkuni, introvertti insinööri, löysi ensimmäisen naisystävänsä 45-vuotiaana kaverin päivälliskutsuilta. Hirveää paniikkia ja jännitystä, mutta lopulta he menivät naimisiin asuttuaan yhdessä lähes kolme vuotta. Peräkammaripojasta aviomieheksi, kun vihdoin löytyi se rohkeus heittäytyä.
Elämä voi muuttua, sattuman kautta tai pienen erilaisen teon kautta.
Jos käyt kirjastossa, lainaa Ben Furman kirja "Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus".
"Vituttaa ajatella sitä, kuinka nuoruus meni vain unelmoidessa siitä, että oma elämä olisi edes sellaista, kuin muilla. Sitä vain eli toiveessa, mutta mitään ei tapahtunut"
Kuin omaa kirjoitusta lukisi. Tosin imperfektit voisi korjata preesensseillä, kun tällä hetkellä seuraan sivusta muiden nauttivan nuoruudestaan. Shit happens and then you die.
Mitä sinä märehdit sitä lapsuuttasi ja säälit itseäsi. Ei se lasuus tuu takaisin. Elämä on tässä ja nyt. Huomisesta ei tiedä ja eilinen on eilistä. Kamala lapsuus ja nuoruus minullakin oli, en halua takaisin. Elämäni alkoi yli kolmekymppisenä. Silloin aloin tajuta että se on sitä miksi sen itse tekee. Kuulostaa kuitenkin että olisit masentunut.
Kuluta ensin aikaasi opettelemalla olemaan kiroilematta. Ei kai kukaan halua kaverikseen noin pessimististä kiroilevaa tyyppiä. Ala kouluttaa itseäsi fiksummaksi niin kai niitä kavereitakin ilmaantuu. Mutta ei nekään tule kotiovelle sinua noutamaan. Mene ihmisten ilmoille. Katukahvilaan. Elokuviin. Mene tanssikurssille. Näkymättömät pojutkin muuttuvat näkyviksi (ja naisten silmissä suosituksi) kun osaavat tanssia. Mene uimahalliin. Jo sieltä ei niin kavereita löydy, niin onhan siellä ihmisiä joiden kanssa voi sanasen vaihtaa ja liikuntaa saat samalla. Tee itse jotain itsesi eteen. Olet sen arvoinen. Ja lopeta tuo kiroilu!!!
Itse en ole kertonut kenellekkään kaverille kun olen lähtenyt yksin hyviin mestoihin.. Yksin on monesti mukavampaa mennä.
Ei tule takaisin ei, mutta kun polte on ikäänkuin vieläkin päällä, tajuatkos? En saanut kasvaa ja kehittyä normaalisti oman ikäisteni seurassa. Jäin yksin juuri siinä murrosiän kynnyksellä, siinä iässä, missä kaverit näytelevät suurta osaa. Siinä iässä, missä on tärkeää kuulua porukkaan ja ruveta pikkuhiljaa valmistautumaan aikuisuuteen. Minä en ollut ainoastaan yksin, vaan sain myös nauttia muiden vittuilusta ja silmätikkuna olemisesta, mikä vaikutti suuresti itsetuntooni. Asiaa ei helpottanut ollenkaan se, että sain nauttia samanlaisesta kohtelusta myös kotona. En siis ole koskaan saanut terveesti päteä porukassa tasavertaisena muiden kanssa ja pitää lystiä ilman huolia. Katsoin aina sivusta muiden lystiä, sitä kuinka he elivät. Minä pidin aina toivoa yllä, että ehkä joku päivä minunkin elämäni alkaa. Muut kasvoivat aikuisiksi, minä odotan edelleenkin, että nuoruuteni ja se hauskanpito mitä muilla oli, alkaisi. Enhän vielä voi olla aikuinen, kun en ole saanut kokea sitä, miltä tuntuu olla nuori. Sitä käy nukkumaan siinä 13-vuotiaana ja herää kolmekymppisenä. Mihin vittuun ne vuodet siitä välistä hävisivät? Kroppani vanheni, mieleni ei. Nyt kun näen ikätovereitani, näen aikuisia. En osaa kuvitella itseäni tuohon aikuisten seuraan, minähän olen vielä kakara. Heillä on omat juttunsa, mitkä eivät meitä kakaroita kiinnosta. Minä taas en voi olla kakaroiden porukoissa, koska heille olen aikuinen. Eikä se homma edes niin toimisi. Kaiken pitää tapahtua spontaanisti omalla ajallaan, että homma toimii. Hakemalla haettu on aina väkisin väännettyä, eikä hommat ikinä toimi niin. Minä menetin jotain, johon polte jäi päälle, enkä saa sitä sammumaan. Se on vähän niinkuin nälkä, joka kasvaa kasvamistaan, jollet syö, eikä muiden herkkujen katseleminen asiaa paranna. Ja mitä tapahtuu, jollei syö? Elämä häviää.
