Oli elämän valttikortit, mulla kerran kourassain, oli avoinna kaikki portit, vaan ne suljin takanain....
Vajaa kymmenen vuotta sitten elämässäni oli kaikki vallan loistavasti. Oli terveet lapset, oli avioliitto, työurat hyvässä nousussa molemmilla, pahin taloudellinen vaihe ohitettu eli huominen näytti valoisalta.
Läheisiä ihmissuhteita ei ollut monta, muutama "ystäväperhe" ja kavereita eri yhteyksistä. Sosiaalinen työni piti huolen että ihmisten kanssa olin tekemisissä.
Mutta kaikki muuttui. Alkoi näkyä ja tuntua kehossa erilaisia oireita. Sain diagnoosin, parantumaton, tosin ei tappava mutta etenevä ja invalidisoiva sairaus kyseessä.
Tästä eteenpäin kaikki alkoi muuttua. Vaimo alkoi hakea etäisyyttä, työ muuttui hänelle entistä tärkeämmäksi, matkat ystävien kanssa lisääntyi ja henkinen välimatka kasvoi.
Yksinäisyys avioliitossa sai minut hakemaan avioeron.
Sairaudestani huolimatta minulla ei ollut eikä ole vieläkään vaikea saada kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Mutta pysyvän ihmissuhteen synnyttäminen tuntuu olevan mahdoton tehtävä.
Minulla on ollut, pisimmillään vajaan vuoden, suhteita, useita. Sen jälkeen kun jäin pois työelämästä, olen kokenut että se on tavallaan kriteeri, jossa kulkee raja, kelpaanko elämään arjessa kumppanina.
JOku kirjoitti jossain ketjussa häpeästä kun ei kelpaa kenellekkään. Olen alkanut kokea samanlaisia tuntemuksia omalla kohdallani. Huomaan miten erilaisena minut nähdään kuin millaiseksi itse kuvittelen itseni. Tietoisuus sairauden etenemisestä ei ainakaan helpota tilannetta.
Vajaa kymmenen vuotta sitten elämässäni oli kaikki vallan loistavasti. Oli terveet lapset, oli avioliitto, työurat hyvässä nousussa molemmilla, pahin taloudellinen vaihe ohitettu eli huominen näytti valoisalta.
Läheisiä ihmissuhteita ei ollut monta, muutama "ystäväperhe" ja kavereita eri yhteyksistä. Sosiaalinen työni piti huolen että ihmisten kanssa olin tekemisissä.
Mutta kaikki muuttui. Alkoi näkyä ja tuntua kehossa erilaisia oireita. Sain diagnoosin, parantumaton, tosin ei tappava mutta etenevä ja invalidisoiva sairaus kyseessä.
Tästä eteenpäin kaikki alkoi muuttua. Vaimo alkoi hakea etäisyyttä, työ muuttui hänelle entistä tärkeämmäksi, matkat ystävien kanssa lisääntyi ja henkinen välimatka kasvoi.
Yksinäisyys avioliitossa sai minut hakemaan avioeron.
Sairaudestani huolimatta minulla ei ollut eikä ole vieläkään vaikea saada kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Mutta pysyvän ihmissuhteen synnyttäminen tuntuu olevan mahdoton tehtävä.
Minulla on ollut, pisimmillään vajaan vuoden, suhteita, useita. Sen jälkeen kun jäin pois työelämästä, olen kokenut että se on tavallaan kriteeri, jossa kulkee raja, kelpaanko elämään arjessa kumppanina.
JOku kirjoitti jossain ketjussa häpeästä kun ei kelpaa kenellekkään. Olen alkanut kokea samanlaisia tuntemuksia omalla kohdallani. Huomaan miten erilaisena minut nähdään kuin millaiseksi itse kuvittelen itseni. Tietoisuus sairauden etenemisestä ei ainakaan helpota tilannetta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
olis kiva kirjoitella sulle, mutta miten voi ilmoittaa osoitteensa salaisesti..?
minun puh.nro
ota talteen, pidän sen vain rajoitetun ajan näkyvillä
0404080431
ok
0404180431
korjauksen...
Jaksamista sinulle!!
Oletko ajatellut että aivan tavallisillakin tallaajilla suhteet eivät kestä? Suhteen pituus ei välttämättä riipu sinusta/sairaudesta. Ehkä et ole löytänyt sitä oikeata..
Nimim. jaksaako aina uudestaan tutustua pettyäkseen taas..