Paskat sillä ole mitään väliä kiroilenko, vai en, lopputulos on kumminkin ollut aina sama. En ole aina ollut sitä, mitä olen nyt. Minua sanottiin aikoinaan fiksuksi, koska en räyhännyt ikätovereideni tavoin. Olin kiltti ihminen. Olin jopa jollain tapaa kohteliaskin. En ikinä halunnut, että muille tulee paha olo minun käytökseni takia. En ikinä halunnut siirtää omia huoliani muihin. Yritin ottaa muut huomioon. Voisi sanoa, että olin jonkinlainen ihannenuori. Aikuisten näkökulmasta ainakin. Omille vanhemmilleni se ei kuitenkaan riittänyt. Oman ikäisenihän eivät tietenkään diganneet minua, koska en räyhännyt. Olin siis nössö. Kiltti ei pidä olla, tai jäät yksin. Tapa kolme ihmistä Åmselen hautausmaalle, niin saat läjäpäin kosiokirjeitä. Vittu, mikä maailma.
Olen myöskin ollut harrastustoiminnassa mukana, mutta kaikki ne muut olivat vain treenikavareita, ei muuta. Kun ihmiset harrastavat, he kipittävät paikalle harrastamaan, jonka jälkeen jatkavat elämäänsä. Sama kaikessa muussa. Ihmiset menevät kauppaan ostoksille, ei seurustelemaan. Ainut paikka, mihin mennään seurustelun takia tyrkylle, on kapakka. Minuahan eivät räkälät kiinnosta, joten se siitä. Jos ei kuulu piireihin, sitä on vaikeaa sellaiseen päästä. Porukoilla on jo oma elämänsä ja omat kaverit, joten heitä ei kiinnosta seuranhaku, vaan juuri se, mitä he menevät tekemään. Enkä asu kaupungissa, joten täällä olisi muutenkin hyvin rajalliset mahdollisuudet tehdä mitään, mitä mainitsit.
45 wee... ei helvetti miten säälittävää :D
Se mitä kuvailet, on mielestäni sitä, että olet vain aivan väärässä seurassa. Liikut porukassa, mikä on ehkä vakinaistunut ja juurtunut paikoilleen, muttet tunne tätä tunnetta. Oletko yrittänyt reissata esimerkiksi ulkomaille? Ihan vaikka yksin, tai jonkun samanhenkisen tutun kera. Voi olla nääs silmiäavaava kokemus, tai se voi olla pelkästään helevatun hieno reissu. Mitä yritän sanoa, on se että avaa silmäsi muulle maailmalle, täällä on paljon katsottavaa :) Jos haluat jutella asiasta, lähetä viestiä [email protected]
Sama soi päässä! :D Hei, jos on kykeneväinen kirjoittamana suomi24 tunteistaan, siihen saa empatiaa, kertokaa sama naamakirjaan niin lähitututkin tietää siitä. Mahtavaa! Ja facebookissa, itselläni yli 500 kaveria, mutta vieläkin tunnen oloni helvetin tyhmäksi jos istun yli tunnin putkella naamakirjassa.
Miä meinaan erota miehestäni. Enkä usko että elämä jatkuu. Mutta kuten olen monelle muullekkin sanonut, elämä kulkee sykleissä. Asenne ratkaisee, "vitutus on otettava tosissaan kun vituttaa" elämä on kuin talouselämä, joskus mennää ylös ja joskus helvetinmoista kyytia alas. Paskinta on se tasaisuus siinä välissä, missä ei opi itsestään eikä maailmastaan hevon paskaakaan :)
mukasosiaalinenuori
-> Oda~
Hemmetti, ihan kuin lukisi omaa elämäänsä, elämä meni ohi haaveillessa ja mitään muistijälkiä ei jäänyt.
Shit happens...sama täällä...vituttaa ankarasti..
Pärjäile...
"Täällä moni on masentunut, ei mistään kiinnostunut, ei mitään tekevä veltto nahjus."
Aivan kuten minä. En siis kiellä, vaan myönnän tuon kaiken. Yksinäisyys on saanut vähän liiankin helposti lamaantumaan. Tai no... "helposti" on kyllä vähän väärä sanavalinta. Elämäni on ollut varsin surkeaa jo vuosia. Uudenvuoden lupaukseksi taidan luvata itselleni, että yritän vielä reippaammin saada tilanteeni muuttumaan.
"Vaan eipä tuo oloani juurikaan parantanut. Kyllä hyvä olo lähtee positiivisesta ajattelusta, itsensä kehittämisestä, mielenkiinnonkohteiden etsimisestä/kehittämisestä, realististen tavoitteiden asettamisesta ja tavoittelusta. Sittenpähän on enemmän mistä niiden tuttujen kanssa puhuakin."
Väittäisin että aika monilla pelkästään kumppanin olemassa oleminen auttaisi siinä, että löytyisi jokin suunta myös muulle elämälle. Täysin yksinäisenä sitä on varsin vaikeaa haluta kehittää itseään tai muutenkaan tavoitella mitään, koska minkä takia sitä tavoittelisi? Ei se kumppanin saaminen ole sen suurempi tae vaikka saavuttaisikin muut asiat, vaikka ne toki edesauttaisi sitä.
"Sitten vielä tämä yksinäisyyden häpeily ja sen salaaminen. Ymmärrettävää kylläkin, muttei millään tavalla auta asiaa. Jos ihan rehellisesti tekee selväksi (ei vuodattaen vaan asiallisesti) olevansa yksinäinen, paranee seuransaantimahdollisuudet huomattavasti."
Tuo riippuu ihmisestä, tilanteesta ja elämästä yms. kaikista muistakin asioista. Yksinäisyydestä voi kertoa tarvittaessa ja se voi olla suotavaakin mutta sen liiallinen mainostaminen on vaarallista. Ihmisten tutustumishalukkuus riippuu usein pelkistä mielikuvista ja jos tulee negatiivinen mielikuva mm. yksinäisyyden takia niin silloin tutustumismahdollisuudet heikkenevät huomattavasti.
kummaa tuo parisuhteen pakko mainos ,miksi täytyy olla kumppani kun selkeästi tuntee ettei tarvi ,kiltämättä joskus kun tuut väsyneenä työstä ,eikä kukaan kysy miten päivä meni ja on kylmä ,miettii olisi kiva jos joku kysyisi mitä kuuluu ,yksinäisyydessä on paljon hyvää voi suunnitella lomansa ja m
"Väittäisin että aika monilla pelkästään kumppanin olemassa oleminen auttaisi siinä, että löytyisi jokin suunta myös muulle elämälle."
Tietysti kumppanin löytäminen voisi auttaa löytämään suunnan elämään, mutta toisaalta kannattaa miettiä, millaisen kumppanin moniongelmainen kotona nysväävä luuseri voi löytää? Luultavasti toisen moniongelmaisen luuserin, joka on myös menettänyt otteensa elämään. Silloin käy helposti niin, että omien ongelmien lisäksi joutuu kestämään kumppanin ongelmia, jotka rajoittaa elämää entisestään...
"Täysin yksinäisenä sitä on varsin vaikeaa haluta kehittää itseään tai muutenkaan tavoitella mitään, koska minkä takia sitä tavoittelisi? Ei se kumppanin saaminen ole sen suurempi tae vaikka saavuttaisikin muut asiat, vaikka ne toki edesauttaisi sitä."
Vastasit itse kysymykseesi: Itsensä kehittäminen yms. auttaisi löytämään kumppanin, ja etenkin sellaisen kumppanin, jonka elämä on suht raiteillaan. Vaikka luuseri voi olla sisältä hyvä tyyppi, miksi kukaan järkevä ihminen uskoisi sen muuttuvan parisuhteen myötä, jos se ei ole viitsinyt edes yrittää muuttaa itseään aiemmin?
Useimmalla tällä palstalla se kuitenkin on toisin päin: Miksi ei ole kumppania kun selkeästi tuntee, että tarvii ja haluaa?
Itse olen yksinäinen mutta tyytyväinen siihen!
Olen aina ollut se porukan rehellisen ja sisukkain, sen vuoksi itse olen saanut muodostettua omien arvojeni pohjalla maailmankatsomusta moniin asioihin, kuten Suomalaisuuteen ja sen kulttuuriin. Unelma olisi että voisi kirjoittaa siitä joskus, muistutukseksi tälle kansalle, että ketkä täällä ovat niitä vahvimpia olleet ja minkälaisia he ovat olleet nuorina?
Itseäni kun mietin niin olen ollut kavereista riippuvainen ja hemmetin herkkä ja impulssiivinen eli täysin tuntteitteni ohjaama. Myötätunto ja empatia ovat olleet läsnä aina ja myös ihmisten ymmärtäminen iän myötä. Se auttaa valtavasti kun kykenee ymmärämään muita ihmisiä sillä se on mielestäni vahvan itsetunnon alku. Ymmärrät keihin voit luottaa ja keihin et ja ketkä kannattaa pitää lähellä ja keitä ei.
Oppii hallitsemaan tunteitaan ja käyttämään järkeä siinä ohella.
Herkkyys oli minulle joskus kammottava häpeä koska vittuunnuin siitä että minä olin aina se sijaiskärsijä tai pääkärsijä ja muut tekivät marttyyreita itsestään minun kustannuksella.
Niinpä katkaisin rohkeasti välejä askel kerrallaan ja loin uutta, kunnes tajusin että kaikista onnellisimmillaan olen silloin kun olen mahdollisimman yksin. Kykenen ymmärtämään mielestäni ihmisiä paremmin kun kohtaan heitä, koska se ei ole silloin pakkopullaa. ja monien ihmisten ongelma on mielestäni se selkärangattomuus ja häpeän tunne ja pakkokuulua johonkin.
Sinä olet SINÄ ITSE! et ole mikään lauma, et muotti! Olet ihminen, teet päätöksesi ja kokoat oman arvomaailman katsomuksesi. Kuten eräs uskonto sanoo että suuresta kärsimyksestä tulee nautinto sekin on totta! Jos pystyy taistelemaan itseään vastaan ja tekemään töitä unelmiensa eteen niin se on sen arvoista. Ilman unelmia ei ole itsetuntoa ja ilman näitä ei voi saavuttaa koska ei ole edellisiä.
Eli jos omistat itsetunnon oli se heikko tai ei, niin haluan rohkaista niitä jotka pelkäävät jotakin tai uskovat olevansa heikkoja ja huonompia. Maailma on julma paikka. Vain viisaampi(vahvat) pärjää. Arvosta itseäsi ja tee sen mukaisia päätöksiä, mitkä tekevät sinulle hyvää, uskalla olla myös itsekäs mutta myös nöyrä.
Virheistä voi ottaa oppia ja pyyhe on heitetty kehään vasta kun olet mullassa. Sitä ennen nauti elämästä.
Eli yritän sanoa. Tutki itseäsi, ota selville tietoa ja taitoa. Kaikilla on kokemusta ihmisistä jonkin verran.
Tsemppiä teille! Empatia on aseemme ja vahvuutemme.
Eli yritän sanoa, että paskaa on tullut myös teini-iässä, mutta onneksi tuli niin järkyttäviä takapakkeja kuin mahdollista, koska ilman sitä en olisi ymmärtänyt mitä laumaan kuuluminen edellyttää: itsensä myymistä. Muistutus kaikille: Älkää vaihtako päivääkään pois.
Itse olen melkein kateellinen yksinäisille ja toimettomille, koska teillä on sentään vapaus uppoutua taiteisiin ja omiin mielenkiinnon kohteisiin. Ystävyyssuhteet ovat myös kovaa työtä, ja joskus sekin tuntuu pakkopullalta. Yksinäisen vapaus kiehtoo minua. Ja totta on sekin, että ei pidä ikinä luovuttaa ei vaikka kaikki olisi jo mennyt. Nykyaikana kun ei tarvita välttämättä enää puolisoa tai ihmissuhteita, kun niitä voi ylläpitää netissä. Tämä koko universumin sumuverho on hälvenemässä ja on jännittävää olla mukana sen paljastumista. Kun ajattelen sitä, että jos olisin suhteessa niin ei minulla olisi enää aikaa omille jutuilleni, ja sitä miettii, että tässäkö tämä elämä ja nuoruus sitten oli.
Eli parempi olla himassa dataamassa verhot kiinni pipo silmillä? Harvempi yksinäinen uppoutuu yhtään mihkään taiteisiin.
ei siihen vaikuta loppujenlopuksi edes se onko sinulla tyttöystävää tai lapsia. Minulle tuo tunne on ulkopuolisuuden kirous. En näe itseäni suurissa laumoissa tai pienemmissä ryhmissä keskellä vaan reunalla, ulkopuolisena. Kysymys on paljolti niissä epärealistisissa odotuksissani joita asetan sosiaalisiin tilanteisiin. Olen nk.sosiaalinen ylisuorittaja. Aloitin tämän tajuessani miettiä enemmän itseäni noissa tilanteissa kun koen itseni hyljätyksi. Mitään suurta kiteytystä en osaa tehdä(vielä ainakaan), mutta toivon että tämän aloittamani prosessin aikana pystyisin antamaan anteeksi muille ja itselleni epäonnistumiset, keskittyä johonkin pieneen positiiviseen hetkeen kohdatessa toisen ihmisen. Onhan se aika huimaa, että olemme täällä kokemassa tämän olemassaolon juuri samaan aikaan. Yksin - yhdessä.
Ps. toi tanssikoulu idea on ihan kamalan kaukainen ajatus. Ise kannatan fokusointia siihen mistä pitää, fokusoida energia siihen mistä saa tyydytystä ja pian joutuukin olemaan samanhenkisten ihmisten parissa ja kun aikaa kuluu löytyy myös muita syitä jakaa tätä todellisuutta.
Ime munaa
Nasevasti sanottu..
Mielenkiintoinen aloitus.
Itse katson itseni jollain tasolla yksinäisyydestä kärsiväksi, vaikka joitakin kavereita on. En löydä helposti samanhenkistä seuraa.
Onni lähtee omasta itsestä, sitä olen yrittänyt toitottaa itselleni. Mutta vaikka kuinka kotona peilin edessä kuinka toistaisi, että olen arvokas ja hyvä tyyppi, ja suhtaudun myönteisesti elämääni ja plaa plaa, niin viimeistään ihmisten ilmoilla tuo tunne katoaa. Kun ei ole suosittu niin ei ole. Porukoissa jää ulkopuoliseksi vaikka jututtaisi itse ketä, ikäänkuin on ignoorattu. Minua ei lähestytä (muut kuin miehet) juurikaan, ja saan tehdä valtavasti töitä saadakseni naisseuraa tai pitääkseni muutamia kaveruussuhteita yllä. Töissä ihmiset kerääntyvät ihan muiden tyyppien ympärille kahvittelemaan, ja he hakeutuvat muuhun seuraan. Siihen sitten vaan loisimaan, kylläpä nostaa omakuvaa.
Ja tuiosta yksinäisyyden paljastamisesta muille. Karu totuus empiiristen kokemusteni mukaan on se, että sama kun sanoisi kantavansa ruttoa. Jos leimaudut jollain negatiivisella tavalla, sinua kartetaan. Kaverit ympärillä ovat kärpäspaperi muille ihmisille. Ja kun itseään ei enää jaksa kunnioittaa, se näkyy. Ja jotkut kuvittelevat sen oikeuttavan huonoon kohteluun ja katsomaan toista hivenen alaspäin. Vaikka olisit hauska ja puhelias, niin jos sinua ei kunnioiteta, olet vain sirkuspelle, joka on tuomassa ilmaista huvia, mutta ketään ei kiinnosta pellen kyyneleet maskin takana tai aidot ajatukset, jotka nekin alkavat ennenpitkää kiertää itseään ruokkivaa negativista kehää.
Onni alkaa silloin kun unohtaa itsensä.......
"Allu kamalan kankkusen ärjänteessä"